Laiva keinuu uhkaavasti, ja lisään nämä tänne, jotta ne eivät menisi meren pohjaan. Vähän on huono olo.

(H)aave

Haave on aave aspiraatiolla.
Inspiraatio vasta edeltää
ja respiraatio jatkaa
vahvoja uloshengityksiä.

 

Astanga on tekniikka,
jossa utchai saa sen kuulumaan kovaa,
kuinka ilma kulkee sisään ja ulos
tekee aaveistani haaveita.

 

Transformaatio tapahtuu
juuri siinä hetkessä,
joka jää sisään- ja uloshengitysten
pysähtyneisyyden välimaastoon.

 

Hiljainen hetki humisee,
odottaa ekplikaatiota,
jossa ajattelu sulaa pois
ja muuttuu pelkäksi lihaksi.

 

Menneisyyden ja nykyisyyden
aaveet tulevat tosiksi
ruumiini kipukohdissa,
joissa tunnen niiden puhuvan.

 

Lihasteni aineenvaihto
puskee aaveet henkeeni
jokaisessa puhalluksessa
niillä on mahdollisuus lähteä.

 

Siksi hiljainen hengitys
on vain implikaatio
joka ääneen tulemisen tarvitsee
lausuakseen mustelmat.

 

Supistaen kurkunpäätä
kokevat aaveet metamorfoosin.
Lihasten tehdessä muistoni lihaksi
ne muuttavat aaveet haaveiksi.

 

Puhallan ulos ja siinä lähtevät,
kysyvät, mitä haluan.
Vapaan tahdon kysymys onkin tämä,
hengessä unelmoitu tulevaisuus.

Mieliaalloilla

Mikä kurjuus onkaan se, joka
väittää, että aaltoliike
on sääntö sekä luonnonlaki,
välttämättömyys.

Miksei voisi loppumatta,
liike kohti korkeutta
ei janana vaan funktiona,
loputtomiin jatkua?

On pelkkää kontingenttiutta,
että mikä menee se alas tulee,
ihan hyvin voisi jäädä
ylös ja pysyä siellä.

Miksei voisi samoin olla
laki, että se, mikä
alas menee, myös ylös tulee,
että pohjalta aina nousisi. 

On uuden ajan luonnontiede
saastuttanut mielemme,
ymmärryksemme, sekä
maailmankatsomuksemme.

Siksi talous ja mielenliikkeet

samoin kaavoin kulkevat,
tai niin luulemme ja mallinnamme
kuin luonnonlakeja olisi.

Tajusin äsken, että on tullut syksy (hyvä lukijani, hyppää suoraan alempaan tekstiin, tässä ei ole mtn kiinnostavaa, mutta terapoin itseäni kertomalla kasvottomalle toiselle elämästäni)

Tänään on 22. lokakuuta.Tajusin äsken, että on oikeasti syksy ja jouluun on joulupukin laskurin mukaan 62 päivää.


Ulkona on aika hämärää jo, ja väsyttää tosi paljon koko ajan. Sanoin juuri torstaina eli neljä päivää sitten meidän tutkimusryhmän post-docille, että mulla on yleensä kaamosmasennus, mutta nyt on mennyt koko syksyn aika hyvin.


No, ei mene enää. Oon ihan loppu. Tänään on ollut ihan kamala päivä, ja olo on ihan hirveä. Tuukka on Tampereella semmassa, ja oon vahingossa taas alkanut kiduttaa itseäni hengiltä. Oon siis syönyt pelkkää kaalia ja tomaattia ja sitten ihmetellyt, kun on jotenkin outo olo (sitten söin eilen palan meidän porukalla tekemää voileipäkakkua ja tänään iltapäivällä vähän kaurapuuroa, kun huomasin ruokatilanteeni). En edes tajunnut, että ahdistaa näin paljon, ennen kuin menin kauppaan palauttamaan ison kasan pulloja ja tulin Aperoon lähettämään seminaaritekstiä.


En ole pystynyt tänään tekemään oikein mitään. En tajua edes itse kirjoittamaani tekstiä, joten en kovin hyvin saanut korjattua sitä, ennen kuin lähetin sen fenomenologiasemmaan. Tuntui, etten nähnyt edes sitä sähköpostia, jonka lähetin. Toivon, että se oli ihan ok. Sen lähettämiseenkin meni jotenkin vahingossa yli tunti. Oon myös ilmeisesti istunut täällä kahvilassa melkein kaksi tuntia huomaamattani. Tuntuu kuin olisin jossain pilvessä vähän samalla tavalla kuin silloin, kun on todella kipeä, eikä tajua enää mistään mitään. Paitsi, etten ole kipeä, vaikka on vähän kylmä.


Ylihuomenna klo 7.00 meille tulee ikkunanasentajia. Huomenna illalla on kuorotreenit, mutta mun pitäisi saada asennettua jotain muoveja tavaroiden ympärille ja laittaa pienemmät tavarat keittiöön (sinne 1 m2 lattia-alueelle). En tiedä, miten saan tämän hoidettua.


