Edellinen teema jatkuu, tämä ei ole sitten mitään asiatekstiä

En tiedä, onko tästä kiinnostavaa lukea tai kovin järkevää kirjoittaa, mutta näin viime yönä kaksi niin siistiä unta, että niistä on pakko kertoa jollain tavalla.

Ensimmäinen tapahtui Pohjois-Viron rannalla niemellä, josta näki kaukaa kaartuvan Tallinnan profiilin. Nukuimme Tuukan kanssa isoäitini parisängyssä hänen pienessä heiveröisessä talossaan. Tuukka tuhisi ja katselin ulos ikkunasta tummanharmaata merta. Toisesta ikkunasta näkyi vihreä piha ja kukkiva puutarha. 
    Taivas tummeni pikkuhiljaa, isot, melkein mustanharmaat pilvet kiipesivät yli taivaan sulaen siihen ja peittäen lopulta kokonaan. Eri harmaan sävyt punoutuivat toisiinsa ja lomittuivat tuulessa. Alkoi sataa.
    Taivaalla jyrisi ja nousin istumaan ottaen kiinni ikkunalaudasta. Ensimmäinen välähdys iski. Sitten ne alkoivat tiuhaan tahtiin, niitä iski toinen toisensa perään taivaan oikealta laidalta. Ne kasvoivat ja haarautuivat moniksi laskeutuen kohti vasenta taivaanrantaa. Salamat välähtelivät valkoisen, keltaisen, violetin ja sinisen väreissä ja muodostivat hetkittäisiä verkkoja pilvien läpi. 
    Salamat kasvoivat, ja niistä suurin iski koko taivaankannen yli monihaaraisena Tallinnan taakse. Pilvet kaupungin takana pullistuivat ja jylisivät, ja näytti siltä kuin ne olisivat räjähtäneet. Tallinnan harmaat talot pirstaloituvat ja lensivät ilmaan, ja pilvet niiden takana peittyivät aaltoon, joka niiden alta puski läpi. 
    Aalto kasvoi tullessaan lähemmäs, ja tajusin meidän talomme olevan niin pieni, ettemme ehkä selviäisi veden iskusta. Vedin Tuukan alas sängystä ja huomatessani ison ikkunan ja ymmärtäessäni veden lyöden sen läpi vedin meidät kummatkin sängyn alle. Jalkamme jäivät näkyviin ja tiesin sattuvan, kun lasinsirut iskisivät, mutten välittänyt, sillä toivoin edes sängyn kestävän, jotta selviäisimme hengissä.
     Vesi paukahti taloon ja sen yli. Kaikki heilui ja natisi, mutta talo ei hajonnut, vain nousi veden mukana vähän matkaa. Sitten aalto murtui ja ympärillä hiljeni. 
    Kapusin ulos sängyn alta ja katsoin rikkinäisen ikkunan läpi ulos. Meri oli harmaa, kaupungin profiilia ei näkynyt enää horisontissa. Pilvet olivat tasaantuneet veden värisiksi ja maisema oli seesteinen. Puutarha oli kadonnut, kaikki värit vaaleanruskean ja harmaan lisäksi olivat poissa. Pyysin Tuukkaa katsomaan. Maa oli tyhjä. Merestä kohosi vain muutama pyöreä kivi, ja kova hiekka jatkui loputtomiin. 

Toinen uni oli suloisin ja ihanin uni, jonka olen koskaan nähnyt. Päivänvalo oli kaunis ja värit olivat ystävälliset. Kaikki maailman ihmiset olivat ulkona ja hymyilivät. Sitten kaikki halasivat toisiaan vuoron perään.

Olen tehnyt jonkin verran analyysia näistä, varsinkin ensimmäisestä. Iso aalto ja tyhjenevä maa antavat aihetta ajatuksille.

Kun töitä tehdessä siirtyy ajatus toisaalle:

Olit kauniimpi kuin muistinkaan,
tulit öihini uudestaan ja uudestaan,
enkä enää erottanut sitä todesta,
sillä sitähän ne olivat,
enemmän kuin se,
mitä silmäni valossa näkivät.

