Förresten, avautuminen on mahtava termi. Se toki on saanut hieman negatiivista kaikua niin kuin niin moni todella tärkeä nykyään. Ja niin kuin Heidegger nykyään.
Ei se mitään. Sana kuvaa ihmisen avautumista, suojan poistamista ja itsensä paljastamista. Avautuessaan ihminen on yhteydessä maailmaan ja tulee esiin subjektiivisen illuusion takaa.
Kunhan kuulostaa hienolta. Avautuminen kuitenkin on tärkeää, jotta pysyttäisiin ihmisinä, kanssaolevaisina. Siksi avaudun, vaikkakin piilossa.
Ehkä juuri se, että ihminen on niin usein sulkeutunut ja työntänyt muut ihmiset syrjään, on aiheuttanut sen, että muita ihmisiä tuntuu olevan niin vaikeaa ymmärtää. Vaikkakin, eilen kaikki meni hyvin ja pääsin lopultakin KESKUSTELEMAAN erinäisten ihmisten kanssa. Mutta muuten, ah, en osaa olla. Ei siinä mitään, odotan avautumisia suuntaani, jotta pääsisin kanssaolemiseen, enkä olisi niin usein enää yksin.
28. syyskuuta 2013
22. syyskuuta 2013
Yksin yöllä aina sortuu
Mutta semihyvä olo nyt.
Luin Ylioppilaslehdestä siitä, kuinka halutaan lisää älykköblogeja. Onhan ne kivoja, mutta niistä yksikään ei kerro tärkeimmistä kysymyksistä. Meni yli 20 vuotta, ennen kuin tajusin, mitä on tärkeimmät kysymykset ja tärkeintä elämässä, eikä siinä ole mitään pinnallista, vaan päinvastoin. Varsinkin analyyttiset kysymykset skeptikon oikeassa olemisesta ovat sitä, mikä on kaukaisinta pintaa, kaukana ihmiselämästä eli tästä, mitä todella on. Siksi en kirjoita "älykköblogia", vaan uniikkia tekstiä, joka kertoo vain minusta, minua ollen vain yksi. Ei tärkeintä ole se, mitä kuvitteellinen sofisti sanoo, vaan minun olemiseni.
Ja luin taas Heideggeria.
Vaikkakaan ei hyvä olo koskaan. Sellaisina häivähdyksinä ja välähdyksinä muistuttamassa siitä, miltä tulisi tuntua, koska on onnellinen, mutta miltä ei tunnu, vaikka on onnellinen.
Jostain syystä on herkkä olo ja loukkaannun kaikesta. Turruttaa tunteet, olisiko se todella vaihtoehto? Osaan tehdä sen kovinkin hyvin, mutta se ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin hauskaa. Luulin olevani täydessä mielenrauhassa, mutten usko, että sellaista voisi vain menettää, tai en tiedä. Ehkä ajatusmaailma toimii fyysisen lailla, eli pieni esimerkki:
Toissapäivänä oli fuksiaisbileet ja oli hauskaa jne, kunnes mun päätä alkoi särkeä niin pahasti, että oli pakko lähteä kotiin (edelleen suuri kiitos Tuukalle, kun tuli mun kanssa, en olisi välttämättä selvinnyt yksin!). Heräsin aamulla vielä pahempaan oloon, väsyneenä päänsärky ei tunnu niin pahalta, kun väsymys peittää osan alleen. Virkeänä kipu kuitenkin takoi ja jyskytti läpi koko kehon seivästäen hermot joka sykähdyksellä. En päässyt ylös hakemaan vettä, mutta onneksi Tuukka jossain vaiheessa toi sitä ja parin tunnin päästä pystyin aikalailla hoipertelemaan pari metriä vessaan, kun sattui niin paljon, että alkoi oksettaa. Siinä vaiheessa kipu oli niin kova, että alkoi pyörryttää, enkä tuntenut enää itse kipua, vain sen suuren jyskytyksen, ja silmissä alkoi sumentua.
Ehkä samalla tavalla toimii mentaalikipu, kun se on tarpeeksi suuri, sitä ei tunne enää, tuntee vain sielun jyskytyksen, muttei kiinnitä siihen enää huomiota. Kivun liennyttyä sen vasta tajuaa ja sitä voi alkaa parantaa.
On ollut perjantaista lähtien aika herkkä olo. Siitä lähtien, kun tuntui, etten omaa päätösvaltaa kuin vain silloin, kun dominantit naiset on kuumia ja siitä, kun tunsin oloni täysin turhaksi ja luin Weberissä yksin ET:n tenttiin. Kaikesta, mistä vain voi, tulee huono olo. Siksi ei ole ollut kovin hyvä olo viime päivinä. Joo, tästä se johtuu, hyvähyvä, kirjoittaminen aina auttaa, varsinkin, kun kohteena on sekä minä itse että näkymätön toinen, kuvitteellinen lukija, joka lisäksi tuntee minut, koska ainahan jokaisen unelmissa on joku, joka tuntee todella ja tietää, mitä tarkoitan kaikilla pikku nyansseilla ja sanasilla siellä täällä. Pelkälle itsellekin kirjoittaminen joskus auttaa, muttei aina, kuten ei nyt.
Herkimmällä hetkellä ei arvostella toista edes vahingossa, siitä seuraa aina tällaista alakuloa ja hirveää herkistymistä.
Ainakin nyt tajusin, mistä tämä johtuu ja miksi perjantaina peilistä tuijotti vastaan maailman rumin ja lihavin ihraluomus. Haluan olla taas normaali ja antaa Tuukan katsoa viisi tuntia shakkivideoita tuntematta oloani yksinäiseksi ja hylätyksi. En halua olla taakka tai takiainen, vaan haluan olla vapaa lintu, jota kutsua ja joka voisi tulla silloin, kun haluaa ja toinen sen ansaitsee. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sekä riippukivi että kaukainen muisto, samaan aikaan vieläpä, kun on niin paljon ihmisiä. Tuntuu pahalta, kun en aina muista kaikkia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, vaan keskityn muuhun. Mutten halua puhua virtuaalissa, haluan tavata ja koskettaa toista, olla toiselle toinen oleva ja toisen kanssa, mutta siihen tarvitaan oikea aika ja paikka.
Huomasin myös, mistä ajoittainen ruokaongelma johtuu. Se tulee esiin silloin, kun tuntuu pahalta ja huonon olon voi ulkoistaa nälkään. Siksi siis: mun mielestä älytön laihuus ei ole siistiä, enkä halua näyttää siltä, ei huolta, mun ruokajuttu on jotain ihan muuta, verrattavissa viiltelyyn, mikä toki tuntuu nololta, koska mun mielestä viiltely on aina ollut käsittämätöntä ja hölmöä, mutta huomaankin nyt itse tehneeni samaa jo vuosia, hieman huomaamattomammin vain.
Hirveää sortumista keskellä yötä.
Luin Ylioppilaslehdestä siitä, kuinka halutaan lisää älykköblogeja. Onhan ne kivoja, mutta niistä yksikään ei kerro tärkeimmistä kysymyksistä. Meni yli 20 vuotta, ennen kuin tajusin, mitä on tärkeimmät kysymykset ja tärkeintä elämässä, eikä siinä ole mitään pinnallista, vaan päinvastoin. Varsinkin analyyttiset kysymykset skeptikon oikeassa olemisesta ovat sitä, mikä on kaukaisinta pintaa, kaukana ihmiselämästä eli tästä, mitä todella on. Siksi en kirjoita "älykköblogia", vaan uniikkia tekstiä, joka kertoo vain minusta, minua ollen vain yksi. Ei tärkeintä ole se, mitä kuvitteellinen sofisti sanoo, vaan minun olemiseni.
Ja luin taas Heideggeria.
Vaikkakaan ei hyvä olo koskaan. Sellaisina häivähdyksinä ja välähdyksinä muistuttamassa siitä, miltä tulisi tuntua, koska on onnellinen, mutta miltä ei tunnu, vaikka on onnellinen.
Jostain syystä on herkkä olo ja loukkaannun kaikesta. Turruttaa tunteet, olisiko se todella vaihtoehto? Osaan tehdä sen kovinkin hyvin, mutta se ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin hauskaa. Luulin olevani täydessä mielenrauhassa, mutten usko, että sellaista voisi vain menettää, tai en tiedä. Ehkä ajatusmaailma toimii fyysisen lailla, eli pieni esimerkki:
Toissapäivänä oli fuksiaisbileet ja oli hauskaa jne, kunnes mun päätä alkoi särkeä niin pahasti, että oli pakko lähteä kotiin (edelleen suuri kiitos Tuukalle, kun tuli mun kanssa, en olisi välttämättä selvinnyt yksin!). Heräsin aamulla vielä pahempaan oloon, väsyneenä päänsärky ei tunnu niin pahalta, kun väsymys peittää osan alleen. Virkeänä kipu kuitenkin takoi ja jyskytti läpi koko kehon seivästäen hermot joka sykähdyksellä. En päässyt ylös hakemaan vettä, mutta onneksi Tuukka jossain vaiheessa toi sitä ja parin tunnin päästä pystyin aikalailla hoipertelemaan pari metriä vessaan, kun sattui niin paljon, että alkoi oksettaa. Siinä vaiheessa kipu oli niin kova, että alkoi pyörryttää, enkä tuntenut enää itse kipua, vain sen suuren jyskytyksen, ja silmissä alkoi sumentua.
