Tajusin äsken, että on tullut syksy (hyvä lukijani, hyppää suoraan alempaan tekstiin, tässä ei ole mtn kiinnostavaa, mutta terapoin itseäni kertomalla kasvottomalle toiselle elämästäni)

Tänään on 22. lokakuuta.Tajusin äsken, että on oikeasti syksy ja jouluun on joulupukin laskurin mukaan 62 päivää.


Ulkona on aika hämärää jo, ja väsyttää tosi paljon koko ajan. Sanoin juuri torstaina eli neljä päivää sitten meidän tutkimusryhmän post-docille, että mulla on yleensä kaamosmasennus, mutta nyt on mennyt koko syksyn aika hyvin.


No, ei mene enää. Oon ihan loppu. Tänään on ollut ihan kamala päivä, ja olo on ihan hirveä. Tuukka on Tampereella semmassa, ja oon vahingossa taas alkanut kiduttaa itseäni hengiltä. Oon siis syönyt pelkkää kaalia ja tomaattia ja sitten ihmetellyt, kun on jotenkin outo olo (sitten söin eilen palan meidän porukalla tekemää voileipäkakkua ja tänään iltapäivällä vähän kaurapuuroa, kun huomasin ruokatilanteeni). En edes tajunnut, että ahdistaa näin paljon, ennen kuin menin kauppaan palauttamaan ison kasan pulloja ja tulin Aperoon lähettämään seminaaritekstiä.


En ole pystynyt tänään tekemään oikein mitään. En tajua edes itse kirjoittamaani tekstiä, joten en kovin hyvin saanut korjattua sitä, ennen kuin lähetin sen fenomenologiasemmaan. Tuntui, etten nähnyt edes sitä sähköpostia, jonka lähetin. Toivon, että se oli ihan ok. Sen lähettämiseenkin meni jotenkin vahingossa yli tunti. Oon myös ilmeisesti istunut täällä kahvilassa melkein kaksi tuntia huomaamattani. Tuntuu kuin olisin jossain pilvessä vähän samalla tavalla kuin silloin, kun on todella kipeä, eikä tajua enää mistään mitään. Paitsi, etten ole kipeä, vaikka on vähän kylmä.


Ylihuomenna klo 7.00 meille tulee ikkunanasentajia. Huomenna illalla on kuorotreenit, mutta mun pitäisi saada asennettua jotain muoveja tavaroiden ympärille ja laittaa pienemmät tavarat keittiöön (sinne 1 m2 lattia-alueelle). En tiedä, miten saan tämän hoidettua.


Naureskelin itselleni, kun matkalla S-marketiin tulin taas ajatelleeksi itsemurhaa. Sitten huomasin, ettei se ollutkaan naurun asia. Nyt taas tosin tuntuu niin kamalalta, ettei tee edes mieli kuolla, haluaisin vain vajota koomaan ja herätä sitten, kun kaikki on taas hyvin (kun Tuukka on kotona ja on tehnyt meille soijamättöä, kun voidaan katsoa jotain älytöntä sen tabletilta, kun mitään ikkunanasentajia ei ole tulossa meidän kämppään, kun ei ole yhtäkään deadlinea liian lähellä ja kun musta tuntuu ihan tavalliselta). Haluaisin nyt lähteä pois täältä Aperosta, mutta nouseminen ja lähteminen on jotenkin vaikeaa. Ehkä ainoa hyvä puoli näissä hetkissä on se, ettei kiinnosta enää oikein mikään, varsinkaan sivullisten mielipiteet, joten en jaksa välittää siitä, miltä näytän tai että olen levittänyt ostamani hiilihappoveden ja sokeroimattoman glögin tänne kahvilan penkeille.


Oon pyöritellyt päässäni mun passiivis-aggressiivisen ystäväni ilmettä ja lausetta, jonka mukaani se, mitä puhun on "täyttä paskaa" ilman, että toinen edes kuuntelee lauseitani loppuun, jolloin joudun aloittamaan ne uudestaan ja uudestaan, koska keskustelu on tosi hienojakoisista ja kuitenkin tärkeistä jutuista, jotka on varsinkin sille ystävälleni jotenkin tosi henkilökohtaisia. En enää edes muista, miksi se oli kuulemma sellaista hänen mielestään, todennäköisesti kyseessä oli joku aika perustava väärinymmärrys, koska en ole hänen kanssaan eri mieltä oikein mistään. Ehkä tämä olikin se asia, joka laukaisi tämän, mikä on kamalaa, koska olin tosi iloinen siitä, että keskusteltiin niin syvällisesti viime yönä. Ehkä se rakkaan ihmisen täysin oikeuttamaton kummallinen vihamielisyys, joka purkautuu sen rakkaimpia ystäviä kohtaan, kuitenkin on kouraissut jotenkin aika syvältä.


Voi xxx. Sain just viestin, että mun pitää tehdä kirja-arvostelu tän kuun loppuun mennessä. Naurattaa tää tilanne. Noh, tää on aika ensimmäisen maailman ongelmia kuitenkin. Saan tehdä sitä, mitä haluan tehdä eniten, voin istua kahvilassa kirjoittamassa huonosta olosta, asun ihanassa kämpässä ihanan ihmisen kanssa ja mulla on ihania ystäviä ja lisäksi joku vielä oikeasti haluaa, että kirjoitan niille jotain. Ahdistus ja masennus vaan tuhoaa kaiken, mutta ehkä se tekee maailmasta trasa-arvoisemman.