Hiuksillani painavat sormenpääsi
tekevät elämästä totta ja
vain näin
olen enää olemassa.
Uni ja valve vaihtavat paikkaa,
kun sinä laulat sielulleni,
sillä uniksi se jää,
niin kuin kaikki muukin aina loppuu.

Naiiviudesta

Luin Camus'n Sisyfosmyyttiä, jossa C mainitsee Jaspersia lainaten, ettei ontologiaa enää tehdä, sillä naiivius (naïveté) on hävinnyt ajattelusta. Asioiden ei siis C:n mukaan enää ajatella olevan niin kuin ne meille aisteilla (tms. vastaavalla) suoraan näkyvät, vaan että tilanteiden takana ajatellaan usein olevan monenlaisia syiden ja seurausten ketjuja ja tasoja, joita tutkimatta ja tarkastelematta ei voida saavuttaa kysymyksiin eteenpäin auttavia vastauksia (tai että edes kysymykset eivät oikeasti ole aina niitä, miltä ne aluksi näyttävät). Lyhyesti (ja ehkä vähän yleistäen) voisi sanoa, että enää ei ajatella maailman ja ihmisen olevan niin yksinkertaisia, että ne saataisiin helposti hallintaan.
     Pohdiskelin, että ajatusta naiiviudesta voi hyvin soveltaa ihmisen ajatteluun ja sen kehitykseen (myös) muilla kuin filosofian alueilla. Naiiviuden tiedostaminen voisi auttaa oman ajattelun kehittämisessä ja sitä kautta muille oman elämän ja yhteiskunnan osa-alueilla, kuten julkisessa keskustelussa ja siten politiikassa.
     Ajattelisin naiiviuden näillä näkymin niin, että se on se yksinkertaisin tapa hahmottaa asioita, ja on se ajattelun muoto, joka on ominainen lapsille. Naiiviushan on helpointa, se vaatii vähiten ajatustyötä, ja on siten oikeastaan (vain) sen uskomista, mikä näyttää ilmeiseltä ja on aistittavissa. Ajattelun kehittyessä ihmisen naiivius tavallaan vähenee, kun ihminen oppii kyseenalaistamaan ilmiselviltä ja yksinkertaisilta näyttäviä asiantiloja ja alkaa etsiä syitä ja seurauksia monipuolisemmin ja epäillen myös omaa oikeassa oloaan. Siten ihmisen ajattelussa on eri naiiviuden tasoja, ja osiin konteksteihin sitä liittyy vähemmän ja osiin enemmän. En tiedä, voisiko siitä koskaan päästä täysin eroon. 
     Haluaisin sanoa, ettei naiivista ajattelusta täydelliseen eroon pääsemiseen välttämättä edes ole tarvetta, mutten ole siitä niin varma. Naiiviushan estää huomaamasta ja ymmärtämästä monia asioita, ja mitä enemmän sitä on, sitä syvemmässä pimennossa ihminen on. Siksi olisi mahtavaa, jos voisi kehittää ajattelunsa täysin ei-naiiviksi. Silloin tosin joutuisi pitämään jatkuvasti monia mahdollisuuksia avoimina, mikä saattaisi olla raskasta (ehkä).
     Tämän pidemmälle en ole ehtinyt ajatella asiaa, mutta kirjoitan sen nyt mieluummin tänne kuin kirjan marginaaleihin huonolla käsialalla bussimatkalla.


Ps. Täällä on viime aikoina ollut hieman hiljaista. Se johtuu varmaankin siitä, että olen ehtinyt lukea ja keskustella niin vähän monista eri syistä, eikä ajatusta oikein tahdo syntyä ilman (paitsi silloin, kun omassa elämässä tapahtuu jotakin mullistavaa).