Naureskelin itselleni, kun matkalla S-marketiin tulin taas ajatelleeksi itsemurhaa. Sitten huomasin, ettei se ollutkaan naurun asia. Nyt taas tosin tuntuu niin kamalalta, ettei tee edes mieli kuolla, haluaisin vain vajota koomaan ja herätä sitten, kun kaikki on taas hyvin (kun Tuukka on kotona ja on tehnyt meille soijamättöä, kun voidaan katsoa jotain älytöntä sen tabletilta, kun mitään ikkunanasentajia ei ole tulossa meidän kämppään, kun ei ole yhtäkään deadlinea liian lähellä ja kun musta tuntuu ihan tavalliselta). Haluaisin nyt lähteä pois täältä Aperosta, mutta nouseminen ja lähteminen on jotenkin vaikeaa. Ehkä ainoa hyvä puoli näissä hetkissä on se, ettei kiinnosta enää oikein mikään, varsinkaan sivullisten mielipiteet, joten en jaksa välittää siitä, miltä näytän tai että olen levittänyt ostamani hiilihappoveden ja sokeroimattoman glögin tänne kahvilan penkeille.


Oon pyöritellyt päässäni mun passiivis-aggressiivisen ystäväni ilmettä ja lausetta, jonka mukaani se, mitä puhun on "täyttä paskaa" ilman, että toinen edes kuuntelee lauseitani loppuun, jolloin joudun aloittamaan ne uudestaan ja uudestaan, koska keskustelu on tosi hienojakoisista ja kuitenkin tärkeistä jutuista, jotka on varsinkin sille ystävälleni jotenkin tosi henkilökohtaisia. En enää edes muista, miksi se oli kuulemma sellaista hänen mielestään, todennäköisesti kyseessä oli joku aika perustava väärinymmärrys, koska en ole hänen kanssaan eri mieltä oikein mistään. Ehkä tämä olikin se asia, joka laukaisi tämän, mikä on kamalaa, koska olin tosi iloinen siitä, että keskusteltiin niin syvällisesti viime yönä. Ehkä se rakkaan ihmisen täysin oikeuttamaton kummallinen vihamielisyys, joka purkautuu sen rakkaimpia ystäviä kohtaan, kuitenkin on kouraissut jotenkin aika syvältä.


Voi xxx. Sain just viestin, että mun pitää tehdä kirja-arvostelu tän kuun loppuun mennessä. Naurattaa tää tilanne. Noh, tää on aika ensimmäisen maailman ongelmia kuitenkin. Saan tehdä sitä, mitä haluan tehdä eniten, voin istua kahvilassa kirjoittamassa huonosta olosta, asun ihanassa kämpässä ihanan ihmisen kanssa ja mulla on ihania ystäviä ja lisäksi joku vielä oikeasti haluaa, että kirjoitan niille jotain. Ahdistus ja masennus vaan tuhoaa kaiken, mutta ehkä se tekee maailmasta trasa-arvoisemman.

Ahdistelusta

Olen tämän syksyn aikana Helsingin fenomenologia-tutkimusseminaareissa tajunnut muutamia olennaisia pointteja seksuaalisen ahdistelun luonteesta. Olisin halunnut kirjoittaa ajatuksistani kunnollisen tekstin, mutta aiheen käsitteleminen on niin vaikeaa sen raskaan luonteen vuoksi, että olen monista yrityksistä huolimatta saanut aikaiseksi vain irrallisia pointteja, alkaen flirtin ja ahdistelun erosta, joka on ehkä niitä tavallisimpia hämmennyksen aiheuttajia monille ja päättyen ahdistelun alistavaan luonteeseen.


Seksuaalisen ahdistelun ja flirtin erona on suhtautuminen toiseen: ahdistelija alentaa toista ihmistä, kun taas flirtissä tekijä (jos molemmat eivät ole mukana) arvostaa toista ja haluaa korottaa hänen itsetuntoaan. Flirtin tarkoituksena on saada toinen voimaan hyvin, minkä takia flirtti on ok, vaikka toinen ei olisikaan kiinnostunut, kun taas ahdistelu on vakava loukkaus toista kohtaan. Jos joku ei tekijänä kykene erottamaan näitä kahta, ei ehkä kannata riskeerata lähellä olevien ihmisten hyvinvointia ja kannattaa yrittää kehittää omia sosiaalisia taitojaan. Jos ei toiminnan kohteena ole varma, onko flirtin vai ahdistelun kohde, kannattaa keskustella jonkun ulkopuolisen ja mahdollisesti myös tekijän kanssa.




Intiimi suhde edellyttää luottamusta toiseen. Ilman molemminpuolista luottamusta toiseen seksuaalisessa suhteessa toisen lähestyminen seksuaalisessa mielessä ei ole osa intiimiä suhdetta. Toinen saa tulla lähelle vain, kun tilanteesta on yhteisymmärrys. Jos toinen tulee liian lähelle, eli intiimin alueelle, ilman lupaa, toinen loukkaa toisen itsenäisyyttä ja antaa ymmärtää, ettei ole toiselle täysivaltainen henkilö, vaan käytettävissä oleva objekti, eräänlainen epäpersoona, jolta on viety hänen toiseen verrattava ihmisyytensä. Siksi seksuaalinen ahdistelu on vakava rikkomus toista kohtaan riippumatta siitä, kuinka pientä se jonkun mielestä olisi. Varsinkin epävarman tai herkän ihmisen on vaikeampaa torjua toisen alentavaa suhtautumista, jolloin epävarmempi tai herkempi ihminen herkemmin omaksuu ahdistelijan suhtautumisen itseensä. Tällöin ihminen ei enää luota itseensä samalla tavalla kuin ennen.