Ehkä samalla tavalla toimii mentaalikipu, kun se on tarpeeksi suuri, sitä ei tunne enää, tuntee vain sielun jyskytyksen, muttei kiinnitä siihen enää huomiota. Kivun liennyttyä sen vasta tajuaa ja sitä voi alkaa parantaa.
On ollut perjantaista lähtien aika herkkä olo. Siitä lähtien, kun tuntui, etten omaa päätösvaltaa kuin vain silloin, kun dominantit naiset on kuumia ja siitä, kun tunsin oloni täysin turhaksi ja luin Weberissä yksin ET:n tenttiin. Kaikesta, mistä vain voi, tulee huono olo. Siksi ei ole ollut kovin hyvä olo viime päivinä. Joo, tästä se johtuu, hyvähyvä, kirjoittaminen aina auttaa, varsinkin, kun kohteena on sekä minä itse että näkymätön toinen, kuvitteellinen lukija, joka lisäksi tuntee minut, koska ainahan jokaisen unelmissa on joku, joka tuntee todella ja tietää, mitä tarkoitan kaikilla pikku nyansseilla ja sanasilla siellä täällä. Pelkälle itsellekin kirjoittaminen joskus auttaa, muttei aina, kuten ei nyt.
Herkimmällä hetkellä ei arvostella toista edes vahingossa, siitä seuraa aina tällaista alakuloa ja hirveää herkistymistä.
Ainakin nyt tajusin, mistä tämä johtuu ja miksi perjantaina peilistä tuijotti vastaan maailman rumin ja lihavin ihraluomus. Haluan olla taas normaali ja antaa Tuukan katsoa viisi tuntia shakkivideoita tuntematta oloani yksinäiseksi ja hylätyksi. En halua olla taakka tai takiainen, vaan haluan olla vapaa lintu, jota kutsua ja joka voisi tulla silloin, kun haluaa ja toinen sen ansaitsee. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sekä riippukivi että kaukainen muisto, samaan aikaan vieläpä, kun on niin paljon ihmisiä. Tuntuu pahalta, kun en aina muista kaikkia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, vaan keskityn muuhun. Mutten halua puhua virtuaalissa, haluan tavata ja koskettaa toista, olla toiselle toinen oleva ja toisen kanssa, mutta siihen tarvitaan oikea aika ja paikka.
Huomasin myös, mistä ajoittainen ruokaongelma johtuu. Se tulee esiin silloin, kun tuntuu pahalta ja huonon olon voi ulkoistaa nälkään. Siksi siis: mun mielestä älytön laihuus ei ole siistiä, enkä halua näyttää siltä, ei huolta, mun ruokajuttu on jotain ihan muuta, verrattavissa viiltelyyn, mikä toki tuntuu nololta, koska mun mielestä viiltely on aina ollut käsittämätöntä ja hölmöä, mutta huomaankin nyt itse tehneeni samaa jo vuosia, hieman huomaamattomammin vain.
Hirveää sortumista keskellä yötä.
6. syyskuuta 2013
Joo tämä, minkä näette alhaalla on kai kutakuinkin positiivista kehitystä, mun suru on kääntynyt vihaksi, vaikka toisaalta olen todella surullinen siitä, ettei kukaan mun lähellä todella jaksa kuunnella mua.
Ja anteeksi sinä, joka tiedät, kenestä puhun. Kirjoitin tänne, koska en enää näe sua koskaan niin, että jaksaisit kuunnella, mitä mulla on sanottavana. Kysyt joskus joo, mutta puhut heti päälle. En ehdi sanoa mitään, jos et kuuntele, ja sitten, kun luulen, että kuuntelet, kysytkin, mitä sanoin, koska et kertomasi mukaan kuunnellut. En ehdi sanoa asioista, jos en koskaan näe sua. Opiskelu ja kaikki yliopiston riennot on toki tärkeitä ja haluan, että teet sitä, mistä nautit eniten, mutta älä sitten myöhemmin ihmettele, miksen kertonut sulle vaan kirjoitin tänne. Kertoisin mielelläni, olisin eilenkin kertonut, muttet kuunnellut.
Vähän huono olo on nyt -ja NSUOGf goUO GWFgouwbrvfouz dvbzjf!!!!!
Puhuin eilen illalla taas mun syömisongelmasta, jota ei ole, koska söin nytkin ihan liikaa ja mulla on huono olo ja hirveä jano (juonen siis vettä). Miksen ikinä osaa tehdä ruokaa yhdelle? Sitä tulee aina liikaa ja sitten on huono olo, eikä jaksa tehdä mitään, esim. lukea Heideggeria, jota voisi lukea tänään vielä joku 15 sivua.
On liian helppoa puhua typeryyksiä, mielettömyyksiä ja turhuuksia. Nonsense on hyvä sana tähän.
Kuitenkin, ihmettelen hieman paria asiaa. On toki ihan mielettömän kivaa, että ihmiset on musta huolissaan, itseasiassa olen siitä todella iloinen ja positiivisesti yllättynyt (kun ainakin joidenkin lähimpien kohdalla tuntuu, ettei ne halua kuulla, eikä varsinkaan ottaa asioita todesta), mutta MULLA ON KAIKKI IHAN HYVIN. Yksikään psykologi, psykiatri tai muukaan ei koskaan ole osannut auttaa mua, eikä ketään niistä todella kiinnosta, mitä mulle kuuluu, joten en puhu niille, koska en halua puhua seinälle (jos haluisin, puhuisin yksin kotona vaikka keittiöseinälle -helpompaa ja ilmaista). Olen itseni paras psykologi, koska ymmärrän itseäni, olen avoin ja tiedän, mitä haluan, ja mistä haluan eroon. Siispä pärjään kyllä, itseni ja ihanien ihmisten avulla.
Olen myös sitä mieltä, että olen elämässäni terveemmällä pohjalla kuin moni muu, sillä olen vapaa monista "toisista", kuvitelluista kahleista ja kaiken maailman "noloista jutuista". Pyydän anteeksi, jos joku tunnistaa itsensä, siinä kohtaa kannattaa katsoa peiliin, koska en pidä mielessäni ketään erityistä. Ei mua kiinnosta, ajatteleeko joku mun olevan nolo tai outo tai mitä ikinä, jos elän niin kuin tulen onnelliseksi. Mun mielestä itselleen avoimuus ja "toisen" poistaminen mielestä on mielenterveyttä, jota monilla ei ole. Ensimmäisen maailman ongelma, kenties, tai sitten koko ihmiskunnan kirous. Joka tapauksessa, olen itsevarma ja tietoinen elämän ihanuudesta ja näin, älkää kohdelko mua kuin mielisairasta idioottia kaksivuotista. Olen ihan järkevä ihminen.
JA MUN MIELESTÄ MÄ NÄYTÄN IHAN KIVALTA. On kuitenkin vaikeaa pitää tätä itsevarmuutta tän asian suhteen yllä, jos joku jatkuvasti selittää, kuinka olisi kivaa, jos vähän lihoisin. EI OLISI KIVAA, TYKKÄÄN ITSESTÄNI NÄIN. Mulla on hyvä olo fyysisesti, en tarvitse lisätaakkaa, kiitos. Haluan olla MINÄ, tämä, mikä nyt olen, koska haluan olla tämä, en halua olla uhkea, pissis, kumibarbara, erilainen hippityttö tai barbin näköinen leikelty tyyppi. En halua olla mitään vaan sen takia, että se miellyttäisi muita, haluan olla minä, MINÄ. Minä itse, Minna-Kerttu, on kaikkein kivointa olla, en halua olla kenenkään entisen tyttöystävän näköinen, vaikka se entinen tyttöystävä olikin varmaan paremman näköinen, koska sillä oli enemmän rasvaa sen kehossa ja siten varmaan isommat tissit tai jotain. ÄLKÄÄ KOKO AJAN KERTOKO MULLE, MILTÄ MUN PITÄISI NÄYTTÄÄ. Kiitos. Tiedän ihan itse, miltä tuntuu hyvältä näyttää. Toteutan itseäni mun ulkomuodolla, mun ulkonäkö lähentelee jo harrastusta, eikä sen hoitaminen kuulu kenellekään muulle.
