◘

Erittäin mielikuvitukseton, tyhjä sanoista, tyhjä ilmaisusta. Ei mitään sanottavaa kenellekään, mikä sinänsä on harmi, haluisin olla ihmisten kanssa.
Tuntuu, että muiden ja itseni välillä on näkymätön seinä, etten kosketa, vaikka rakastan.
On liikaa luettavaa, liikaa opittavaa, vaikka sitten musta tuleekin viisas.
Tosin: Älykäs selviää ongelmista, joihin viisas ei joudu. Ihan totta.
Ensi kertaa myös oikeastaan sain jotain irti Rousseausta. Sillä on amour-propren ja amour-de-soi:n käsitteet, joista edellinen on aikalailla rakkautta omaan kuvaan siten kuin kuvittelee muiden sen näkevän jälkimmäinen todellista itserakkautta. Mietin vähäistä ruokailua sen kautta, ja tajusin eläväni pitkälti propren pauloissa.
Ainoa asia, mitä pelkään, miksen voi päästää irti peilikuvani vaalimisesta, on se, että te lähdette pois.
Mitä mieltä on elää, jos ei ole kaunis?!
Lauseen voi ymmärtää laajemmin kuin vain ulkomuotona, vaan ylipäätään muiden silmissä kauneutena, siistiytenä, vakavasti otettavuutena, mielekkyytenä, sinä kuvana, joka on muille mieleen. Mitä muuta kauneus on kuin ulkoisten piirteiden tulkintaa? Siinä mielessä kukaan ei ole itsensä mielestä kaunis ennen kuin oppii katsomaan itseään ulkopuolisen silmin.

Hmm, vaikka tänne tuleekin ajatusten palasia, tuntuu, etten saa mitään sanottua kenellekään. Tai sitten kukaan ei halua puhua mulle (lähinnä vaan pari miespuolista henkilöä, joista tuntuu, että ne suhtautuu mun ulkoisiin muotoihin ja hennompaan äänensävyyn jotenkin ylimieliesti, ikään kuin käsilihaksilla ja kengänkoolla olisi jotakin tekemistä älykkyyden kanssa). 

Voi perse, mun pitäisi jo alkaa siivota, eikä kirjoitella tyhjänpäiväisiä. Jos tapaatte mut jossain, olkaa mun kanssa, vaikken keksisikään mitään turhaa sanottavaa. Kun sinne pinnan alle on niin arkaa päästä.

Mitä väliä? Vihdoin, vihdoin!

Merkityksetön elämä, mitä väliä?

Elän tarkoituksetonta elämää, merkityksetöntä itseni olemassa oloa. Niin kuin jokainen muukin.
Olin jo tappamassa itseni, lopettamassa kaiken turhuuden, kivun ja kuluttavan olemiseni. (Se oli muuten todella mielenkiintoista. En voinut liikkua, puhua, lamaannuin täysin, kaikki oli turhaa, en voinut tehdä mitään. Ajatus pyöri ja lopulta kyyneleet valuivat tasaiseen tahtiin alas poskia pitkin, tuijotin kehoani kuin sen ulkopuolella. Tuukan ääni kuului jostakin kaukaa, hän kantoi kehoni sänkyyn, jossa makasin sanomatta mitään, lopulta heräten ja kiertäen käteni hänen ympärilleen). Elämälläni on kuitenkin subjektiivista merkitystä mm. Tlle ja perheelle, joilla on merkitystä toisille, joilla ja niin edelleen, mikä muodostaa koko ihmiskunnan yhtä turhan verkoston, joten kuollessani jokaisen muunkin tulisi (mikä ennemmin tai myöhemmin tapahtuukin), eikä kenelläkään ole merkitystä ilman, että joku antaa sen. Objektiivisestihan ei ihmisyydelle ole mitään. 
Saavutin pelottoman tilan, merkityksettömän tilan, haluttoman tilan, sen Nirvanan, joka maan päällä on mahdollinen.
En tarvitse uskontoa, koska en pelkää. Ikuinen kärsimys, paratiisi, täydellinen ei-mitään tai jotakin muuta, en välitä. 
Elän tai olen kuollut, pääasia, että siinä tilassa, jossa olen, olen onnellinen, niin muillakin on siihen mahdollisuus. Ei toista voi nostaa ennen kuin itse seisoo varmalla pohjalla, tai leijuu kaikkeudessa.
Teen sitä, mitä teen, niissä raameissa, missä haluankin. Puhukaa minulle, kuuntelen, mutten toimi teidän mukaanne. Pitäkää minusta tai älkää, en välitä.