Joistakin ahdostelutapauksista uhrin on tietenkin vaikeampaa päästä yli kuin toisista. Joihinkin tekoihin liittyy enemmän fyysistä tai henkistä väkivaltaa kuin toisiin, ja jotkin teot jättävät uhriin vakavampia fyysisiä ja henkisiä vammoja kuin toiset. Yksiselitteistä ja yksinkertaista asteikkoa on kuitenkin mahdotonta luoda. Esimiehen vihjailu saattaa traumatisoida salakavalammin kuin tuntemattoman puristelu metrossa tai toisinpäin. Raiskauksien aiheuttamista vammoista, kuten traumoista tai fyysisistä vammoista, on usein ylipäänsä vaikeaa parantua, mutta itsekunnioituksen voi myös menettää pelkkien sanojen takia. Vastaavalla tavalla kiusaamisenkin uhrit saattavat traumatisoitua vakavasti, vaikka kiusaaminen ei olisikaan fyysistä.




Seksuaalisen ahdistelun jälkeen uhri ei tunne olevansa enää sinut itsensä kanssa. Ahdistelija on ikään kuin (ehkä tahtomattaan) kääntänyt uhrin omaa kehoaan vastaan, uhrilta on kadonnut intiimiys, kun hänen oikeuttaan koskemattomuuteen ja päätäntävaltaan omasta itsestään on loukattu. Uhrin kehoa on käytetty häntä itseään vastaan, kun hänen henkilöyttään on loukattu käyttämällä hänen ruumistaan (tämän voi tehdä myös sanallisesti esimerkiksi kommentoimalla toisen kehonosia seksuaalissävytteisesti).




Ahdistelu on alistamista. Alentaminen huonommaksi kuin joku muu taas aiheuttaa häpeää. On hävettävää tulla alistetuksi tahtomattaan, tulla alennetuksi jonkun puolelta eli nähdyksi alempiarvoisena. Siksi siitä on vaikeaa puhua, siksi siitä on vaikea päästä yli, ja siksi se jättää aina jäljen ihmiseen. Kun joku toinen alistaa itseä, alkaa helposti itsekin uskoa, että alistamisella on jokin syy, vähintään se, että on itse niin heikko ja voimaton, että toisella on mahdollisuus ja jokin syy alistaa. Ahdistelu tuntuu siltä kuin ahdistelija sylkisi naamaan, ja aikalailla yhtä syvä loukkaushan se loppujen lopuksi on.

Häpeällisesti ulkona

Perustunteeni on häpeä.


Olen aina kaikkialla ulkopuolinen.


Häpeän sitä, kuka olen täysin itsestäni johtumattomista syistä. Siihen päälle on rakentunut häpeä myös itsestäni johtuvista syistä, tai ainakin uskon kausaalisuhteen olemassaoloon.


Häpeän epämääräisesti sitä, että minulla on (ollut) muuhun perheeseen kuulumaton isä, josta kukaan ei puhu ja josta pitää puhua hiljaa äidin kanssa silloin, kun ollaan kahdestaan. Isässä ei ollut mitään vikaa (päinvastoin!), mutta mun alkuperä on aina jotenkin salaista ja vähän tabu kaikille muille perheenjäsenille. Paitsi tietenkin isän muille lapsille eli mun sisaruksille sekä isän siskolle eli mun tädille sekä edesmenneelle isän äidille (isänisää en koskaan ei-vauvana ehtinyt tavata). Missään perhekokoonpanoissa ei myöhemmin olla puhuttu siitä, kuka mun toinen vanhempi oli, edes ennen tai jälkeen, kun olin käynyt tapaamassa mun isää. Siitä on vain hiljaisia muistoja, enkä tiedä, mihin meidän yhdessä maalaama taulukaan on joutunut (mielikuvissa näen, miten äiti ja Peter yhdessä heittää sen roskiin ja se makaa nyt kaatopaikalla pimeydessä).