Ja:
Mulla ei ole syömishäiriötä, vaan taipumus siihen. Tunnen myös mun kehon, enkä tarvitse niin paljon ruokaa kuin jotkut muut. Mun keho on nyt aikuinen, eikä siihen mene enää niin paljon kuin teininä, ja jos syön yhtä pajon kuin silloin, mulle tulee huono olo, kuten nyt tuli ja vatsaan sattuu, kun söin liikaa. Tiedän, milloin mennään vaarallisen puolelle kaloreiden laskemisessa ja pyydän silloin Tuukkaa katsomaan mun perään, mutta tiedän myös, milloin olen ihan kunnossa. Sitäpaitsi mun syömisongelmat ei liity mitenkään siihen, että kuvittelisin olevani parempi laihana tai laihojen ihmisten olevan kauniimpia, jokainen näyttää hyvältä itselleen sopivalla tavalla. Mun syömisongelmat on ulkoisempia oireita sisäisistä jutuista, eli jos ahdistaa liikaa, ulkoistan ahdistuksen syömisen kontrolloimiseen, niin ei ahdista enää niin paljon. Joten ÄLKÄÄ KERTOKO MULLE, KUINKA TYHMÄ MÄ OLEN, KUN KUVITTELEN LAIHUUDEN OLEVAN SIISTIÄ. EN KUVITTELE.
Olen joo ollut vähän masentunut, mutta sille ei nyt voi mitään. Puran sen taiteeseen ja olen luova, joten sekään ei ole sen pahempi ongelma. Älkää vaan kiltit rakkaat ihmiset kertoko mulle koko ajan, kuinka olen tyhmä ja kiittämätön ja hölmö idiootti, se ei auta yhtään mitään. Tekisi mieli kirjoittaa tähän perään, että toki tiedän, että olen tyhmä ja idiootti, etten tajua asioista mitään, ettei minusta koskaan ole mihinkään, edes katsomaan itseni perään, että olen täysin turha ja taakkana maailmalle. En kuitenkaan suostu enää olemaan sitä mieltä, koska en usko, että olisin kaikkia muita ihmisiä turhempi ja typerämpi ja pelkkä inhottava loinen toisten muodostamassa kauniissa yhtenäisyydessä, koska en itsekään ajattele kenestäkään niin.
Ja anteeksi, jos joku pahastuu siitä, että sen nimi näkyy täällä jossain. Kannattaa sanoa heti, koska teen sitä joskus ihan vahingossa ajattelematta asiaa enää sen jälkeen, ja poistan sen heti, kun mulle sanotaan. Jos taas asia on siinä, että joku kuvittelee tunnistavansa itsensä vaikka sen perusteella, että on ollut kamala toista ihmistä (usein tässä tilanteessa mua, olenhan mäkin ihminen) kohtaan ja kuvittelee mun tekstin viittaavan tilanteeseen, niin voivoi, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä uudelleen tekosiaan, jos ei kestä nähdä niitä tekstinä (tai kuvittelee ne kohtiin, joissa niistä ei mainita).
Antakaa mun olla onnellinen, se ei ole keneltäkään pois. Ja jos haluatte olla mulle kivoja, niin OLKAA. Kuunnelkaa, mitä mulla on sanottavana ja kysykää, mitä mulle kuuluu (ei small talkia, kiitos) ja KUUNNELKAA. Ei auta yhtään, jos selitän mun asioista ja huomaan, että oon puhunut turhaan. Kyllä mä itse tiedän mun asioista, puhun niistä, jos joku toinen haluaa tietää (mikä tosin on erittäin mukavaa ja tekee olon paremmaksi).
On liian helppoa puhua typeryyksiä, mielettömyyksiä ja turhuuksia. Nonsense on hyvä sana tähän.
Kuitenkin, ihmettelen hieman paria asiaa. On toki ihan mielettömän kivaa, että ihmiset on musta huolissaan, itseasiassa olen siitä todella iloinen ja positiivisesti yllättynyt (kun ainakin joidenkin lähimpien kohdalla tuntuu, ettei ne halua kuulla, eikä varsinkaan ottaa asioita todesta), mutta MULLA ON KAIKKI IHAN HYVIN. Yksikään psykologi, psykiatri tai muukaan ei koskaan ole osannut auttaa mua, eikä ketään niistä todella kiinnosta, mitä mulle kuuluu, joten en puhu niille, koska en halua puhua seinälle (jos haluisin, puhuisin yksin kotona vaikka keittiöseinälle -helpompaa ja ilmaista). Olen itseni paras psykologi, koska ymmärrän itseäni, olen avoin ja tiedän, mitä haluan, ja mistä haluan eroon. Siispä pärjään kyllä, itseni ja ihanien ihmisten avulla.
Olen myös sitä mieltä, että olen elämässäni terveemmällä pohjalla kuin moni muu, sillä olen vapaa monista "toisista", kuvitelluista kahleista ja kaiken maailman "noloista jutuista". Pyydän anteeksi, jos joku tunnistaa itsensä, siinä kohtaa kannattaa katsoa peiliin, koska en pidä mielessäni ketään erityistä. Ei mua kiinnosta, ajatteleeko joku mun olevan nolo tai outo tai mitä ikinä, jos elän niin kuin tulen onnelliseksi. Mun mielestä itselleen avoimuus ja "toisen" poistaminen mielestä on mielenterveyttä, jota monilla ei ole. Ensimmäisen maailman ongelma, kenties, tai sitten koko ihmiskunnan kirous. Joka tapauksessa, olen itsevarma ja tietoinen elämän ihanuudesta ja näin, älkää kohdelko mua kuin mielisairasta idioottia kaksivuotista. Olen ihan järkevä ihminen.
JA MUN MIELESTÄ MÄ NÄYTÄN IHAN KIVALTA. On kuitenkin vaikeaa pitää tätä itsevarmuutta tän asian suhteen yllä, jos joku jatkuvasti selittää, kuinka olisi kivaa, jos vähän lihoisin. EI OLISI KIVAA, TYKKÄÄN ITSESTÄNI NÄIN. Mulla on hyvä olo fyysisesti, en tarvitse lisätaakkaa, kiitos. Haluan olla MINÄ, tämä, mikä nyt olen, koska haluan olla tämä, en halua olla uhkea, pissis, kumibarbara, erilainen hippityttö tai barbin näköinen leikelty tyyppi. En halua olla mitään vaan sen takia, että se miellyttäisi muita, haluan olla minä, MINÄ. Minä itse, Minna-Kerttu, on kaikkein kivointa olla, en halua olla kenenkään entisen tyttöystävän näköinen, vaikka se entinen tyttöystävä olikin varmaan paremman näköinen, koska sillä oli enemmän rasvaa sen kehossa ja siten varmaan isommat tissit tai jotain. ÄLKÄÄ KOKO AJAN KERTOKO MULLE, MILTÄ MUN PITÄISI NÄYTTÄÄ. Kiitos. Tiedän ihan itse, miltä tuntuu hyvältä näyttää. Toteutan itseäni mun ulkomuodolla, mun ulkonäkö lähentelee jo harrastusta, eikä sen hoitaminen kuulu kenellekään muulle.
Ja:
Mulla ei ole syömishäiriötä, vaan taipumus siihen. Tunnen myös mun kehon, enkä tarvitse niin paljon ruokaa kuin jotkut muut. Mun keho on nyt aikuinen, eikä siihen mene enää niin paljon kuin teininä, ja jos syön yhtä pajon kuin silloin, mulle tulee huono olo, kuten nyt tuli ja vatsaan sattuu, kun söin liikaa. Tiedän, milloin mennään vaarallisen puolelle kaloreiden laskemisessa ja pyydän silloin Tuukkaa katsomaan mun perään, mutta tiedän myös, milloin olen ihan kunnossa. Sitäpaitsi mun syömisongelmat ei liity mitenkään siihen, että kuvittelisin olevani parempi laihana tai laihojen ihmisten olevan kauniimpia, jokainen näyttää hyvältä itselleen sopivalla tavalla. Mun syömisongelmat on ulkoisempia oireita sisäisistä jutuista, eli jos ahdistaa liikaa, ulkoistan ahdistuksen syömisen kontrolloimiseen, niin ei ahdista enää niin paljon. Joten ÄLKÄÄ KERTOKO MULLE, KUINKA TYHMÄ MÄ OLEN, KUN KUVITTELEN LAIHUUDEN OLEVAN SIISTIÄ. EN KUVITTELE.
Olen joo ollut vähän masentunut, mutta sille ei nyt voi mitään. Puran sen taiteeseen ja olen luova, joten sekään ei ole sen pahempi ongelma. Älkää vaan kiltit rakkaat ihmiset kertoko mulle koko ajan, kuinka olen tyhmä ja kiittämätön ja hölmö idiootti, se ei auta yhtään mitään. Tekisi mieli kirjoittaa tähän perään, että toki tiedän, että olen tyhmä ja idiootti, etten tajua asioista mitään, ettei minusta koskaan ole mihinkään, edes katsomaan itseni perään, että olen täysin turha ja taakkana maailmalle. En kuitenkaan suostu enää olemaan sitä mieltä, koska en usko, että olisin kaikkia muita ihmisiä turhempi ja typerämpi ja pelkkä inhottava loinen toisten muodostamassa kauniissa yhtenäisyydessä, koska en itsekään ajattele kenestäkään niin.