Tyhjä vapaus

Heräsin äsken ja on hirveän tokkurainen olo. Mietin edelleen sitä, kun vietimme viimeistä iltaa New Yorkissa siinä kirkkosalissa, jonka vieressä nukuimme yömme. Sain silloin erinäisten mutkien kautta huomata, että sisintäni kuvastaa tyhjyys, eli täydellinen vapaus.
Heideggerin ei-mitään ja tyhjyys, jonka päällä ihminen on, tarkoittaa varmaankin jotakin vastaavaa. Ihmisen oleminen ei filosofin mukaan perustu mihinkään, vaan ihmisen oleminen on itsenäistä ja lopullista, mihinkään tukeutumatonta maailmassa toimimista. Heidegger itse ei puhu samassa yhteydessä vapaudesta, mutta täälläolon olemistavasta seuraa mielestäni suoraan se eksistentialistinen näkemys ihmisestä minkä tahansa toteuttajana, josta mm. ne pari ranskalaista puhuvat.
Siispä luon itse oman elämäni ja olen täydellisen vapaa. Se ei enää ole samalla tavalla pelottavaa kuin ennen, ja ehkä siksi voin viimein ottaa sen vastaan. Voin itse luoda itseni kategorisoimatta tai liittämättä itseäni mihinkään jäykkään. Voin itse valita sen, mikä liikuttaa ja millä on väliä, mm. ne tunteet, joihin aion kiinnittää huomiota.

Minä vs. Toinen

Painiskelen pohtien oikeaa ja väärää sekä sitä omaatuntoa, jonka pitäisi ilmaista niitä jollain tavalla. Omatuntohan ei sekään ole ihan yksiselitteinen asia, ja mietinkin, voinko todella luottaa moraalisen tajuni sen varaan.
Nietzschen mukaan omatunto on aivopesun tulos, jolloin ihmisen ns. "omatunnon ääni" toistaa vain niitä normeja, joita on nuorena joutunut kovan kouran kautta oppimaan. Tunne siitä, että jokin on oikein tai väärin siis vain toistaa sitä, mitä on lapsena kuullut auktoriteeteilta ja jäänyt uskomaan arvottavia lauseita objektiivisena faktana. Näin ollen omatunto ei voisi ilmaista mitään objektiivista, vaan ainoastaan sosiaalisia käyttäytymissopimuksia, jotka eivät välttämättä ole edes millään tavalla perusteltuja. Nietzschen mukaan ihmisellä ei siis olisi omatuntoa, ellei joku muu iskostaisi sitä häneen kieltolauseiden kokonaisuutena. Tavallaan omatunto nietzscheläisittäin on sitä samaa käytösmallien itsenäistä seuraamista, mitä Foucault ajattelee ihmisten toteuttavan biovallassa.
Toisaalta omatunnon voi ajatella myös olevan intuitio. Intuitiokaan ei toki ole yksiselitteinen käsite, mutta sen voisi yleisimmin ajatella tarkoittavan ihmisen järkeilemätöntä ymmärrystä jostakin tietystä asiasta. Omatunto voisi siis olla annettuna saatu tieto siitä, kun tekee jotakin väärin tai oikein. Tällöin oikea ja väärä voisivat olla jotakin, josta tosiaan voisi olla objektiivista tietoa, ja jolloin ihminen tosiaan voisi objektiivisesti toimia oikein tai väärin. Haluaisin uskoa jollain tasolla objektiiviseen, ehkä intersubjektiiviseen oikeaan ja väärään, mutten haluaisi ihan olla moorelainenkaan asian suhteen.
Ongelmana onkin siis tilanne, kun uskoo, että joku muu ajattelee itsen tekevän väärin, muttei itse tunne tekevänsä mitään väärää. Toisin sanoen tilanne on se, että tuntee omatunnon piston, joka ei kuitenkaan oikeasti pistä, vaan on oikeastaan ajatus, että oman tekemisen tulisi tuntua väärältä, vaikka se ei tunnukaan.
Olenkin siis juuri havahtunut taas kerran Isoon Toiseen. Ajattelen jonkun ajattelevan, että toimin väärin (mitä varmaan joku ajattelisikin, jos kertoisin tilanteesta), mutten itse oikeastaan ajattele niin. Pohdiskelenkin näin ollen parhaillani sitä, miksi jokin asia on yleisesti tuomittu (ja miksi olen myös itse tuominnut asian joskus), mutta miksen ajattele sen olevan väärin enää, kun olen itse kyseisessä tilanteessa.
Yritän harjoittaa nietzscheläistä arvojen uudelleen arvioimista, ja laskea plussia ja miinuksia. Mietin itseäni ja elämänhaluni palaamista sekä sitä, mitkä ovat riskit sen suhteen. Tuntuu kuitenkin, että kaikki on tällä hetkellä paremmin kuin joitakin viikkoja sitten, joten en voi tehdä mitään väärää. Pelkään kuitenkin puhua asiasta, sillä näen jokaisen vastaantulijan kohdalla mahdollisen Ison Toiseni henkilöitymän. On hämmentävää, miten taas kerran tunnistaa Ison Toisen ajatusmaailmassaan, ja nostamalla sen esiin yrittää huomata, mikä kaikki omassa ajattelussa heijastelee vain ajatusta siitä, mitä yhteiskunnassa saatettaisiin yleisesti ajatella jostakin asiasta (kenenkään kuitenkaan olematta juuri se henkilö, joka juuri niin ajattelisi).

