Äh ja sitten (ps. alempi teksti on taas kerran parempi, koska taas tuli avautumista luovuuden jälkeen)

Jätän kuolleet varikset rauhaan. Ne menivät ja minä jäin. Tyhjään pilviseen maisemaan.

Olen väsynyt sosiaalisuudesta, en jaksa enää. Eilen oli todella hauskaa ystävän kanssa, jota näen kerran vuodessa, ja jäin jo kaipaamaan seuraavaa vuotta. Noh, Evelin, ehkä kuolleet varikset olivatkin sinulle, sinähän ne ensin huomasit. Minulle repeytynyt siipi on samantekevä, pelkkää kuvaa, värejä, en tunne inhoa. Inho on sinun, ja minä hämmennyin vastenmielisyyden reaktiostasi. Minulla kaikki on melkein hyvin.

Olen alkanut parantua. Huomaan sen nyt, kun olen hieman edistynyt. Kiitos kuuluu toki myös Eilille ja Tuukalle ja Albertille, jolle sain valata sydäntäni ja huomasin, etteivät kaikki miehet ole kamalia, koska Alberthan on myös mies. Onneksi Albert ymmärsi kuitenkin ja puhuimme niin naisista kuin miehistäkin.
Haluan puhua Eilin kanssa. Haluan puhua niistä ahdistavista tapauksista, niistäkin, joista ei ole yli puolta vuotta vielä. Ei sekään ollut hyvä, kun ahdistuin liikaa.
Tuukka, kiitos, kun puhuttiin täällä Kadriorun puistossa kukkien keskellä. Vihaan puhua asioista, jotka ahdistaa, koska en halua kohdata mitään siitä, mitä pidän sisälläni. Kuitenkin olen myöhemmin vapaampi. Olen alkanut parantua siitä, mistä tiedät, mitä tarkoitan. Ei ahdista enää niin paljon, ja sanokoot muut mitä sanovat, olen ylpeä itsestäni. Pystyn olemaan iloinen ilman, että myöhemmin alkaa itkettää. Vaikka edelleen pelkään joskus. Kiitos, kun ymmärrät, etkä suutu, vaikken olekaan aina kaikessa mielessä paras tyttöystävä. Tämä tosin on se virhe, jonka teen, eli objektivoin itse itseäni. Kuvittelen palvelujeni olevan se, joka arvottaa minua ihmisenä, naisena toisille. Minä olen nainen ensisijassa itselleni, ja olen itse se, jolle tätä täytyy eniten kertoa. Pitäisi joskus sanoa myös ulkonäköäni kommentoivalle sedälleni, ettei ulkonäköni ole hänen asiansa. Olen itselleni olemassa, en muille.
Ah ja muuten, paljastin eilen salaisuuden. Minulla on edelleen syömishäiriö, ja toivon, ettei Tuukka pelästy ja juokse pois. Tosin, jos juoksee, niin ehkä en ole sovelias kanssaelämään. Häiriö on salaisuus, koska salaa pidän siitä.  Se estää minua lihomasta ällöttäväksi läskikasaksi. Ihailen salaa anorektikkoja, toivottavasti kukaan väärä ihminen ei ehtinyt lukea tätä, eikä suuttunut/ loukkaantunut(koska vaihdoin juuri kyseisen lauseen). Tunnen kuitenkin itseni siaksi. Tämä on kuitenkin nyt salaisuus, jonka kerrottuani se varmaan häviää, koska paljastin sen. Rakastan kuitenkin ruokaa, vaikka vihaankin sitä.
Toisaalla on aikaa ajatella. Tunnen, mitkä ongelmat ovat pysyviä ja mitä kannan mukanani. Tiedän myös. mitkä ongelmat ovat toisten tekemiä, ja nähdessäni ne, vihaan niitä toisia. Minä olen kiva ja kaunis, ja se, joka ei pidä minusta, on huonomakuinen, kuten olen jo aikaisemminkin joskus sanonut.
Kuinka rakastankaan näitä katuja ja talojen kattoja, öistä taivasta ja niitä ikkunani takana raakkuvia variksia!! Kadriorg... Telliskivi... Liebe euch.
Pääasia on nyt se, että alan parantua. En enää inise yksin lattialla tai tärise tai ala vihata jotakuta sen takia, että se tekee jotain, joka muistuttaa menneistä. Olen iloinen iloitsemisesta, enkä muistele sitä kammolla. Nyt tajuan, kuinka kauan olen pitänyt sitä parisuhteen välttämättömänä pahana, ja tajuan, ettei sen tarvitse olla sitä, että minä hoidan velvollisuuteni miestäni kohtaan, vaan, että olen osa iloisuutta ja on minunkin osani olla iloitsemisesta iloinen. Eihän se muuten ole iloitsemista, vaan hyväksikäyttöä ja huijaamista minun puolestani. Kiitos Tuukka, kun kävitä täällä, sait minut huomaamaan, että voin jo paremmin, ja toivon, että voin tuoda tämän hyvän olon mukanani kotiin jo ihan kohta, parin päivän päästä. Olen kuitenkin alkanut miettiä, että ehkä vaihdossa oleminen olisi sittenkin ihan hyvä idea. Onneksi siihen on kuitenkin vielä aikaa. En vain halua sitten mitään avoin suhde -juttuja. Koska olisi kiva olla aina yhdessä, mutten suostu enää ikinä mihinkään avoimiin suhteisiin. Enkä suostu enää ikinä siihen pompotteluun. Olen ihminen, enkä mikään rantapallo.