Ja anteeksi, jos joku pahastuu siitä, että sen nimi näkyy täällä jossain. Kannattaa sanoa heti, koska teen sitä joskus ihan vahingossa ajattelematta asiaa enää sen jälkeen, ja poistan sen heti, kun mulle sanotaan. Jos taas asia on siinä, että joku kuvittelee tunnistavansa itsensä vaikka sen perusteella, että on ollut kamala toista ihmistä (usein tässä tilanteessa mua, olenhan mäkin ihminen) kohtaan ja kuvittelee mun tekstin viittaavan tilanteeseen, niin voivoi, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä uudelleen tekosiaan, jos ei kestä nähdä niitä tekstinä (tai kuvittelee ne kohtiin, joissa niistä ei mainita).
Antakaa mun olla onnellinen, se ei ole keneltäkään pois. Ja jos haluatte olla mulle kivoja, niin OLKAA. Kuunnelkaa, mitä mulla on sanottavana ja kysykää, mitä mulle kuuluu (ei small talkia, kiitos) ja KUUNNELKAA. Ei auta yhtään, jos selitän mun asioista ja huomaan, että oon puhunut turhaan. Kyllä mä itse tiedän mun asioista, puhun niistä, jos joku toinen haluaa tietää (mikä tosin on erittäin mukavaa ja tekee olon paremmaksi).
5. syyskuuta 2013
-
Outo olo, kipuava tunne, ahdistuksen ja oksetuksen väliltä. Ei inhotus, vaan täysi hämmentyneisyys negatiivisesti latautuneena. Kuristava hämmennys, sitä se on.
Ei pitäisi, kauneimpia asioita ei pitäisi liittää rumimpiin, mutta niin se vain on, että kipu ja nautinto kulkevat käsikädessä, mitä suurempi nautinto, sitä suurempi kärsimys on sen kääntöpuoli. Siksi tämä tunne.
Kauneuden ollessa muualla palaa rumuus, joka on piillyt mielessä pitkään. Pelkään puhua, pelkään liikkua, sanoa ajatuksiani ääneen, pelkään kertoa, pelkään osoittaa tunteitani. Samalla haluan niin kovasti avata itseni maailmalle. Pelkään, että maailma potkii minua avonaiseen syliini, eikä minusta jää mitään, paitsi jähmettynyt kerä, joka ei näe, kuule, eikä tunne ulkomaailmaa.
Kaikkialle sattuu. Miten pääsen mihinkään? Olen koko päivän yksin nyt, kun eniten kaipaisin halausta. Toisaalta, yksin ollessa on helpompaa olla surullinen, ei tarvitse pusertaa hymyä, joka ei ole aito.
Samantien olla ruma. Sitä voisin. Kun ei kuitenkaan ole mitään iloa olla kaunis, jos on niin surullinen.
Ei minusta ole pakottamaan tätä tunnetta pois. Pelkään tätä tunnetta, pelkään, että se vie minulta kaiken, varsinkin rakkauden, joka tulee rakkaimmiltani.
Ihana koti, ihana rakkaus ja ihana valo. Kaikki on jossain muualla, sumuverhon takana ja minä olen yksin paikassa, jota ei ole, epäpaikka, se on minun oloni.
Kaikki on hyvin, anteeksi alas luotu katseeni.
Ei pitäisi, kauneimpia asioita ei pitäisi liittää rumimpiin, mutta niin se vain on, että kipu ja nautinto kulkevat käsikädessä, mitä suurempi nautinto, sitä suurempi kärsimys on sen kääntöpuoli. Siksi tämä tunne.
Kauneuden ollessa muualla palaa rumuus, joka on piillyt mielessä pitkään. Pelkään puhua, pelkään liikkua, sanoa ajatuksiani ääneen, pelkään kertoa, pelkään osoittaa tunteitani. Samalla haluan niin kovasti avata itseni maailmalle. Pelkään, että maailma potkii minua avonaiseen syliini, eikä minusta jää mitään, paitsi jähmettynyt kerä, joka ei näe, kuule, eikä tunne ulkomaailmaa.
Kaikkialle sattuu. Miten pääsen mihinkään? Olen koko päivän yksin nyt, kun eniten kaipaisin halausta. Toisaalta, yksin ollessa on helpompaa olla surullinen, ei tarvitse pusertaa hymyä, joka ei ole aito.
Samantien olla ruma. Sitä voisin. Kun ei kuitenkaan ole mitään iloa olla kaunis, jos on niin surullinen.
Ei minusta ole pakottamaan tätä tunnetta pois. Pelkään tätä tunnetta, pelkään, että se vie minulta kaiken, varsinkin rakkauden, joka tulee rakkaimmiltani.
Ihana koti, ihana rakkaus ja ihana valo. Kaikki on jossain muualla, sumuverhon takana ja minä olen yksin paikassa, jota ei ole, epäpaikka, se on minun oloni.
Kaikki on hyvin, anteeksi alas luotu katseeni.
31. elokuuta 2013
Välikappalehuomautus, ps. (ei ole post vaan pre) Kirjoitin novellin mun painajaisesta, jonka näin viime yönä, lukekaa se, se oli aika jännittävää.
Noni, Tuukka joskus pyysi, että sanoisin itselleni olevani ihana ja kirjoittavani siitä, kuinka kaikki on niin iloista. Tosiaan,KAIKKI ON NIIN ILOISTA. Mulle kuuluu hyvää, koska kaikki on hyvin, olen kaunis ja kiva (kauneus ei kyllä ole mikään ominaisuus suuntaan eikä toiseen, mut ihan sama), olen mukava ja hyvä ihminen, osaan tehdä musiikkia, kirjoittaa hyviä tekstejä ja runoja, osaan tanssia kauniisti ja olla muutenkin vaan siisti tyyppi. Ja taion hyvää ruokaa vähän mistä vaan. Mulla on ihania kavereita, ihana poikaystävä ja ihana perhe. Mä opiskelen mun unelma-ainetta ja mun harrastuksesta ja elämäntavasta on tullut mun elämän keskipiste, mikä on kivaa. Filosofia.
Olen yksi kaikista kivoista ihmisistä. :) (ruma hymiö, sori).
Olen yksi kaikista kivoista ihmisistä. :) (ruma hymiö, sori).
Kesäpainajainen
Neuvosto-Viro 1986.
Tasainen nurmikenttä keskellä tyhjää ja harmaata kaupunkirakennelmaa. Ihmisiä kyllä riittää. Porukka puikkelehtii isojen ja toisistaan kaukana olevien talojen välissä ja makoilee nurmikentällä. Kenttä on kaupunkilaisten puisto, ja ajaa asian kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä.
Joku ottaa aurinkoa, joku pieni lapsi leikkii ja joku koululainen lukee kokeeseen. Kaikilla on oikeastaan poikkauksetta hauskaa. Ihmisiä on nurmella paljon, minä heidän joukossaan.
Bussista nousee yksi polkkatukkainen blondi mies, jolla on aurinkolasit. Hänen jälkeensä nousee toinen, lyhyt- ja tummatukkainen, hänelläkin aurinkolasit. Katselen ympärilleni ja tunnen iloa lämmöstä ja ihmisten vapaasta olosta kaiken harmaan vankilakaupungin keskellä. Ei kaikki olekaan niin rumaa.
Sivummalla leikkivien kolmevuotiaiden otsiin ilmestyy punaisia virtoja. Jostain kuuluu laukauksia. Aurinkolasimiehet ovat vetäneet esiin aseet ja alkaneet ampua. Lapset ovat kaatuneet maahan ja kaikki tuijottavat tapahtunutta epäuskoisina. Pienet lapset, jotka olivat suloisia ja pullaposkisia hymynaamoja, makaavat nyt ilmeettöminä maassa verisinä ja luodinreiät otsissaan. Ampujat jatkavat tappamistaan. En ymmärrä. Eikö yleensä mene niin, että tappaja tappaa pari kaikkein syytöntä ja sitten huutaa, mitä tällä kaikella haluaa ja sitten saa sen ja lähtee pois?
Tappajat kävelevät vierekkäin ja ampuvat määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti. Koululainen, koululainen, tyttö, jolla on vaaleat saparot, koulupoika, joka yrittää mennä piiloon vihkonsa taakse, nainen, joka ottaa aurinkoa, kaikki saavat osuman otsaansa, ja kaikki kaatuvat selälleen maahan kasvot veressä. Koululaiset koettavat mennä piiloon kouluvihkojensa alle ja sivujen väliin, mutta tappajat nostavat heidät esiin ja ampuvat järjestelmällisen kylmästi, kuten he tekevät kaikille muillekin. He lähestyvät minua ja tiedän, ettei mitään ole tehtävissä.