Vaikuttaa muuten siltä, että pari tyyppiä on hävinnyt johonkin. Se ei haittaa, koska en kuitenkaan jaksa olla sosiaalinen, vaan haluan kirjoittaa, kirjoittaa, KIRJOITTAA, painaa sanaa tekstille, antaa ajatuksen virrata, sanan ja merkityksen ilmetä ja tarkoituksen tulla. Joten yksinäänkin on ihan yhtä hyvä.

Toivottavasti rakkaillani on kaikki hyvin. Toivoisin heille samaa kuin itse tunnen, mutta jokainen vastaa itsestään, en voi antaa ilman, että itse ottavat vastaan.

Olen vihdoin vapaa!

Kivun parkua

... Hölmöt.
... ja te, jotka luulitte (luulette) olevanne oikeassa...

Ajatuksia läpi kirjan. Sivu sivulta rivien välit peittävät tekstin alleen, enkä enää lue, vaan silmät sokeina vain rientävät loppuun asti.
Jokainen sana on viilto yhä syvemmälle. Hermot kärsivät, eivätkä enää peilaa ulos, vaan kasvoilla on pirteä hymy, josta minulla ei ole aavistustakaan.
Yksityiskohdat painuvat mieleen, kuin olisi neuroosi, joka ei todellisuudessa ole olemassa, kuten psykologiystäväni sanoi. Kaiken täytyy olla symmetristä, asettelen taas kassahihnalle kaiken selkeän järjestyksen mukaan: ensin hedelmät ja kasvikset, värien perusteella, sitten maitotuotteet kevyemmästä rasvaisempaan, sitten leivät ja sitten muut satunnaiset, kuten kahvi, makeat tms.
Hävettää katsoa ketään silmiin, kun he tajuaisivat kuitenkin.

... ja te, jotka lauoitte ilkeyksiänne luullen minun olevan kuulematta...
... Kuinka väärässä te olittekaan (olette).

Jokainen lyönti tulee vasten hymykuoppia, kuin ei olisikaan. Sain kuulla olevani ihanan pirteä, ja yllätyin aidosti, koska todellisuus on päinvastainen.
Olen ajatellut paljon kuolemaa sekä kandini että  elämän takia, ja harkinnutkin sitä ohimennen. En osaa mitään, enkä siis ikinä tule tekemään mitään, millä selviäisin, joten elämäni on merkityksetöntä, jos ei lasketa sitä, että pidän yllä Tuukkaa, joka taas tulee tekemään suuria tekoja. Olen yksi niistä epäihmisistä, joista ystäväni A joskus puhui.

... Olen pahoillani, olen niin pahoillani. Lasken pääni ja olen hiljaa.

Kirjoitan, koska ei ole muuta kanavaa. Rakkaani keskittyy parempaan, enkä halua rasittaa psyykettäni torjumisella. Ystäväni eivät joko kuule tai ymmärrä, enkä halua puhua kuuroille korville. Itkeä en voi ulos, koska pysyn ihmisten seurassa ainoastaan, jos peitän herkkyyden ja olen kuin tunnekuollut.

"Puheesi on kärpäsen surinaa korvilleni".

Meillä oli kivaa ja ♥ (tämä on jotakin hyvin epätavallista)

Haluan vain kirjoittaa ylös tapahtuman.

