Taas yksin kotona, aina vain yksin kotona. Onkohan tämä nyt järkevää? Kaipa, toivotaan.

Milloin nukuimme illasta aamuun kahden?
Kuin kulkisi jatkuvassa sumussa, siksi ei ole mitään sanottavaa, mitään kerrottavaa. Kai olen kertonut jo kaiken sen. Tai en uskalla taikka voi. Kaikki ei ole muiden nähtäväksi.
Juuri hetki sitten kaikki avautui, pato särkyi ja yksin lattialla juttelin mielessäni.
Ei minun tänään ollut tarkoitus kirjoittaa, minun oli tarkoitus suunnitella tulevia leipomuksia ja kylmiä paloja lentokentälle otettavaksi.
Sitten iski.
Minä en ole mikään kirjastotyttö, enkä kirjatyttö, sellainen viaton pieni tunnevammainen ujo söpö silmälasityttö, joka ei tiedä elämästä mitään. Minä en ole mikään opettajanainen, hikkenainen, pieni yliopistotyttö. Anteeksi, mutta olen minä, jotain täysin muuta, lennän paikasta paikkaan, luikertelen silmiin, elän valkoisessa valossa, valkoista, VALKOISTA!!! Minä en ole viaton, suloinen tai lapsenomainen. Olen käärme. Vatsjajanan käärmenainen, en enkeli, puudeli, vaan varis. Pahoitteluni siitä. En ole mitään siitä, mitä ne vanhat menneisyyden haamut selitti. En ole niiden mielikuvaa, olen minä, yölintu.

Ah ulkona on niin kaunista, kun on tummansinistä ja kadut ovat harmaita yöstä.

Kerroin sinulle ja sinä taisit vihdoin ymmärtää. Ne päivät talvella, kun join vain teetä, kahvia ja söin kofeiinipillereitä. Tietenkin illasta vähän särki sitten päätä, kun ei ollut syönyt mitään. En tajua niitä kunnon anoreksiatyttöjä, miten on mahdollista olla syömättä, siitä tulee niin huono olo.

Sitten ajattelin sukupuolta. Kompleksista puolta. Naisen osaa, sen omaa vikaa kaiken vaikutuksesta, itsestäänkin. Kuinka nainen ei ole yhtä kuin avuton miehen armoilla elävä olento. KYLLÄ MINÄ OSAAN ELÄÄ ITSE, KIITOS KYSYMÄSTÄ. Enkä ole mikään tavara, edelleenkään. Maailmasta puolet on naisia ja puolet miehiä, puolet ihmiskunnasta ei ole tavaraa. Danke schön.

Sitten, voin olla ihmisen, joka on ollut tyhmä mua kohtaan, kaveri. Siinä ei ole mitään väärää, eikä mua haittaa, anteeksi antaminen on hyvä taito.

Se sumu... Liikaa, siksi en osaakaan enää sanoa mitään. Toivottavasti et ole minulle vihainen, tuntuu siltä, etten osaa mitään, en osaa olla ihmisiksi tai olla hyvä tyttöystävä. Haluaisin huutaa anteeksi, mutten osaa, koska se kaikki on osa sitä, mitä olen, mitä teen, enkä voi olla tekemättä, tai kuolen paikoilleni. Anteeksi siitä, vaikken voikaan pyytää anteeksi. Vihaisuus saa kädet tärisemään, kehon jännittyneeksi, odottamaan iskuja. Pelkään vihaisia ihmisiä, pelkään, että ne lyö.
Enkä halua olla kenenkään vankila. Se tulee aina välillä mieleen. Miten on niin vaikeaa päästä yli asioista?
Se, mitä puhuit tänään. Itkettää. Olen hirveä, ja pahinta on, etten voi asialle mitään. Mikään ei ollutkaan yhtään hyvin, ja vaikutat edelleen olevan vihainen. Tai sitten liioittelen. Kaikki on varmaan nyt ihan hyvin. Kunhan et ole vihainen. Yritän parhaani, koska rakastan sinua.

Mitä vielä. Vitsin sukupuolentutkijamiehet. Olkaa hiljaa niistä tutkimuksistanne ja tietämyksistänne. Ette te voi tietää minusta sen enempää kuin minä teistä pelkän jonkun koulutuksen perusteella. Nainen ei ole miehelle vieras eläinlaji, vaan kanssaihminen. KANSSAOLEMINEN, LUKEKAA VAIKKA SEN SAKSALAISEN KOTIMIEHEN JUTTUJA TAI JOTAIN! Joo, sanon tilaisuuden tullen.