Något härligt hände idag...

... och det känns som om jag är kär igen.
Kiitos.
Haluaisin tietää, ketä rakastat, et ainakaan minua. Ehkä se vähän sattuu. Tai aika paljon itseasiassa. Yritän olla itkemättä, yritän olla näyttämättä, että tiedän.
Sattuu. Sattuu niin paljon.
Mitä minä oikein kuvittelin? Luulin, että voisit todella viettää kanssani yhteistä elämää, että rakastaisit minua. Joka päivä kuulen sen lauseen. En ymmärrä, miksi sanot niin, tiedänhän, ettei se ole totta. Kai yrität jotenkin hyvittää sen, ehkä tiedät minun itkevän salaa.
Yritän olla kaunis. Yritän olla hyvä sinulle. Yritän pysyä luonasi, mutta pelkään, että ajat minut pois.
"Rakastan sinua". Yrität jotenkin mumista sen ulos, ihan niin kuin yrittäisit väkisin sanoa suuren valheen. Niinhän se kai onkin.
Ehkä valehtelet, jotta ei tuntuisi niin pahalta vielä asua yhdessä. Lupaan lähteä heti, kun saan asunnon jostain. Silloin voit poistaa numeroni puhelimestasi, eikä tarvitse enää valehdella. Eikä minun tarvitse itkeä salaa peläten, että tulet kotiin ja näet ripsarikyyneleet pitkin poskiani.
Häpeän itseäni. En kelpaa. En ole riittävän kaunis ja seksikäs, hymyni ei ole tarpeeksi söpö, en ole tarpeeksi fiksu enkä tarpeeksi hieno tyyppi.
Kaiken lisäksi tunnen itseni niin tyhmäksi. Juuri samoihin aikoihin, kun sinä kirjoitit niistä ihanista tytöistä, kirjoitin päiväkirjaani monta sivua siitä, kuinka rakastan sinua, kuinka odotan sinua makuuhuoneessa, kunnes tulet pois koneelta. Pieni läski idiootti, et tietenkään jaksa minua enää.
Ja väität, että haluat vain kokeilla asumista omillasi! Väität, että haluat vain kokeilla, miten avoin suhde toimii! Miksi sinun pitää valehdella?! Se sattuu niin paljon. Luulet, etten tajua, tietenkään en mielestäsi tajua, olenhan se suhteen tyhmä osapuoli.
Onhan tämä ehkä sinulle helpompi tapa päästä minusta eroon. Olen pahoillani, kun en tajunnut aikaisemmin lähteä.