Istuin Musiikkialon portailla, kun Carlos soitti. Menin häntä vastaan junalle, kunnes seisoskelin jo pidempään Sanomatalon kulmalla, enkä löytänyt häntä mistään. Soitin, ja käskin pysyä paikallaan. Oikaisin talon läpi ja yllätin hänet takaapäin, ilme oli ihana ja hymy herkässä. Oli hauskaa nähdä taas.
Menimme kauppaan ostamaan   sitruunakivennäisvettä ja nollakalorikokista, joiden kanssa siirryimme Kaisaniemen puistoon kukkulalle blandaamaan niitä erilaisiin rommeihin. Keskustelimme elämästä, unelmista ja kirjallisuudesta siemaillen kesäjuomaa ja tuulen leyhytellessä vihreitä lehtiä vieressämme.
Vaihdoimme Ravintola Loisteen kautta paikkaa Hietsuun, jossa otin kuumuudessa paidan pois muiden rantailijoiden mukana. Katsellessa merta mieli alkoi humaltua ja puhuimme yhteiskunnasta uskontoon, ja lähdimme takaisin.
Ostimme kaksi purkkia mehua, vesimelonin vartin, ja Carlos ruoakseen aprikooseja, ja menimme Musiikkitalolle. Paula liittyi joukkoon ja söimme vesimelonin, jonka kuoreen kaadoimme rommia sekä mehua ja ryystimme sitten siitä. Paulakin alkoi humaltua ja nauroimme milloin millekin nätisti hymyillen toisillemme. Koko yö oli iloinen.
Menimme taas Loisteeseen, mutta se oli kiinni. Löysimme toisen vaihtoehdon, minkä jälkeen menimme Perkeleeseen, jossa Tuukka seurueineen oli meitä vastassa. Juttelimme iloisesti, kunnes lähdin Tuukan kanssa nukkumaan yötä.
Seuraavana päivänä Carlos soitti, olivat heränneet Paulalta. Aurinko paistoi ja päivä oli kaunis. Tapasimme Fortunalla ja ostimme vadelmajäätelöä, luumuja, porkkanoita sekä Carlokselle ruokaa. Menimme nauttimaan niistä Pikku-Huopalahden nurmikentille, valkoposkihanhien laiduntaessa vieressä.
Lähdimme Paulalle päin. Kuljimme entisen rakkaan Steinerin ohi, ja päätimme kurkata koulun pihalle. Tien varrella oli enemmän kasvustoa, kuin muistimme, ja vertailimme paikkaa muistoihimme. Pihalle oli hankittu uusia kiipeilytelineitä ja vanhaa oli poistettu. Ala-asteluokkien sisäpihalla kasvoi tomaatteja ja tilliä, ja napsin niitä pari, maku oli täydellisen kylläinen auringosta. Kuljimme pitkin Keskuspuiston polkuja Paulalle. Makoilimme sängyllä kuunnellen radiota ja keitellen kahvia hieroessani Carloksen selkää.
Lopulta Carloksen piti lähteä Järvenpään junaan, ja hyvästelimme Paulan kanssa, sitten parin lauseen jälkeen Carloksen kanssa alaovella, kun lähdimme eri suuntiin. Halasin häntä, ja toivon, että näemme pian uudestaan.

+ jotain runollista

Kirjoitettiin parin kaverin kanssa runoja vanhalla kirjoituskoneella, ja koska on mun blogi, voin laittaa vaan omani, mutta toimii nekin jo piristysruiskeena.


Kuningatar

Mustikkahilloa
muissa marjoissa
kermaa
sokeria
maitoa makeaa
suussasulavaa
makujen kirjo
on valtakunnan
ei kuningas vaan
jotain kauniimpaa
suurempaa
jäätelönä parhaana
aina toimii
Kuningatar.

Kaukainen

Kaukainen
lämpöinen
unelma suloinen
sinä
siellä jossain
josta sano ei muu
olet toinen minulle
ilolle
elän sinulle
en pyydä
en lupaa
en odota
en tahdo enää.

Luumukiisseli

Vaniljakiisseli
kultasiisseli
kun silmistä muistuu
aamuisin
peittoburrito
miten rakastan sinua
luumukiisseli.

Fiktio tuo faktan takaisin

Aleksi oli sitä mieltä, että on vain tämä hetki, mutta se oli väärässä. Muistot on todellisia, samoin se, mitä silloin tapahtui. Siksi on hyvä kirjoittaa, että se palauttaa sen siten, miten se silloin oli.

