Häpeällisesti ulkona

Perustunteeni on häpeä.


Olen aina kaikkialla ulkopuolinen.


Häpeän sitä, kuka olen täysin itsestäni johtumattomista syistä. Siihen päälle on rakentunut häpeä myös itsestäni johtuvista syistä, tai ainakin uskon kausaalisuhteen olemassaoloon.


Häpeän epämääräisesti sitä, että minulla on (ollut) muuhun perheeseen kuulumaton isä, josta kukaan ei puhu ja josta pitää puhua hiljaa äidin kanssa silloin, kun ollaan kahdestaan. Isässä ei ollut mitään vikaa (päinvastoin!), mutta mun alkuperä on aina jotenkin salaista ja vähän tabu kaikille muille perheenjäsenille. Paitsi tietenkin isän muille lapsille eli mun sisaruksille sekä isän siskolle eli mun tädille sekä edesmenneelle isän äidille (isänisää en koskaan ei-vauvana ehtinyt tavata). Missään perhekokoonpanoissa ei myöhemmin olla puhuttu siitä, kuka mun toinen vanhempi oli, edes ennen tai jälkeen, kun olin käynyt tapaamassa mun isää. Siitä on vain hiljaisia muistoja, enkä tiedä, mihin meidän yhdessä maalaama taulukaan on joutunut (mielikuvissa näen, miten äiti ja Peter yhdessä heittää sen roskiin ja se makaa nyt kaatopaikalla pimeydessä).


Häpeän myös sitä, etten ole Anssin lapsi, vaikka samalla olen niin kiitollinen siitä, etten ole. Tai ehkä Anssi olisi ollut ihan ok isä, jos olisin ollut sen oma lapsi (tai sitten ei, ehkä olisin kuitenkin ollut se kätevin nyrkkeilysäkki, joten onneksi mulla ei ole mitään siteitä siihen tyyppiin). Olen pitkään kokenut, että Anssin sukulaiset jotenkin kaikessa hiljaisuudessa ja puhumattomuudessa syyttävät meitä, mua ja äitiäni, kaikesta, mitä siinä perheessä tapahtui ja miten se loppui ollessani 13. Olen joukkoon kuulumaton epälapsi, se tyyppi, johon kukaan ei osaa suhtautua, koska olin osa perhettä ja sitten enää olekaan, mutta Suvi-Anette, Anssin lapsi ja mun sisko, on. Olemme sen perhekokoonpanon jäljelle jäänyt toisistaan kiinni pitävä ja huolehtiva siskospari, jotka ovat itkeneet yhdessä öisin ja pelastaneet toisiaan Anssilta (tai ainakin yritin, mutten voinut estää oikeuden päätöstä pakottaa sua sinne joka toinen viikko!). Samalla kaiken tämän jälkeen pitäisi pitää yhteyttä Anssin sukulaisiin, mutten kuitenkaan kenenkään mielestä oikeasti kuulu perheeseen ja olisi varmaan vaan helpointa, jos olisin olematta. Yritän esittää aina mummulla eli Anssin äidillä käydessäni, ettei inho valtaa mieltäni, kun näen sen miehen kuvankin jossain. En ole toivonut kenenkään muun tuntemani ihmisen kuolemaa.
Häpeän sitä, että olen se hiljainen ja masentunut, toisin sanoen outo ja ärsyttävä, lapsi uudessa perhekokoonpanossa, joka onnistui kuitenkin löytämään hyvän miehen, joka sitten onkin paljon kiinnostavampi kuin minä, vaikka olemme samalla alalla ja teeme samaa työtä. Häpeän sitä, että menin opiskelemaan muun perheeni mielestä väärää alaa, että tein kaiken hyvin, mutta kuitenkin väärin, että olen lähtökohtaisesti huono, että minulla on sukua, joka ei kuulu tämän perheen kokoonpanon muiden ihmisten sukuun. Minussa on tabu, josta ei saa puhua ja jonka tekemiä tauluja ei saa ripustaa seinille, ja joka ei ole "äitini ex-mies ja elämänrakkaus", vaan *hiljaa kuiskaten* "Mintsun isä (hys!)". Häpeän sitä, että olen kehollinen olento, joka on liian lihava ja sitten liian laiha ja sitten liian lyhyt ja pitkä ja ruma ja puoleensavetävä ja urheilullinen ja epäurheilullinen ja vegaani ja välillä maistan juustoa kuitenkin ja syön ja en syö makeita asioita. Häpeän sitä, että käytän aina rumia vaatteita, vaikka ne olisivat äidiltäni saatuja kauniita vaatteita. Häpeän sitä, että siivoan ja leivon ja laitan ruokaa ja pesen ikkunoita leikkaan nurmikkoa ja autan muutossa ja silti Peterillä ja äidillä on valitettavaa kaikesta, jopa omasta kodistani heidän kotinsa lisäksi. Häpeän sitä, että olen alaikäisenä lapsena ollut heidän elätettävään ja käyttänyt liikaa rahaa ja sitten en kuitenkaan käytä tarpeeksi sitä rahaa. Häpeän sitä, että puhun illallispöydässä ja että olen hiljaa. Olisi parempi, että olisin olematta tässäkään kokoonpanossa.