Palanen hyvästä elämästä

Näyttää taas kerran siltä, että ihmisen (oikeastaan yleistän tässä itseni pohjalta) mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ovat miltei olemattomat. Tälläkin hetkellä on nimittäin vatsanpohjassa sellainen määrä perhosia, että on vaikeaa ajatella, toimia, hillitä ja hallita itseään tai tehdä järkeviä päätöksiä, vaikka yrittäisikin parhaansa.
Mietinkin siis, ettei oman onnensa seppänä oleminen liity konkreettisiin ulkoisiin tekijöihin kohdistuviin toimiin, vaan pikemminkin ainoastaan omaan suhtautumiseen niitä koskien. Se on kai ainoa asia, johon ihminen varmasti voi vaikuttaa, ainakin harjoittelun kautta.
Siispä yritän sopeutua tilanteisiin. Yritän olla ajattelematta tulevaa, enhän voi kuitenkaan tietää, mitä sieltä on tulossa. Teen parhaani vaikuttaakseni haluamallani tavalla, mutta tuntuu, etten voi vaikuttaa edes omaan mieleeni. Vaikka minulla onkin vapaa tahto, on juurikin tämä tahto ainoa, johon olen vapaa vaikuttamaan. Muun muassa tunteet kulkevat ihan omia reittejään.

Draama on elämän suola
-eikö ole?
Juova sitä ja heti tuntuu pohjassa,
vatsassa ja rintakehän alla.


Kun tiedän, että
tämä on tie,
jonka pää on jo tiedossa,
tai jos ei ole,
on se puhdas tuho.


Toivotonta sotaa,
alkuun jo hävittyä,
eikä silti voi
olla tarttumatta kiinni.


Kun tiedänhän, ettei
ole tietä ulos,
ainakaan suoraa,
vaan erittäin monen ja kiemuraisen mutkan takana, ehkä,
silloinkin tunnen
kauhun jyskyttävän pauhun kohti.

Ulkopuoliset silmät

Olen viime päivinä saanut paljon tekstiä monella tavalla ja monelta suunnalta. Viimeisin todellinen elämisen ja kuolemisen välinen valinta tapahtui viime sunnuntaina. Nyt on jo kaiketi juuri vastaanotetun tekstin ansiosta jo neljäs päivä putkeen, kun elämänhalu on selvästi ollut kuolemanhalua suurempi.
Ulkopuolelta tullut teksti on niin monisävyistä ja rohkeaa, että se on pakottanut heräämään taas eloon. Tuntuu, että toisen tuottaman tekstin kautta avautuu toinen näkymä myös omaan elämään, jolloin näkee sen niin kuin ei ennen ole ollut kykenevä näkemään.
Näitä ulkopuolisia silmäyksiä on ollut monenlaisia, erilaisia ja eri näkökulmista. Jokainen niistä on porautunut syvälle ja pyrkinyt lukemaan jotakin, ja jokainen niistä on antanut oman näkemyksensä asiasta, eli minusta. Ja minä antaudun mielelläni näille katseille, sillä ne näkevät suoraan minuun, eivätkä siihen heijastukseen, joka on minun ja silmien välissä.