Katselen tappajia ja pohdin, miltä kuoleminen tuntuisi. Yritän rauhoitella itseäni, eihän minun kuulu tuntea kuolemanpelkoa, en ole yksi niistä tavallisista inisijöistä, jotka eivät pysty pitämään yllä mielenrauhaansa. Ehkä se polttaisi, luotihan taitaa olla kuuma. Kerran se kuitenkin vain sattuu, sitten se on ohi. Tai ehkä se iskisi kipeästi, kun luoti rikkoisi otsaluun ja räjähtäisi aivoissa. Entä jos jäisin eloon? Olisin sen jälkeen vammainen. Kukaan muu täällä ei kyllä ole luodin jälkeen jäänyt, joten ehkä ei sitten syytä huoleen.
Polkkatukka blondi tulee kohdalleni. Odotan. Hän ei ammu. Odotan. Hän säätää jotain aseensa kanssa. Alkaa jo vähän ärsyttää. Olen koko ajan valmis, enkä halua pelätä enää. Ammu nyt. Blondi katsoo tummatukkaista ja tajuan, ettei heillä ole enää luoteja jäljellä. Tummatukkainen harppoo ruumiiden ja pelokkaiden ihmisten läpi bussille, josta kysyy, voitaisiinko sieltä myydä heille vähän lisää. Monet bussikuskit ovat alkaneet näihin aikoihin tehdä bisnestä myymällä kaikenlaista asetavaraa sivuikkunastaan. Bussikuskin kaunis avustajanainen katselee tilannetta, painaa päänsä alas, sulkee ikkunan ja sen takaa pudistaa päätään. Ei luoteja tappajille (mutta keille niitä sitten pitäisi myydä?). Tajuan tilanteeni onnekkuuden ja blondin vielä tuijottaessa epäuskoisena tummatukkaista, jolle ei myyty luoteja, nousen ja lähden juoksemaan. Kukaan muu ei lähde, paitsi toinen ampujista. En tajua, kumpi, enkä ehdi katsoa perääni.
Kadut ovat täynnä ihmisiä, eikä kukaan ole huomannut puistossa tapahtunutta. Ihmisiä tulvii edessäni, ängen läpi ja juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä kohtaa annan kuolemanpelolle täyden vallan, se antaa energiaa juoksemiseen. Jostain syystä kadulla lauletaan jotain hindunkielistä, voi ei, täällä on hinduhäät. Juoksen silti, minulla on siihen lupa, kun perässäni on tappaja. Yritän huutaa jo etukäteen, että olen tulossa läpi, niin jotkut tajuavat siirtyä ja pääsen nopeammin. Ylitän risteyksen. Risteys on leveä ja tyhjä, ja pelkään tappajan näkevän minut täältä. Katson ensimmäisen kerran taakseni. Ketään ampujaa ei kuitenkaan ole, mutta jatkan silti juoksemista.
Tulen Mustamäelle. Harmaita taloja, isoja paneelirakennuksia, joissa on kaikissa samanlaiset pienet asunnot ja samanlaiset huonekalut, samanlaiset rappukäytävät ja samanlaisia ihmisiä. Talot ovat kauniissa shakkimuodostelmassa, kaupunginosan keskellä kohoaa mäki. Koko Mustamägi on rakennettu mäelle ja siksi tie nousee jatkuvasti. En jaksa juosta ylämäkeen, joten kävelen. Tie on hiekkatietä, asfalttia ei ole. Tienvieri on täynnä pieniä kojuja, joista myydään tavaraa, kaikkea neuvostosälää, kuten pinssejä ja olympianukkeja. Niiden välissä on autoja, punaisia ja vaaleansinisiä ladoja ja saparoseja. Minun isoisälläni oli tuollainen vihrä sapa.
Kävelen ja yritän hengittää syvään. Olen lopen uupunut, en jaksa juosta enää. Kaikki on nyt hyvin, tappajat jäivät kauas taakse.
Tulen kaupungin laidalle. Täällä on iso uimaranta, jossa on paljon ihmisiä pitämässä hauskaa ja viettämässä lomapäiväänsä. Vaaleaa pehmeää hiekkaa riittää loputtomiin, taustalla näkyvät Mustamäen harmaat ja mielettömän rumat paneelitalot, jotka eivät olekaan enää niin rumia nyt, kun ne nousevat uiimarannan vieressä. Uimaranta on kaunis, ihmiset ovat kauniita. Jokainen ihminen taitaa hymyillä, kaikilla on hauskaa nautittaessa auringosta. Täällä on jotkut festivaalit tänään ja kaikki näyttävät odottavan niitä. Festivaalilavana toimii taso, parvi tai mikä uloke, sellainen puusta tehty iso terassi, joka levittyy kuin kattona kaksi metriä alempana olevalle vesirajalle. Mäki, joka loppuu uimarantaan, päättyy kuin näkymättömään seinään ja jyrkkä seinämä on 90 asteen kulmassa tarjoten alemman jännän tason, jonne mennä kävelemään ja uimaan. Menen kapeita puisia portaita alas ja kävelen veden äärellä. Taaempana on perhe pienen lapsen kanssa, ja pieni lapsi kyselee kaikenlaista siitä, miksi meressä on paljon vettä siihen, miksi ihmiset tulevat tänne. Tosiaan, en tiedä, ehkä siksi, että kaupungissa on niin rumaa.
Paljon ihmisiä, onnellisia lapsia ja hauska tapahtuma. Muistan tappajat. Katson ylös, ja näen saman blondin seisovan ase kädessä ylhäällä katsellen merta. Tummatukkainen tulee hänen viereensä, he sanovat jotain ja tajuan tilanteen alkavan taas. Yritän juosta seinämän viertä niin, etteivät he huomaisi minua. Jossain joku kiljuu, kuulen, kuinka rannalla kaikki menee sekaisin, kukaan ei ole enää iloinen, eikä päivä ole enää kaunis. Juoksen kulman ympäri ja katsoessani taakseni huomaan tappajien osoittavan aseillaan muualle, he eivät ole nähneet minua.
Hiekassa on vaikeaa juosta. Jalkani eivät saa maasta kunnon otetta ja olen jatkuvasti liukastumassa ja kaatumassa nenälleni. Otan tukea kivistä, joista on rakennettu seinä matalamman ja korkeamman tason ylläpitämiseksi, ettei kaikki vajoa kasaan.
"Sinä, joka satutit, sinä joka tuhosit minun sydämeni. Sinä, joka unohdit ja sitten lähdit pois". Päässäni alkaa soida kappale vuosien takaa ja ymmärrän sen hyvin sopivan tilanteeseen, vaikka tämä onkin jotain hieman toista.
Ryömin eteenpäin hiekassa ottaen tukea kivimuurin ulokkeista. Kivien säästämiseksi se on myös täynnä kaikenlaista, kuten laudanpätkiä ja metallipurkkeja. Käteni lipeää metallin kohdalla, mutta saan noustua taas ylös ja jatkettua matkaa. En kuule enää laukauksia, pääni on niin täynnä pelkoa. Kaikki muu on poissa.
Tulen uimarannan reunalle. Tästä alkoivat paneelitalot, kamalaa elementtiä. Hiekkatietä, tietä, lopultakin! Tiellä saisin juostua paremmin. Taloja ja pari puuta, voin piiloutua niiden väliin. Olen ihan puhki, saan hädin tuskin kammettua itseni mäen huipulle. Lähden siitä alaspäin. En uskalla katsoa taakseni, toivon, etteivät tappajat tulisi perääni. Juoksen ja näen mielessäni maassa makaavat lapset, joiden otsissa ammottavat luodinreiät ja verisistä kasvoista on ainiaaksi kaikonnut ilo.
Tasainen nurmikenttä keskellä tyhjää ja harmaata kaupunkirakennelmaa. Ihmisiä kyllä riittää. Porukka puikkelehtii isojen ja toisistaan kaukana olevien talojen välissä ja makoilee nurmikentällä. Kenttä on kaupunkilaisten puisto, ja ajaa asian kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä.
Joku ottaa aurinkoa, joku pieni lapsi leikkii ja joku koululainen lukee kokeeseen. Kaikilla on oikeastaan poikkauksetta hauskaa. Ihmisiä on nurmella paljon, minä heidän joukossaan.
Bussista nousee yksi polkkatukkainen blondi mies, jolla on aurinkolasit. Hänen jälkeensä nousee toinen, lyhyt- ja tummatukkainen, hänelläkin aurinkolasit. Katselen ympärilleni ja tunnen iloa lämmöstä ja ihmisten vapaasta olosta kaiken harmaan vankilakaupungin keskellä. Ei kaikki olekaan niin rumaa.