Häpeän myös sitä, etten ole Anssin lapsi, vaikka samalla olen niin kiitollinen siitä, etten ole. Tai ehkä Anssi olisi ollut ihan ok isä, jos olisin ollut sen oma lapsi (tai sitten ei, ehkä olisin kuitenkin ollut se kätevin nyrkkeilysäkki, joten onneksi mulla ei ole mitään siteitä siihen tyyppiin). Olen pitkään kokenut, että Anssin sukulaiset jotenkin kaikessa hiljaisuudessa ja puhumattomuudessa syyttävät meitä, mua ja äitiäni, kaikesta, mitä siinä perheessä tapahtui ja miten se loppui ollessani 13. Olen joukkoon kuulumaton epälapsi, se tyyppi, johon kukaan ei osaa suhtautua, koska olin osa perhettä ja sitten enää olekaan, mutta Suvi-Anette, Anssin lapsi ja mun sisko, on. Olemme sen perhekokoonpanon jäljelle jäänyt toisistaan kiinni pitävä ja huolehtiva siskospari, jotka ovat itkeneet yhdessä öisin ja pelastaneet toisiaan Anssilta (tai ainakin yritin, mutten voinut estää oikeuden päätöstä pakottaa sua sinne joka toinen viikko!). Samalla kaiken tämän jälkeen pitäisi pitää yhteyttä Anssin sukulaisiin, mutten kuitenkaan kenenkään mielestä oikeasti kuulu perheeseen ja olisi varmaan vaan helpointa, jos olisin olematta. Yritän esittää aina mummulla eli Anssin äidillä käydessäni, ettei inho valtaa mieltäni, kun näen sen miehen kuvankin jossain. En ole toivonut kenenkään muun tuntemani ihmisen kuolemaa.
Häpeän sitä, että olen se hiljainen ja masentunut, toisin sanoen outo ja ärsyttävä, lapsi uudessa perhekokoonpanossa, joka onnistui kuitenkin löytämään hyvän miehen, joka sitten onkin paljon kiinnostavampi kuin minä, vaikka olemme samalla alalla ja teeme samaa työtä. Häpeän sitä, että menin opiskelemaan muun perheeni mielestä väärää alaa, että tein kaiken hyvin, mutta kuitenkin väärin, että olen lähtökohtaisesti huono, että minulla on sukua, joka ei kuulu tämän perheen kokoonpanon muiden ihmisten sukuun. Minussa on tabu, josta ei saa puhua ja jonka tekemiä tauluja ei saa ripustaa seinille, ja joka ei ole "äitini ex-mies ja elämänrakkaus", vaan *hiljaa kuiskaten* "Mintsun isä (hys!)". Häpeän sitä, että olen kehollinen olento, joka on liian lihava ja sitten liian laiha ja sitten liian lyhyt ja pitkä ja ruma ja puoleensavetävä ja urheilullinen ja epäurheilullinen ja vegaani ja välillä maistan juustoa kuitenkin ja syön ja en syö makeita asioita. Häpeän sitä, että käytän aina rumia vaatteita, vaikka ne olisivat äidiltäni saatuja kauniita vaatteita. Häpeän sitä, että siivoan ja leivon ja laitan ruokaa ja pesen ikkunoita leikkaan nurmikkoa ja autan muutossa ja silti Peterillä ja äidillä on valitettavaa kaikesta, jopa omasta kodistani heidän kotinsa lisäksi. Häpeän sitä, että olen alaikäisenä lapsena ollut heidän elätettävään ja käyttänyt liikaa rahaa ja sitten en kuitenkaan käytä tarpeeksi sitä rahaa. Häpeän sitä, että puhun illallispöydässä ja että olen hiljaa. Olisi parempi, että olisin olematta tässäkään kokoonpanossa.


Häpeän sitä, että minulla on tämä "toinen perhe" isäni muiden lasten lisäksi. Siitä ei oikein puhuta, muut perheet meidän isän jälkeen ei oikein kuulu keskusteluihin. Varsinkaan mun perheet, joita on niin paljon ja jotka on niin monimutkaisia. Pikkusisko ehkä vielä keskusteluissa saattaa vilahtaa, mutta äidin uusi mies on vähän tabu.


Perheiden lisäksi häpesin sitä, että erosin Henrikistä. Kaikki häpesivät sitä minun puolestanikin. Olin lutka ja miestenvaihtaja, kun kahden vuoden jälkeen erosimme yhteisymmärryksessä ja muutimme erillisiin asuntoihin sen homeisen (kirjaimellisesti) opiskelija-asunnon jälkeen omiin kämppiimme. Häpesin sitä, miten vanhempani käyttäytyivät, kun he tapasivat Tuukan. Nyt he ovat kuin eivät koskaan olisi puhuneetkaan minun "miesseikkailuistani" ja "helppoudestani", kun, huhhuh(!), minulla on jo toinen poikaystävä, jonka kanssa muutan yhteen! Yleensähän kunnollisilla tytöillä ei ole yhtäkään kumppania koskaan, varsinkaan, jos heidät on kasvattanut äiti, jolla on jo kolmas av(i)omies menossa ja lapsi(puoli)a kaikkien kanssa. Lisäksi minulla oli ennen Henrikiäkin kaksi vähän vakavampaa parisuhdetta, vaikka olin ihan lapsi vielä, vasta 15- tai 16-vuotias! Mumminikin kertoi minun olevan huora ja häpeäksi perheelleni. Poikien kanssa olisi saanut puhua vasta sitten, kun ollaan eläkeiän kynnyksellä menossa naimisiin.