Vaikkakin, yhdet silmistä taitavat kuitenkin katsoa minua ainakin jossain määrin sukupuolena. Se on hieman häiritsevää.


Ulkopuoliset silmät ovat myös avanneet omani puolille, joita en aikaisemmin ole viitsinyt huomioida. Ei niin, ettenkö olisi uskaltanut nähdä, pikemminkin en vain ole pitänyt sellaista huomion arvoisena. Enempää on niistä puolista hankalaa sanoa, sillä en itsekään osaa vielä artikuloida niitä.


Yksi silmäpareista saattaa olla vaarallinen. Täytyy pitää sitä silmällä.

Viehtymyksestä

Hahmotus siitä, mitä toinen minusta ajattelee, on pelottavaa, hiostavaa, joten siispä sellaista, johon ei tahdo pureutua. Kuitenkin se olisi hyvä tehdä, viimeistään silloin, kun aavistelee aallon tulevan kohti.
Kryptisyyteen ei ole syynä se, ettei haluaisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, pikemminkin se, ettei oikeita nimiä ole. Kun sukeltaa tarpeeksi syvälle ihmismieleen ja sen alle, katoavat sanat sille, mitä sieltä löytyy. Puhdas subjektiivisuus on hankala selittää.
Tämä on niin vaarallista. Työpaikan koneella ei saisi kirjoitella ihan mitä sattuu, ainakaan omia arkoja kohtia. Kuitenkin ovat sormenpäät näppäimistöllä puhumassa ulos niitä, mitä en itsekään haluaisi nähdä. Pelottaa.
Taas kerran tuntuu siltä, että oma itse on repeytynyt osiin ja monta mahdollista maailmaa toteutuu samanhetkisesti. Subjektin hajoaminen ja ytimen puuttuminen kulkevat ajatuksissa, kun ei saa pidettyä itseään kasassa, vaan valuu palasiksi jokaiseen suuntaan.


Pitäisi tehdä sitä, mistä saan palkkaa. Mutta kun en enää ole varma siitäkään, mistä syystä minut tänne loppujen lopuksi palkattiin. Kai se auttaa, jos on kaunis.

Välipäivitys elämästä

Olen kovin hiljainen, siksi kerron nopeasti niille, jotka sitä kaipaavat.

Epäilyni karisivat ja osoittautuivat vääriksi: en olekaan saamaton typerys, sillä joku näki minussa potentiaalia ongelmiensa ratkaisemiseen ja otti töihin. Pääsin siis kesätöihin Helsingin kaupungille "tutkijaksi" eli korkeakouluharjoitteluun ratkomaan Staran epäselvyyksiä, mikä on aika jesjes.

Olen myös epävarma sen New Yorkin matkan suhteen. En tiedä oikein, pystynkö työn puolesta, ja haluanko edes mennä sinne. Pelkään joutuvani kovin yksinäiseksi siellä ja esittämään innostunutta asioista, jotka eivät kiinnosta. Olisin mieluummin siellä Jussin kanssa.

Mistä seuraavaan asiaan. Olen tutustunut oikein mahtavaan ihmiseen, yhteen 66-vuotiaaseen Jussiin, joka tekee taas kerran valokuvanäyttelyään Galleria Laterna Magicaan. Teen hänelle ammattifilosofina analyysia niistä valokuvista, ja jos hänen puheitaan on uskominen, kokonaisuudesta tehdään näyttelyn avajaisten yhteydessä jonkinlainen julkaisu.


Sitten: Tuntuu aika pahalta. Se rajoittaa kykyä olla sosiaalinen ja jaksaa tehdä asioita. Toivon, että voin maanantaina töissä vain syventyä omaan hommaani kovin kommunikoimatta. Silloin huono olo ei haittaisi. Ja yksi Sokrates-kerhokin on vielä. Sekin pitää jaksaa, ja haluan jaksaa, sillä lapset ovat ihania, mutta rankalta näyttää.