Sivummalla leikkivien kolmevuotiaiden otsiin ilmestyy punaisia virtoja. Jostain kuuluu laukauksia. Aurinkolasimiehet ovat vetäneet esiin aseet ja alkaneet ampua. Lapset ovat kaatuneet maahan ja kaikki tuijottavat tapahtunutta epäuskoisina. Pienet lapset, jotka olivat suloisia ja pullaposkisia hymynaamoja, makaavat nyt ilmeettöminä maassa verisinä ja luodinreiät otsissaan. Ampujat jatkavat tappamistaan. En ymmärrä. Eikö yleensä mene niin, että tappaja tappaa pari kaikkein syytöntä ja sitten huutaa, mitä tällä kaikella haluaa ja sitten saa sen ja lähtee pois?
Tappajat kävelevät vierekkäin ja ampuvat määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti. Koululainen, koululainen, tyttö, jolla on vaaleat saparot, koulupoika, joka yrittää mennä piiloon vihkonsa taakse, nainen, joka ottaa aurinkoa, kaikki saavat osuman otsaansa, ja kaikki kaatuvat selälleen maahan kasvot veressä. Koululaiset koettavat mennä piiloon kouluvihkojensa alle ja sivujen väliin, mutta tappajat nostavat heidät esiin ja ampuvat järjestelmällisen kylmästi, kuten he tekevät kaikille muillekin. He lähestyvät minua ja tiedän, ettei mitään ole tehtävissä.
Katselen tappajia ja pohdin, miltä kuoleminen tuntuisi. Yritän rauhoitella itseäni, eihän minun kuulu tuntea kuolemanpelkoa, en ole yksi niistä tavallisista inisijöistä, jotka eivät pysty pitämään yllä mielenrauhaansa. Ehkä se polttaisi, luotihan taitaa olla kuuma. Kerran se kuitenkin vain sattuu, sitten se on ohi. Tai ehkä se iskisi kipeästi, kun luoti rikkoisi otsaluun ja räjähtäisi aivoissa. Entä jos jäisin eloon? Olisin sen jälkeen vammainen. Kukaan muu täällä ei kyllä ole luodin jälkeen jäänyt, joten ehkä ei sitten syytä huoleen.
Polkkatukka blondi tulee kohdalleni. Odotan. Hän ei ammu. Odotan. Hän säätää jotain aseensa kanssa. Alkaa jo vähän ärsyttää. Olen koko ajan valmis, enkä halua pelätä enää. Ammu nyt. Blondi katsoo tummatukkaista ja tajuan, ettei heillä ole enää luoteja jäljellä. Tummatukkainen harppoo ruumiiden ja pelokkaiden ihmisten läpi bussille, josta kysyy, voitaisiinko sieltä myydä heille vähän lisää. Monet bussikuskit ovat alkaneet näihin aikoihin tehdä bisnestä myymällä kaikenlaista asetavaraa sivuikkunastaan. Bussikuskin kaunis avustajanainen katselee tilannetta, painaa päänsä alas, sulkee ikkunan ja sen takaa pudistaa päätään. Ei luoteja tappajille (mutta keille niitä sitten pitäisi myydä?). Tajuan tilanteeni onnekkuuden ja blondin vielä tuijottaessa epäuskoisena tummatukkaista, jolle ei myyty luoteja, nousen ja lähden juoksemaan. Kukaan muu ei lähde, paitsi toinen ampujista. En tajua, kumpi, enkä ehdi katsoa perääni.
Kadut ovat täynnä ihmisiä, eikä kukaan ole huomannut puistossa tapahtunutta. Ihmisiä tulvii edessäni, ängen läpi ja juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä kohtaa annan kuolemanpelolle täyden vallan, se antaa energiaa juoksemiseen. Jostain syystä kadulla lauletaan jotain hindunkielistä, voi ei, täällä on hinduhäät. Juoksen silti, minulla on siihen lupa, kun perässäni on tappaja. Yritän huutaa jo etukäteen, että olen tulossa läpi, niin jotkut tajuavat siirtyä ja pääsen nopeammin. Ylitän risteyksen. Risteys on leveä ja tyhjä, ja pelkään tappajan näkevän minut täältä. Katson ensimmäisen kerran taakseni. Ketään ampujaa ei kuitenkaan ole, mutta jatkan silti juoksemista.
Tulen Mustamäelle. Harmaita taloja, isoja paneelirakennuksia, joissa on kaikissa samanlaiset pienet asunnot ja samanlaiset huonekalut, samanlaiset rappukäytävät ja samanlaisia ihmisiä. Talot ovat kauniissa shakkimuodostelmassa, kaupunginosan keskellä kohoaa mäki. Koko Mustamägi on rakennettu mäelle ja siksi tie nousee jatkuvasti. En jaksa juosta ylämäkeen, joten kävelen. Tie on hiekkatietä, asfalttia ei ole. Tienvieri on täynnä pieniä kojuja, joista myydään tavaraa, kaikkea neuvostosälää, kuten pinssejä ja olympianukkeja. Niiden välissä on autoja, punaisia ja vaaleansinisiä ladoja ja saparoseja. Minun isoisälläni oli tuollainen vihrä sapa.
Kävelen ja yritän hengittää syvään. Olen lopen uupunut, en jaksa juosta enää. Kaikki on nyt hyvin, tappajat jäivät kauas taakse.
Tulen kaupungin laidalle. Täällä on iso uimaranta, jossa on paljon ihmisiä pitämässä hauskaa ja viettämässä lomapäiväänsä. Vaaleaa pehmeää hiekkaa riittää loputtomiin, taustalla näkyvät Mustamäen harmaat ja mielettömän rumat paneelitalot, jotka eivät olekaan enää niin rumia nyt, kun ne nousevat uiimarannan vieressä. Uimaranta on kaunis, ihmiset ovat kauniita. Jokainen ihminen taitaa hymyillä, kaikilla on hauskaa nautittaessa auringosta. Täällä on jotkut festivaalit tänään ja kaikki näyttävät odottavan niitä. Festivaalilavana toimii taso, parvi tai mikä uloke, sellainen puusta tehty iso terassi, joka levittyy kuin kattona kaksi metriä alempana olevalle vesirajalle. Mäki, joka loppuu uimarantaan, päättyy kuin näkymättömään seinään ja jyrkkä seinämä on 90 asteen kulmassa tarjoten alemman jännän tason, jonne mennä kävelemään ja uimaan. Menen kapeita puisia portaita alas ja kävelen veden äärellä. Taaempana on perhe pienen lapsen kanssa, ja pieni lapsi kyselee kaikenlaista siitä, miksi meressä on paljon vettä siihen, miksi ihmiset tulevat tänne. Tosiaan, en tiedä, ehkä siksi, että kaupungissa on niin rumaa.
Paljon ihmisiä, onnellisia lapsia ja hauska tapahtuma. Muistan tappajat. Katson ylös, ja näen saman blondin seisovan ase kädessä ylhäällä katsellen merta. Tummatukkainen tulee hänen viereensä, he sanovat jotain ja tajuan tilanteen alkavan taas. Yritän juosta seinämän viertä niin, etteivät he huomaisi minua. Jossain joku kiljuu, kuulen, kuinka rannalla kaikki menee sekaisin, kukaan ei ole enää iloinen, eikä päivä ole enää kaunis. Juoksen kulman ympäri ja katsoessani taakseni huomaan tappajien osoittavan aseillaan muualle, he eivät ole nähneet minua.
Hiekassa on vaikeaa juosta. Jalkani eivät saa maasta kunnon otetta ja olen jatkuvasti liukastumassa ja kaatumassa nenälleni. Otan tukea kivistä, joista on rakennettu seinä matalamman ja korkeamman tason ylläpitämiseksi, ettei kaikki vajoa kasaan.
"Sinä, joka satutit, sinä joka tuhosit minun sydämeni. Sinä, joka unohdit ja sitten lähdit pois". Päässäni alkaa soida kappale vuosien takaa ja ymmärrän sen hyvin sopivan tilanteeseen, vaikka tämä onkin jotain hieman toista.
Ryömin eteenpäin hiekassa ottaen tukea kivimuurin ulokkeista. Kivien säästämiseksi se on myös täynnä kaikenlaista, kuten laudanpätkiä ja metallipurkkeja. Käteni lipeää metallin kohdalla, mutta saan noustua taas ylös ja jatkettua matkaa. En kuule enää laukauksia, pääni on niin täynnä pelkoa. Kaikki muu on poissa.
Tulen uimarannan reunalle. Tästä alkoivat paneelitalot, kamalaa elementtiä. Hiekkatietä, tietä, lopultakin! Tiellä saisin juostua paremmin. Taloja ja pari puuta, voin piiloutua niiden väliin. Olen ihan puhki, saan hädin tuskin kammettua itseni mäen huipulle. Lähden siitä alaspäin. En uskalla katsoa taakseni, toivon, etteivät tappajat tulisi perääni. Juoksen ja näen mielessäni maassa makaavat lapset, joiden otsissa ammottavat luodinreiät ja verisistä kasvoista on ainiaaksi kaikonnut ilo.