Romaani edistyy hitaasti, kun tuntuu, etten näe niitä huonoja juttuja, joita muut näkee siinä. Tuntuu hiukan epätoivoiselta, kun kukaan ei ole vielä jaksanut lukea sitä loppuun. Yritän vielä, ja pyydän, älkää tuhotko mun unelmaa.
Ne asiat, jotka siinä on, on enimmäkseen totta, ja tekstin läpikäyminen tuo muistot takaisin. Tuntuu, että oma kotini on se mielisairaala, joka oli Malminkartanon läävä silloin, vaikka elämä on nyt kaunista, eikä niistä ajoista ole jälkeäkään, paitsi sisälläni.
Olenhan toki sanonut kaikille, että se on fiktiota jnejnejne, mutta siinä on myös sen verran paljon totuutta, että jos ihmiset tietäisi siitä, en haluaisi kenenkään lukevan sitä. Siksi siellä ei olekaan likaisinta, mitä on ollut, vaan vähän sellaista, mistä ei ole kivaa lukea.
Toivoisin, että saisin sen valmiiksi, ja että joku muukin näkisi siinä jotakin hyvää. Sain ystävältäni tekstiviestin, jossa se sanoi tekstin olevan aivan mahtavaa, mutta myöhemmin kysyin, mikä siinä oli hyvää, eikä se oikein osannut aluksi sanoa mitään.
Toivon, että Tuukka tulee kotiin vasta myöhemmin tänään, en jaksa puhua kenellekään, enkä nähdä ketään. Hävettää, etten osaa mitään, en edes olla itseni kanssa iloinen.

Sen kaiken, mitä on ollut, olen yrittänyt jättää taka-alalle niin, ettei sitä enää olisi. Menneisyys ei kuitenkaan lakkaa koskaan olemasta, vaan olen sen tuote ikuisesti.

Ps. Joskus on liian iso muna ja liian pienet aivot. Olen vihainen jälkeenpäin, mutta ei ne aivot siitä sen päässä kuitenkaan kasva. Hyvä jos on edes tajunnut syyllistyneensä väkivaltarikokseen.

Kun uupumus painaa päälle

Niin ahdistaa. Töissä on vaikeaa, mieli vajoaa siihen ajan ja paikan toiselle puolen, missä ei ole mitään, missä ei tunne mitään, missä ajatus lentää vapaasti ja vain kaukaa kuuluu toisen ääni. Sanat takertuvat kurkkuun, kun yrittää puhua, ei niistä asioista voi vieläkään sanoa, mitä ne ovat tai olivat, eihän niitä enää ole kuin mielessä.
Olen vihainen niin monelle, niin läheiselle ja ihanalle ihmiselle, koska olivat typeriä ja itsekkäitä idiootteja. Kun ei tule kuulluksi, ei osaa puhuakaan mitään, siksi pitää itseään itsellekin näkymättömänä.
Monien vuosien jälkeen olen tajunnut, että kannattaisi ehkä puhua. Inhottaa vain vaivata ihmisiä asioilla, jotka ei heille kuulu. Sitä paitsi kaikki netin mielenterveyssivustot on täynnä väkivallan uhrien turvakoteja ja ongelmien hoitamista. Entä jos ei ole mitään ongelmaa? Entä jos kukaan ei lyö tai näytän ihan normaalilta, en ole liian laiha tai liian iso, en syö vähän, mutta silti lasken kaiken tarkkaan, en halua kuolla, vaikkei elämisessä ole mieltä, en itke aina, vaikken koskaan naurakaan? Kenelle voi puhua, jos konkreettisesti ei voi poistaa mitään?

Luomistyötuskanpurkua

Joskus oma teksti tulee liian lähelle. Aikaisemmin kirjoitettu tuo mieleen tapahtuneen, jonka oli jo peittänyt aivokuoren alle alitajuntaan.

Pohdiskelen, laittaisinko pikkuiseen esikoiseeni lisää rumia kohtauksia. Voin aina sanoa, että kirjani on pelkkää fiktiota, toisaalta joku voi ymmärtää asian todellisen laidan. Kaikkein kamalin siinä on totisinta totta, ja on vaikeaa kuvitella rumempaa kuin mitä on itse kokenut toisen ihmisen kädestä.

Tunnekylmyydestä

En tunne mitään. Ei ole iloa, ei surua, ei vihaa, ei ärtymystä, vain pientä väsymystä.
Nautin kauneudesta ja kaikesta, mitä ympärillä on. Se ei vain tunnu miltään. Ne nuoruuden vuodet, kun tunsin euforiaa ja maailman laakson pohjalla masennusta, ovat kaukana takana, tilalla on pelkkää tasaista liitoa ei-missään. Kaikki tapahtuu yhtä todellisena kuin unessa, yhtä kaunista ja yhtä mitäänsanomatonta.