Perheiden ja epäonnisten seurustelusuhteideni lisäksi häpeän mamutaustaani. En tietenkään ole kirjaimellisesti koskaan muuttanut Suomeen ja koen itseni Helsinkiläiseksi ja aika suomalaiseksikin, mutta monien muiden suomalaisten mielestä määritelmäni on väärä. Olen virolainen, koska biologiset vanhempani ovat sieltä kotoisin, mikä implikoi minun alemmuuttani kaikilla elämän osa-alueilla (muihin) suomalaisiin nähden. Monien suomalaisten mielestä taustani tekee minusta onnenonkijan, pinnallisen, tunteettoman huoran, epätasa-arvoisen (ihan kuin suomalaiset miehet eivät muka nauttisi kotimaassaan etuoikeusia), kielitaidottoman, typerän ja tyhmän, ja ehdottomasti ulkopuolisen. Minussa on viallinen leima, josta en koskaan pääse eroon ja jota en voi paeta mihinkään.


Olisin ulkopuolinen siellä Virossakin, koska olen siellä ulkomaalainen tai vähintäänkin erittäin laajasti määriteltynä "ulkovirolainen". En ole ihan täysin suomalainenkaan, joten, kuten kerran sanoin yhdelle virolaiselle kaverin kaverille, en ole oikein kukaan tai mitään. Joskus ajattelin vain määritteleväni itseni inkeriläiseki, kun sellainenkin puoliksi olen (siis yhtä paljon kuin virolainenkin), mutta se olisi kaikista kolmesta vaihtoehdosta kaikkein kaukaahaetuin. Jaa. Virolainen en ole, suomalaiseksi en tule, mutten inkeräilenkään voi olla, joten olkaamme sitten ei-mitään (sieltä se Heideggerin Abgrund sitten löytyi).


Olen ulkopuolinen edelleen kaikkialla. Olen ulkopuolinen kaikkien ystävieni elämässä ja kaikissa porukoissa, joiden marginaalijäsen olen. On aika häpeällistä olla ulkopuolinen.

Sosiaalisuudesta ahdistus

Kuten Milla todella oikessa ollen sanoi, ahdistun kaikista ihmisistä ja kaikesta kanssakäymisestä (tai en ihan kaikista, mutta suurimmasta osasta). Se on surullista, koska pidän todella monista ihmisistä ja keskustelen erittäin mielelläni muita ja meitä yhdessä askarruttavista asioista. Tapaan ihmisiä mielelläni ja otan osaa sosiaalisiin tapahtumiin, mutten pysty niihin tavalla, jolla haluaisin. Toisaalta olen kamalan ujo, mikä saa minut pelkäämään jopa tervehtimistä, mikä taas on monien mielestä kamalan epäkohteliasta tai ylimielisen oloista, ja koska en suorassa kontaktissa vaikuta ujolta, suurin osa ihmisistä on yllättynyt kertoessani raastavasta ujoudestani.


Ahdistukseni ei johdu ihmisistä itsestään, vaan oman käytökseni hankaluudesta. En jostain syystä saa itseäni käyttäytymään siten kuin haluaisin, vaan ahdistus sosiaalisesta tilanteesta saa minut toimimaan kamalan kömpelösti. Sosiaaliset tilanteet ovat posliinikauppani. En ole kaupassa ainoa, mutta hämmentyneinä katsomme ulkopuolella suvereenisti hengailevia kanssaihmisiämme.


Mitä enemmän huomaan käyttäytyväni hankalasti, huonosti tai typerästi, sitä enemmän ahdistun tulevista tilanteista. Muistaessani kömpelyyteni ja sen, miten olen käyttäytynyt, päättelen, että minun pitäisi vetäytyä sosiaalisesta kanssakäymisestä, koska en selvästikään osaa sitä, enkä jostain mystisestä syystä kykene oppimaan. Olen tullut niin kamalan itsetietoiseksi käytöksestäni, mutten tiedä, miten voisin korjata sen. Juuri, kun olin oppinut suomalaisen sosiaalisuuden säännöt, päädyinkin alalle, joka on todella kansainvälinen, ja nyt kaikenmaailman muut ihmiset ja muut maat ovat sotkeneet käytöskäsitykseni tyystin. Saksalaiset ovat omanlaisiaan, tanskalaiset ja ruotsalaiset kovin positiivisia ja hymyileviä, jenkit ylitsevuotavan ja valheellisen ystävällisiä ja britit täysin käsittämättömiä. Suomalaiset ovat helppoja tuttuutensa takia, mutta kaikki edellä mainitsemani sekä monet muut uudet sosiaaliset kulttuurit ovat tehneet minusta täysin sosiaalisen invalidin.


Pyörin niin monilla metatasoilla, että voin jo pyörteistä pahoin. Tiedostan tekstinikin olevan itsekeskeistä ja itsekästä. Yleensä teen nämä huomiot vasta jälkeenpäin ja haluaisin korjata tilanteet, mutta jälkeenpäin on yleensä liian myöhäistä. Tilanteet ovat menneet jo, ja joku on jo ehtinyt saada väärän käsityksen, tai sitten juurikin oikean, muttei sellaisen, jonka olisin hänen halunnut saavan.