29. elokuuta 2013
Ja sieltä he taas tulevat, kauneimpani.
Väsyttää. Onneksi orientointiviikko ja superdupersvenskspråkighet on ohi. Niin vaikeaa, vaikkakin palkitsevaa. För att jag på riktigt kan nu svenska. Men ändå, orkar inte prata det hela tiden.
Nojo.
Nukuin Uudella viime yön, ensi kertaa näin, mitähän seuraavaksi. Thomas Wallgren joka tapauksessa on tulossa puhumaan Dilemman fuksiaisiin.
Join paljon karpalolonkeroa. Naurakaa, se on hyvää. Samoin se limemansikkasiideri. Se Rekordeligin, se on hyvää. Tosin sinä Toinen et naura kuin minun unissani.
Ah ja Crowmoor. Sekin oli hyvää.
Onneksi tänään sentään oli viiniäiset, vähän sivistyneempää sentään. Yliopistossa on niin rankkaa. Mut jo, kaikki filosofin personal oli oikein kivaa seuraa ja vitsi ne yrittää saada mut tekemään kaikkea, mitä en jaksa. Mut en kyl tee mitään, sori vaan.
Katselin tänään universumia. Se oli pieni vaaleanpunainen kumipallo, jonka sisällä 6000 galaksia lenteli kukin omaan tahtiinsa muodostaen pieniä galaksipilviä. Kaunista.
Sitten koen taas olevani huono jostain syystä. Vaikka olenkin ihan hyvä, IHAN HYVÄ, HYVÄ!!!
Nojo.
Nukuin Uudella viime yön, ensi kertaa näin, mitähän seuraavaksi. Thomas Wallgren joka tapauksessa on tulossa puhumaan Dilemman fuksiaisiin.
Join paljon karpalolonkeroa. Naurakaa, se on hyvää. Samoin se limemansikkasiideri. Se Rekordeligin, se on hyvää. Tosin sinä Toinen et naura kuin minun unissani.
Ah ja Crowmoor. Sekin oli hyvää.
Onneksi tänään sentään oli viiniäiset, vähän sivistyneempää sentään. Yliopistossa on niin rankkaa. Mut jo, kaikki filosofin personal oli oikein kivaa seuraa ja vitsi ne yrittää saada mut tekemään kaikkea, mitä en jaksa. Mut en kyl tee mitään, sori vaan.
Katselin tänään universumia. Se oli pieni vaaleanpunainen kumipallo, jonka sisällä 6000 galaksia lenteli kukin omaan tahtiinsa muodostaen pieniä galaksipilviä. Kaunista.
Sitten koen taas olevani huono jostain syystä. Vaikka olenkin ihan hyvä, IHAN HYVÄ, HYVÄ!!!
23. elokuuta 2013
Olla rakastettu, mitä ihmettä?! Kuitenkin, ihmeitä tapahtuu ja ilo kasautuu ja sitten pursuaa, kun se pääsee rikkomaan sen suojamuurin.
Sanoin Eilille kirjoittavani, joten tässä tää:
Pillastuin aika tavalla toissapäivänä. Luulin, että Tuukka, joka on aina niin ihana ja rakas, oli tehnyt jotain tyhmää ja loukkaavaa, ja olin siitä aika loukkaantunut ja vihainen. Huhh, melkein olisin puhunut siitä Aralle, mutta onneksi tällä kertaa se, etten ehtinyt sanoa mitään, oli aika hyvä.
Vähän ehkä edelleen ahdistaa, koska mua nyt ylipäänsä ahdistaa kaikki, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja näin, eikä se varmaan ihan kohta ole lähtemässä pois. Kun kun, kun on ollut käytetty ja hyihyi niin eespäin, ei oikein ihan helposti lähde se perustunne, joka ei ole mitään positiivista. Se on sellainen tunne, joka nousee ja kasvaa hiljalleen, koko kehoa alkaa kuumottaa, alkaa pelottaa ja huimata, enkä pysty enää tekemään mitään, koko keho on täysin lamaantunut.
Tuukka ei ollutkaan tehnyt ihan sitä, mitä olin luullut. Oikeastaan, oli hyvä, että kysyin asiasta, koska sen ansiosta Tuukka kertoi jotain todella kaunista ja melkein alkoi itkettää. Ei kukaan voi rakastaa mua niin paljon sillä tavalla.
Mutta mua edelleen ahdistaa. Haluisin sen pois. Haluan olla vapaa, en halua, että rintaan ja vatsaan sattuu koko ajan, en halua, että hengästyttää ja väsyttää, kun mieli on niin sekaisin. Tajusin eilen, että ehkä voisin tosiaan jopa puhua mielenterveydellisistä häiriöistä. Olisi pitänyt puhua jo talvella, muttei pystynyt.
Haluan avata siivet levälleen ja lentää vapaana. Haluan ilmaa, raitista ja ihanaa tuulta, jonka päällä liitää. Haluan pysyä järjissäni.
Meinasin tänään kertoa liikaa. En puhu, en koskaan tule puhumaan. Ehkä siksi, etten pysty, alkaa itkettää liikaa ja sitten, kun itkee, ei oikein voi puhua. Enkä halua, että kukaan ikinä ajattelee mua siinä tilanteessa, ollen niin hyväksikäytetty niin rumalla tavalla. Tänäänkin alkoi itkettää ja kuumottaa ja tajusin jossain vaiheessa vetäytyneeni kerään ja puristavani kovaa itseäni kasaan. Se iso lapsi, joka oli liian vahva.
Kuitenkin, Tuukka on ihana. Voin nyt todella rauhallisin mielin sanoa, että se rakastaa mua, eikä mun tarvitse pelätä, että sanon jotain väärin, tai että se ei oikein tykkäisi tai jotain. Tuukka ja minä rakastetaan toisiamme. Siinä se on. Todellakin, maailman ihanin mies rakastaa mua, eikä näe mua välineenä, vaan ihmisenä, rakastaa mua, eikä mun kehoa.
Mutta kultarakasihanaiseni, muista valita sun sanat oikein. Mun mieli on niin herkkä, se on edelleen pieni hauras lasikuula, joka helposti hajoaa, ja sitten, kun se hajoaa, ei ole enää mitään tehtävissä, koska en todellakaan tiedä, miten lasia korjataan niin, että se olisi taas kauniisti kunnossa. Jokainen sana, joka kuulostaa väärältä, on vaarallinen. Tiedän sen, ja siksi sanonkin. En halua seota ja kadota ahdistukseen, koska se ahdistus on polttavaa ja hukuttavaa tummaa merivettä, josta ei koskaan pääse pois, vaan sinne tukehtuu ja kuolee. Enkä halua kuolla sillä tavalla. Haluan kuolla onnellisena.
HALUAN. Opin haluamaan. Mullakin on oma tahto! Mitä ihmettä. Kun joku tarpeeksi usein kysyy, mitä mä haluan, mitä mulle kuuluu, mitä mä ajattelen, alkaa pikkuhiljaa kasvaa varmuus siitä, että saan haluta, toivoa ja myös ilmaista sen. Mulla onkin nyt pari haluttavaa asiaa ja mielelläni puhuisin niistä. Vähän, ihan vähän pelottaa, mutta se ei varmaan haittaa. Kyllä se menee ohi.
Parin päivän aikana on tapahtunut paljon. Mun itsevarmuus kasvaa hieman kerrallaan ja olokin paranee, ahdistus häviää hiljalleen ja kaikki alkaa tuntua paremmalta. Onneksi ei ole kiire.
Pillastuin aika tavalla toissapäivänä. Luulin, että Tuukka, joka on aina niin ihana ja rakas, oli tehnyt jotain tyhmää ja loukkaavaa, ja olin siitä aika loukkaantunut ja vihainen. Huhh, melkein olisin puhunut siitä Aralle, mutta onneksi tällä kertaa se, etten ehtinyt sanoa mitään, oli aika hyvä.
Vähän ehkä edelleen ahdistaa, koska mua nyt ylipäänsä ahdistaa kaikki, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja näin, eikä se varmaan ihan kohta ole lähtemässä pois. Kun kun, kun on ollut käytetty ja hyihyi niin eespäin, ei oikein ihan helposti lähde se perustunne, joka ei ole mitään positiivista. Se on sellainen tunne, joka nousee ja kasvaa hiljalleen, koko kehoa alkaa kuumottaa, alkaa pelottaa ja huimata, enkä pysty enää tekemään mitään, koko keho on täysin lamaantunut.
Tuukka ei ollutkaan tehnyt ihan sitä, mitä olin luullut. Oikeastaan, oli hyvä, että kysyin asiasta, koska sen ansiosta Tuukka kertoi jotain todella kaunista ja melkein alkoi itkettää. Ei kukaan voi rakastaa mua niin paljon sillä tavalla.