Häpeän sitä, että minulla on tämä "toinen perhe" isäni muiden lasten lisäksi. Siitä ei oikein puhuta, muut perheet meidän isän jälkeen ei oikein kuulu keskusteluihin. Varsinkaan mun perheet, joita on niin paljon ja jotka on niin monimutkaisia. Pikkusisko ehkä vielä keskusteluissa saattaa vilahtaa, mutta äidin uusi mies on vähän tabu.


Perheiden lisäksi häpesin sitä, että erosin Henrikistä. Kaikki häpesivät sitä minun puolestanikin. Olin lutka ja miestenvaihtaja, kun kahden vuoden jälkeen erosimme yhteisymmärryksessä ja muutimme erillisiin asuntoihin sen homeisen (kirjaimellisesti) opiskelija-asunnon jälkeen omiin kämppiimme. Häpesin sitä, miten vanhempani käyttäytyivät, kun he tapasivat Tuukan. Nyt he ovat kuin eivät koskaan olisi puhuneetkaan minun "miesseikkailuistani" ja "helppoudestani", kun, huhhuh(!), minulla on jo toinen poikaystävä, jonka kanssa muutan yhteen! Yleensähän kunnollisilla tytöillä ei ole yhtäkään kumppania koskaan, varsinkaan, jos heidät on kasvattanut äiti, jolla on jo kolmas av(i)omies menossa ja lapsi(puoli)a kaikkien kanssa. Lisäksi minulla oli ennen Henrikiäkin kaksi vähän vakavampaa parisuhdetta, vaikka olin ihan lapsi vielä, vasta 15- tai 16-vuotias! Mumminikin kertoi minun olevan huora ja häpeäksi perheelleni. Poikien kanssa olisi saanut puhua vasta sitten, kun ollaan eläkeiän kynnyksellä menossa naimisiin.


Perheiden ja epäonnisten seurustelusuhteideni lisäksi häpeän mamutaustaani. En tietenkään ole kirjaimellisesti koskaan muuttanut Suomeen ja koen itseni Helsinkiläiseksi ja aika suomalaiseksikin, mutta monien muiden suomalaisten mielestä määritelmäni on väärä. Olen virolainen, koska biologiset vanhempani ovat sieltä kotoisin, mikä implikoi minun alemmuuttani kaikilla elämän osa-alueilla (muihin) suomalaisiin nähden. Monien suomalaisten mielestä taustani tekee minusta onnenonkijan, pinnallisen, tunteettoman huoran, epätasa-arvoisen (ihan kuin suomalaiset miehet eivät muka nauttisi kotimaassaan etuoikeusia), kielitaidottoman, typerän ja tyhmän, ja ehdottomasti ulkopuolisen. Minussa on viallinen leima, josta en koskaan pääse eroon ja jota en voi paeta mihinkään.


Olisin ulkopuolinen siellä Virossakin, koska olen siellä ulkomaalainen tai vähintäänkin erittäin laajasti määriteltynä "ulkovirolainen". En ole ihan täysin suomalainenkaan, joten, kuten kerran sanoin yhdelle virolaiselle kaverin kaverille, en ole oikein kukaan tai mitään. Joskus ajattelin vain määritteleväni itseni inkeriläiseki, kun sellainenkin puoliksi olen (siis yhtä paljon kuin virolainenkin), mutta se olisi kaikista kolmesta vaihtoehdosta kaikkein kaukaahaetuin. Jaa. Virolainen en ole, suomalaiseksi en tule, mutten inkeräilenkään voi olla, joten olkaamme sitten ei-mitään (sieltä se Heideggerin Abgrund sitten löytyi).


Olen ulkopuolinen edelleen kaikkialla. Olen ulkopuolinen kaikkien ystävieni elämässä ja kaikissa porukoissa, joiden marginaalijäsen olen. On aika häpeällistä olla ulkopuolinen.