Pidän niin monista ihmisistä ja haluaisin viettää heidän kanssaan aikaa myös tulevaisuudessa. Pelkään, että pilaan nämä mahdollisuuteni. Toisaalta minun pitäisi vain unohtaa koko asia ja keskittyä niihin muihin ihmisiin. "Älä ajattele sinistä apinaa" ei kuitenkaan saa ajattelemasta sitä sinistä apinaa.


Voisinko vain mennä jonkun ystävän kanssa ulos ja jättää nämä jutut silleen??? Tai sitten tarvitsen sitä saikkua. Hulluudella voi aina kuitata kaiken.


P.S. Koko viikonloppu on jo ihan täynnä kaikkea sosiaalista. Kummasti sitä on, vaikka tunnen pilaavani kaikki sosiaaliset tilanteet yksi toisensa jälkeen. Ehkä kukaan ei vain huomaa.

Vastaus välihuomiokommenttiin

Sain anonyymin viestin:

Näin.. miltä se tuntuu?
kiitos, että kirjoitat!
haluaisin, että lentäisit! :)

mahdollisuus nähdä mahdollisia. On yö enkä nuku. olet ihana.

Viesti on kuin runo, tai sitten se on runo, ilman vertausta.

Se, että toinen näkee kärsimykseni tuntuu sekä pelottavalta että helpottavalta. Joku tietää. Olen niin pitkään peitellyt itseäni kuvitellen samaan aikaan, etten kärsi mielenterveysongelmista vaan ylipäänsä elämästä, että kaikilla on tällaista ja että olen ainoa aikuinen, joka voi tällä tavalla huonosti ja joutuu siksi piilottelemaan häpeällistä olotilaansa. Olen pukeutunut useampaan vaatekertaan vain, jotta ruumiini merkitsemä paha olo ei näkyisi muille, ja olen pakottanut kasvoni hymyyn, vaikka jokaisen yli 30 kasvolihaksen liikuttaminen on tuntunut raskaalta, kuin olisin nostanut kasvoillani 30 kiloa. Samaan aikaan olen toivonut muiden näkevän ja tietävän, jotta minun ei tarvitsisi esittää ja jotta muut eivät ihmettelisi kummallista käytöstäni. Olen niin monesti halunnut pyytää anteeksi, ja niin monesti olen tehnytkin niin. Samaan aikaan olen kantanut huolta huonosti voivista ystävistäni, joiden tilanteiden piirteitä en ole osannut yhdistää omiini.


Ajattelen taas Nietzschen lauseita Minervan pöllöstä ja iltahämärästä. Minervan pöllö lentää vasta sitten, kun historia on tulossa päätökseensä. Näin yksilö yhtyy maailmanhistoriaan ja itsestään riippumattomiin tapahtumaketjuihin, joihin on yrittänyt vaikuttaa pisarana globaalissa myrskypilvessä.


Olen saanut kauneimman runon, jonka olen koskaan lukenut. Kiitos.

Huijari

Ahdistaa ja on surullinen olo.


Pidin just esitelmän mun tutkimuksesta Oulun ihmistieteiden tutkijoiden kesäkoulussa (=work shop/ konferenssiviikko). Oon ainoa filosofi täällä, joten oli vähän vaikeaa tietää, kuinka paljon yleisö ymmärtää teoreettisista aiheista, ja kuinka paljon pystyn puhumaan mun tutkimuksesta ja kuinka paljon pitää pohjustaa. Viimeinen kysymys oli, miten voin tehdä tutkimusta ilman empiiristä tutkimusta, kun eikö tutkimus tarkoita haastatteluja yms.


Noh, tuntuu siltä, ettei mun pitäisi olla täällä.


En tiedä, missä vika piilee. Oonko oikeasti ihan väärillä jäljillä ja oonko samanlainen kuin ne kaikkein kamalimmat huijarifilosofit, joiden tekemisissä ei ole mitään järkeä, vai oonko vaan ahdistunut, enkä tajua, mitä ihmiset yrittää viestiä mulle.

-välihuomio-

Nyt on niin surullinen olo, etten tiedä, mitä tehdä tai mihin hukuttaa se. Mulla on kuppi vihreää teetä. Halusin vaan kertoa johonkin kasvottomasti mahdollisuudella, että joku näkee tai sitten ei näe. Tämä keskenään ristiriitainen tuplamahdollisuushan on se kaikkein paras.

Oon yksin tämän toisenkin ainoan illan, jolloin olisin voinut nähdä Tuukkaa kesäkoulujen välissä. Tulin eilen yöllä Kööpenhaminasta ja lähden huomenna Ouluun. Nyt lähden ulos.

Ahdistusvamma ajattelulle

Jatkuvan ahdistuksen väistyessä huomaan olevani kykeneväinen moniin asioihin, jotka ovat aikaisemmin olleet minulle tuntemattomia. Päällimmäisinä näistä ovat innostus ja nopea, selkeä(mpi) ajattelu.