En jaksa seuraa. En halua nähdä ketään, vaikka rakkaimmat ihmiset olisivat juuri nyt ulottuvissa, ja tiedän, että he kohta lähtevät pois. En pysty, en halua puhua. Väsyttää liikaa.

Haluan lukea. Olen Alastalon salissa sivulla 189, ja olen löytänyt uuden lempikirjailijani, Volter Kilven. Se tyyppi on osannut luoda suomenkielestä musiikkia sanoin, parempaa kuin yksikään runous.

Töissä pitää hymyillä jatkuvasti ja puhua vierailla kielillä. Ääni kähenee ja lopulta murtuu, on pakko juoda vettä. Sitä pitää käydä pyytämässä kahvilamyyjiltä, jotka nöyryyden jälkeen auliisti tarjoavat lasillisen hanasta, kun eihän se niille mitään maksa. On toki mukavaa, kun oppii puhumaan paremmin riikinruotsia ja saksaa, ranskaakin, ja hiukkasen venäjää. Näkee vain liikaa ihmisiä, kuulee liikaa ohikiitäviä tarinoita, joihin ei itse ole osallisena.

Olen laulanut koko viikon. Johtaja on pyytänyt hymyilemään ja olemaan iloisempi, ja olen kiristänyt kasvolihaksia hymynnäköiseen. En kerennyt sanoa anteeksi siitä, etten tunne mitään, enkä siksi voi olla iloinen.

Ps. Puhuin eilen Unskin ja äidin kanssa "naisesta" ja taideteoksen ja käyttötavaran erosta. "Naista" ei ole, sillä ihminen ei ole käyttötavaraa, siksi on pelkkiä ihmisiä, henkilöitä, jotka saattavat identifioitua johonkin, jotka kutsuvat itsessään naiseksi. Juuri käyttötavarailluusio on ainakin välillisesti aiheuttanut tunteettomuuden, kun ei voi tuntea mitään ilman, että sattuu.

Kun jos ei vaan sovi siihen?

Kuoleman kandidaatti

Arvuuttelen päässä teemaa, josta kirjoittaa ensi keväänä. Kuolemaa-kohti-oleminen antaa hedelmällisen pohjan tutkia ihmisen tietoisuutta ja olemista, niin ontista kuin ontologistakin.
Kuoleman tutkiminen avaisi ihmistä enemmän kuin moni muu elämän olennainen tekijä, sillä sen ymmärtäminen antaa ihmiselle ultimaalisen vapauden, onhan elämän ja kuoleman kysymys kysymyksistä suurimpia. Kuoleman ymmärrys antaa ihmiselle kyvyn hallita omaa elämistään, sillä kuoleman mahdollisuus tulee niin lähelle, että sen voi itse toteuttaa tai olla toteuttamatta. Näin ihminen ei enää ole biologisen vietin alaisuudessa, vaan nousee sen yläpuolelle lähemmäs jumalia (olen lukenut viime aikoina Platonia ja pohtinut paljon ideoiden ja jumalten yhteyttä). Päätös tappaa tai olla tappamatta itseä antaa ihmiselle ohjat biologialta.
Siitä johtuu sitten kaikki muu, kuten ihmisen ero muihin eläimiin, mikäli muilla eläimillä ei ole tajua kuolemastaan. Näin ihminen tosiaan on jo zoon logon echon, koska toisin kuin muilla eläimillä, sillä on logosta ja ontologinen ymmärrys omasta olemisesta ja siten elämän päättymisestä. Tämä aiheuttaa tajun myös omasta elämästä, sillä elämä on loppuun kohti kulkevaa aikajanaa, jonka eri kohdissa toteutuvat eri elämän vaiheet.
Näihin teemoihin ajattelin pistää tietenkin Heideggerin, ehkä Hegeliä ja jtn Platon- ja Aristotelestutkimusta, ja vielä jotain ranskalaisia vaikka. Luen myös tällä hetkellä Itsemurha filosofiaa, joka antaa mielenkiintoisia ajattelemisen aiheita.

Ajatuksen rippeitä, joita alkoi tippua tällä viikolla tai viime viikolla, ja nyt niillä on koko kesä aikaa muuttua johdonmukaiseksi kokoonpanoksi, josta sitten luoda proseminaariteksti, josta tehdä kandi. Sen jälkeen haluan pitää post-mortem bileet vol. 2, mieluiten Kuppalassa.