Mutta mua edelleen ahdistaa. Haluisin sen pois. Haluan olla vapaa, en halua, että rintaan ja vatsaan sattuu koko ajan, en halua, että hengästyttää ja väsyttää, kun mieli on niin sekaisin. Tajusin eilen, että ehkä voisin tosiaan jopa puhua mielenterveydellisistä häiriöistä. Olisi pitänyt puhua jo talvella, muttei pystynyt.
Haluan avata siivet levälleen ja lentää vapaana. Haluan ilmaa, raitista ja ihanaa tuulta, jonka päällä liitää. Haluan pysyä järjissäni.
Meinasin tänään kertoa liikaa. En puhu, en koskaan tule puhumaan. Ehkä siksi, etten pysty, alkaa itkettää liikaa ja sitten, kun itkee, ei oikein voi puhua. Enkä halua, että kukaan ikinä ajattelee mua siinä tilanteessa, ollen niin hyväksikäytetty niin rumalla tavalla. Tänäänkin alkoi itkettää ja kuumottaa ja tajusin jossain vaiheessa vetäytyneeni kerään ja puristavani kovaa itseäni kasaan. Se iso lapsi, joka oli liian vahva.
Kuitenkin, Tuukka on ihana. Voin nyt todella rauhallisin mielin sanoa, että se rakastaa mua, eikä mun tarvitse pelätä, että sanon jotain väärin, tai että se ei oikein tykkäisi tai jotain. Tuukka ja minä rakastetaan toisiamme. Siinä se on. Todellakin, maailman ihanin mies rakastaa mua, eikä näe mua välineenä, vaan ihmisenä, rakastaa mua, eikä mun kehoa.
Mutta kultarakasihanaiseni, muista valita sun sanat oikein. Mun mieli on niin herkkä, se on edelleen pieni hauras lasikuula, joka helposti hajoaa, ja sitten, kun se hajoaa, ei ole enää mitään tehtävissä, koska en todellakaan tiedä, miten lasia korjataan niin, että se olisi taas kauniisti kunnossa. Jokainen sana, joka kuulostaa väärältä, on vaarallinen. Tiedän sen, ja siksi sanonkin. En halua seota ja kadota ahdistukseen, koska se ahdistus on polttavaa ja hukuttavaa tummaa merivettä, josta ei koskaan pääse pois, vaan sinne tukehtuu ja kuolee. Enkä halua kuolla sillä tavalla. Haluan kuolla onnellisena.
HALUAN. Opin haluamaan. Mullakin on oma tahto! Mitä ihmettä. Kun joku tarpeeksi usein kysyy, mitä mä haluan, mitä mulle kuuluu, mitä mä ajattelen, alkaa pikkuhiljaa kasvaa varmuus siitä, että saan haluta, toivoa ja myös ilmaista sen. Mulla onkin nyt pari haluttavaa asiaa ja mielelläni puhuisin niistä. Vähän, ihan vähän pelottaa, mutta se ei varmaan haittaa. Kyllä se menee ohi.
Parin päivän aikana on tapahtunut paljon. Mun itsevarmuus kasvaa hieman kerrallaan ja olokin paranee, ahdistus häviää hiljalleen ja kaikki alkaa tuntua paremmalta. Onneksi ei ole kiire.
17. elokuuta 2013
Ah ja kuin intellekti olenkaan omassa yksinäisyydessäni valkoisessa huoneessa metsän kasvaessa olohuoneen ikkunasta sisälle. Ja sitten olen iloinen ja sitten, vähitellen, tajuan, ettei mikään onnistu kuitenkaan. Sisälle sattuu, koska muistan, kuinka raskasta oli nähdä unta asiasta, josta en ikinä pääsisi yli. Olen muutenkin viime aikoina nähnyt kamalia unia (Tuukasta, mikä tekee niistä vielä hirveämpiä, koska TUUKKA ON IHANA!). Asiaan (jota ei muuten ole, varoituksen sanani teille rakkaani):
Piti opiskella. Taas. Mutta mitä tekee Minna-Kerttu? Como terroritaa, HARLEM SHAKE!!! Sheikkaa joka paikkaa, pumpupumpupmpumppumpumpumumpumpmupmum ja pyöri ympyrää keskellä isoa lattiaa. Mutta kuinka ollakaan, mikä sohvaperuna! Makaan kone sylissäni ja katselen muiden sheikkaamista netistä. Youtubenörttielämätöntyhjiö = minä. Sitten kuuntelen melankolista lattiallamakaamismusiikkia ja mätän lisää riisiä omnom koska en halua syödä asioita, jotka maksaa paljon ja ajattelin säästää ruokakustannuksissa ja ajattelin myös laihtua, mutta noh... Yksin kotona koneen ja ruoan kanssa ei auta yhtään mihinkään, ruokaa kuluu ja rahaa menee. Sitten katselen itseäni peilistä kaiken syömisen jälkeen ja ajattelen, että olen hirveä läski. Hyvä hyvä, ensin syödään jääkaappi tyhjäksi ja sitten ihmetellään, kun on niin läski olo. Nojoo. Sitten mennään juomaan teetä ja ollaan niin kivoja kalorittomia. Ihan niin kuin salaatti bicmacin välissä tekisi siitä terveellisempää.
Ja pahoitteluni teille, jotka satuitte ehkä lukemaan tämän. Aivo-oksennusta. Olen oikeasti todella syvästi pahoillani, tarjoan vaikka teetä ja muffinsseja niille, jotka vaativat korvausta aikansa tuhlaamisesta. Vaikka kuka toisaalta käski sinua kasvotonta Toista notkumaan koneella lukemassa turhanpäiväisyyksiä. Kuinka onkaan mahdollista tehdä jotakin niin typerää kuin kuluttaa potentiaaliaan tällaisiin. Nytkin olen kuluttanut tunnin kaikkeen turhaan, kun piti opiskella ja tulla fiksuksi ja filmaattiseksi ja saada vitonen tentistä ja tulla opettajaksi ja tutkijaksi ja kirjailijaksi ja muusikoksi ja vaikka miksi taiteilijaksi. Ei tule mitään, musta tulee shvaperunatyökkäripummi, josta tulee läski, koska leipäjonosta saa hyvää pullaleipää ilmaiseksi.
Kun tauosta tulee loputon, ollaan jo kuoleman puolella.
En ikinä pääse kuolleiden filosofien sarjakuvaan.
Eikä rentussa, joka on nainen, ole edes mitään kiinnostavaa. Alan tyhmäksi, niin ainakin yhteiskunta hyväksyy mut, koska olenhan blondi nainen, miksen siis ole tyhmä? Vaikka mietinhän toki tyhmiä asioita jatkuvasti ja mietin, että mikäköhän on se ero, että miettiikö tyhmiä asioita vai onko kokonaan tyhmä? Jaa, ehkä se jos ei tajua. Kuin noloa vastata omiin kysymyksiinsä kuin ala-asteelainen, ja vieläpä ah niin tyhmästi ja mukatietävästi, hieman nöyristellenkin. Halveksien itseään, se on se juttu. Kaiketi.
Ja pahoitteluni teille, jotka satuitte ehkä lukemaan tämän. Aivo-oksennusta. Olen oikeasti todella syvästi pahoillani, tarjoan vaikka teetä ja muffinsseja niille, jotka vaativat korvausta aikansa tuhlaamisesta. Vaikka kuka toisaalta käski sinua kasvotonta Toista notkumaan koneella lukemassa turhanpäiväisyyksiä. Kuinka onkaan mahdollista tehdä jotakin niin typerää kuin kuluttaa potentiaaliaan tällaisiin. Nytkin olen kuluttanut tunnin kaikkeen turhaan, kun piti opiskella ja tulla fiksuksi ja filmaattiseksi ja saada vitonen tentistä ja tulla opettajaksi ja tutkijaksi ja kirjailijaksi ja muusikoksi ja vaikka miksi taiteilijaksi. Ei tule mitään, musta tulee shvaperunatyökkäripummi, josta tulee läski, koska leipäjonosta saa hyvää pullaleipää ilmaiseksi.
Kun tauosta tulee loputon, ollaan jo kuoleman puolella.
En ikinä pääse kuolleiden filosofien sarjakuvaan.
Eikä rentussa, joka on nainen, ole edes mitään kiinnostavaa. Alan tyhmäksi, niin ainakin yhteiskunta hyväksyy mut, koska olenhan blondi nainen, miksen siis ole tyhmä? Vaikka mietinhän toki tyhmiä asioita jatkuvasti ja mietin, että mikäköhän on se ero, että miettiikö tyhmiä asioita vai onko kokonaan tyhmä? Jaa, ehkä se jos ei tajua. Kuin noloa vastata omiin kysymyksiinsä kuin ala-asteelainen, ja vieläpä ah niin tyhmästi ja mukatietävästi, hieman nöyristellenkin. Halveksien itseään, se on se juttu. Kaiketi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