En jatukuvassa ahdistuksessani ole tajunnut olevani ahdistunut, ja vasta kun jatkuva ahdistus on väistymässä, huomaan maailman ympärilläni sellaisena kuin en koskaan ole sitä nähnyt mutta joka on ollut siellä koko ajan. Uskon, että moni muu on kokenut maailman tällaisena, ilman, että olisin ollut tietoinen tästä mahdollisuudesta.
Maailma näyttäytyi minulle viime keväänä ensimmäistä kertaa täynnä ärsykkeitä, värejä, tunteiden herättäjiä ja jopa iloa ja innostusta. Hämmentyneenä huomasin olevani aistimusten ansiosta kovin väsynyt, mutta onneksi eri tavalla kuin masentuneena. Kaikkea tuntui olevan niin paljon, ja olin kykeneväinen kokemaan sen kaiken. Pystyin myös innostumaan kokemastani sekä siitä, mitä kokemani implikoi.
Pystyn yllätyksekseni innostumaan taas, tällä kertaa filosofiasta eli siitä, mitä ainoana asiana todella haluan tehdä. Filosofia, jota olen siis koko ajan rakastanut, tuntuu ensimmäistä kertaa voimaannuttavalta ja joltakin muulta kuin väsyttävältä. Tuleva kesäkoulu ei herätä pelkoa, (lisää ja eksplisiittistä) ahdistusta, stressiä tai tympääntyneisyyttä, vaan innostusta tulevasta, kysymyksiä keynote-puhujille ja iloa siitä, että voin keskustella vertaisteni kanssa. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut näin, ja olen sentään tekemässä väitöskirjaa tältä alalta. En tiennyt, että näin voi tuntea, ja olen ihmetellyt muiden jaksamista filosofian parissa ilman, että sen jatkuvasti ajattelisi vievän vain toisiin, niihin kaukana siintäviin kiinnostaviin juttuihin. Kyse ei siis olekaan ollut siitä, että kiinnostavat asiat tapahtuisivat tulevaisuudessa, jota en osaa kuvitella, vaan siitä, etteivät tunteet ole heränneet, koska ahdistus on täyttänyt ihan kaiken.
Se ahdistus on täyttänyt jopa ajattelun ja kyvyn kuvitella, että osaisi ajatella. Selvästikin ajattelu on jossain määrin onnistunut aikaisemminkin, koska olen selviytynyt kunniallisesti maisteriksi asti ja saanut tohtorikoulutettavan työpaikan yliopiston tutkimusprojektissa. En kuitenkaan ole osannut ajatella nopeasti ja selkeästi, vaan ajatukset ovat muhineet piilossa ahdistuksen alla ja pulpahtaneet pintaan harvoin, vaikkakin sitäkin kiinnostavampina. Ne eivät kaikeksi harmiksi ole heränneet oikeina hetkinä mm. silloin, kun olen istunut konferenssiyleisössä, seminaarissa, tentissä tai keskellä kiinnostavaa keskustelua, vaan silloin, kun olen ollut itsekseni menossa nukkumaan tai kävelemässä jonnekin, missä akateemisia piirejä ei ole ollut lähettyvillä. Harmittaa, mutta olen iloinen siitä, etten olekaan tyhmä. Olen vain ollut ahdistunut ja nälkäinen.


On pelottavaa ja samalla hämmentävää, kuinka ahdistus voi vammauttaa ihmisen niin totaalisesti ja pahemminkin vielä kuin omalla kohdallani. Ahdistus sotkee kaiken siten, ettei muista vanhaa, eikä pysty keksimään uutta tai edes havainnoimaan. Ahdistunut ihminen on kuin osittain aivokuollut tai ainakin mentaalisilta ja kognitiivisilta kyvyiltään vajaa. Koska kognitiiviset kyvyt eivät toimi, ei toimi myöskään sosiaalisuus, koska ahdistus ei päästä harsonsa alta läpi yhtäkään edes reflektoimatonta ajatusta siitä, mitä sanoa, milloin hymyillä tai miten toimia.
En tiedä, olisiko sairaslomasta mitään hyötyä ahdistuksen aikana, koska ahdistuksen hoitamiseen menee niin pitkään. Toisaalta, jos todella saisi hyvää hoitoa ja pystyisi keskittymään paranemiseensa, ehkä ahdistksesta paranemiseen ei menisi niin kamalan kauan. Olen iloinen, että ahdistukseni on hiljalleen alkanut väistyä vuoden psykoterapiahoidon jälkeen, mutta tänä hetkenä, nyt, kun olen käynyt psykoterapiassa puolentoista vuoden ajan, ensimmäisestä soitostani YTHS:lle on kulunut kolme ja puoli vuotta. Sen ensimmäisen soiton jälkeen olin niin sekaisin, etten tajunnut, missä olin (olin Aleksandriassa yliopistolla).


Olen iloinen ja kovin onnellinen. Päivittäin yllätyn omasta ajattelukyvystäni ja siitä, kuinka paljon ideoita, argumentteja ja luku-, kirjoitus- ja tutkimuskykyä on ollut peitossa ahdistusharson alla. Ilmeisesti ajatteluni on kehittynyt huomaamattani ja nyt pääsen nauttimaan siitä.


