Vastaus välihuomiokommenttiin

Sain anonyymin viestin:

Näin.. miltä se tuntuu?
kiitos, että kirjoitat!
haluaisin, että lentäisit! :)

mahdollisuus nähdä mahdollisia. On yö enkä nuku. olet ihana.

Viesti on kuin runo, tai sitten se on runo, ilman vertausta.

Se, että toinen näkee kärsimykseni tuntuu sekä pelottavalta että helpottavalta. Joku tietää. Olen niin pitkään peitellyt itseäni kuvitellen samaan aikaan, etten kärsi mielenterveysongelmista vaan ylipäänsä elämästä, että kaikilla on tällaista ja että olen ainoa aikuinen, joka voi tällä tavalla huonosti ja joutuu siksi piilottelemaan häpeällistä olotilaansa. Olen pukeutunut useampaan vaatekertaan vain, jotta ruumiini merkitsemä paha olo ei näkyisi muille, ja olen pakottanut kasvoni hymyyn, vaikka jokaisen yli 30 kasvolihaksen liikuttaminen on tuntunut raskaalta, kuin olisin nostanut kasvoillani 30 kiloa. Samaan aikaan olen toivonut muiden näkevän ja tietävän, jotta minun ei tarvitsisi esittää ja jotta muut eivät ihmettelisi kummallista käytöstäni. Olen niin monesti halunnut pyytää anteeksi, ja niin monesti olen tehnytkin niin. Samaan aikaan olen kantanut huolta huonosti voivista ystävistäni, joiden tilanteiden piirteitä en ole osannut yhdistää omiini.


Ajattelen taas Nietzschen lauseita Minervan pöllöstä ja iltahämärästä. Minervan pöllö lentää vasta sitten, kun historia on tulossa päätökseensä. Näin yksilö yhtyy maailmanhistoriaan ja itsestään riippumattomiin tapahtumaketjuihin, joihin on yrittänyt vaikuttaa pisarana globaalissa myrskypilvessä.


Olen saanut kauneimman runon, jonka olen koskaan lukenut. Kiitos.