PS. En tiedä kumpi on pahempaa, ahdistus vaiko masennus. Olen viime aikoina pystynyt jonkin verran erottelemaan niitä, sillä ne tuntuvat erilaisilta ja pahenevat eri hetkinä ja erikseen,. Pahin mahdollinen versio on kuitenkin niiden kahden omaaminen samaan aikaan, jolloin kaikki on ihan mahdotonta. On ihmeellistä, että siitä kaiken mahdottomuudestakin voi selvitä, eikä ainoa vaihtoehto olekaan kuolema.

Raiskauskarma

Olin Hesarin artikkelin innoittamana (referaatti Hollannissa tehdystä tutkimuksesta, joka erottaa todelliset raiskaustapauskertomukset tekaistuista) kirjoittamassa pitkää ja syvällistä tekstiä elämästäni ja sen raiskauskulminaatiosta erään eksäni kanssa, mutta Tuukka huomasi minun menneen hiljaiseksi ja oli valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan asiasta. Niinpä jätin kirjoittamisen ja päätin nyt jatkaa omia rajatumpia ajatuksiani.


Tajusin, etten oikein ole koskaan sanonut ääneen pohdintojani siitä, onko minut raiskattu vai ei. Hyvä sääntö tällaisten kysymysten selvittämiseen on toki vastata kysymykseen, halusiko itse harrastaa seksiä toisen kanssa ja jos ei, valehteliko toiselle selvästi haluavansa. Vielä helpompi sääntö on, että pohdintojen syynä on usein juuri se, mihin kysymys liittyy eli raiskaus.


Selkeän vastauksen saamista kuitenkin vaikeuttavat monet seikat, kuten se, että oli henkilön kanssa parisuhteessa. Toinen hankaloittava asianlaita on se, ettei lähtenyt tilanteesta pois, vaikka jossakin periaatteessa olisi ehkä voinut (tai sitten ei, kun asiaa tarkemmin ajattelee). Kolmas ongelma on se, että suostui toisen vaatimuksiin vaikkakin itkien.


Tuukan kanssa puhuttuani päädyimme kuitenkin tulokseen, että kyseessä oli raiskaus, vaikkei tilanne Suomen rikoslain tunnusmerkistöä täyttäisikään, kun tilanteessa ei käytetty kovinkaan paljon fyysistä väkivaltaa (henkistähän ei oteta Suomen rikoslaissa huomioon). En kuitenkaan ole varma siitä, tajusiko meistä (minusta ja siitä toisesta) silloin kumpikaan, mitä oli tekeillä. Kyseessä oli kyllä tietynlainen kosto sen toisen puolelta (koska rajoitin sen elämää olemalla sen kanssa parisuhteessa), eikä hän varmasti ajatellut minun nauttivan tilanteesta, mutten usko, että hän on koskaan sanoittanut tapahtumia itselleen raiskauskäsitteistöin. Hän kyllä haukkui minua varsin ikävästi koko tilanteen ajan ja oli tietoinen tunteistani, mutta ehkä hän ajatteli minun ansainneen tapahtuneen, enkä siksi ollut uhri tms.


Sillä toisella ei kuitenkaan ole jälkeenpäin mennyt kovin hyvin oikein millään elämän osa-alueella, varsinkaan romanttisissa suhteissa (toisin kuin minulla, varsinkin viime vuosina). Tajusin tämänpäiväisten pohdintojeni myötä, etteivät raiskaustilanteet jätä jälkiä ainoastaan uhriin vaan myös tekijään. Kyseisessä tapauksessa vaikuttaa siltä, että tyyppi on jollain tasolla tajunnut käyttäytyneensä törkeästi, muttei ole ajatellut tapahtunutta rehellisesti ja myöntänyt mitään. Eihän hän ole mitenkään paha ihminen (olemme edelleen jonkinlaisissa ystävällisissä väleissä), eikä varmasti koe "raiskaajan" olevan sopiva termi kuvaamaan itseään. Kuitenkin hänen on jostain itselleenkin epäselvästä syystä vaikea´suhde minuun, eikä hän ilmeisesti pysty olemaan romanttisissa suhteissa, vaikka haluaisikin.


Ehkä kyseessä on raiskauskarma. Ainakin haluaisin ajatella niin. Eihän normaali toiset huomioiva sosiaalinen ihminen voi vain käyttäytyä törkeästi toista ihmistä kohtaan ja sitten vain elää sen jälkeen koskaan vaikuttumatta teostaan (vaikkei sanoisikaan mitään ääneen). Siinä tapauksessa Suomen rikoslaki olisi väärässä, mutta epämääräinen karma oikeammassa. Vaikka toki se rikoslain muuttaminen saattaisi saada tyyppejä tajuamaan jo etukäteen, mitä ei saa tehdä toiselle ihmiselle.


P.S. En voisi koskaan viedä tätä asiaa mihinkään eteenpäin, vaikka näin olenkin itsekin osa ongelmaa.


P.P.S. Näyttää siltä, että kun ahdistuneisuus vähenee, asioiden ääneen sanominen helpottuu. Tämä oli siis Paljastuksia post anxietiem osa 2.