Tein kuukausia sitten zinen, jonka sisältö oli:

Sipuli

Täydellinen ihminen
on sellainen, että
kaikki näyttää kauniilta.
Salaa voi ensimmäisten kuorten alla ajatella
kuolemaa.
Sipulinsa keskellä voi itse itselleen paljastaa,
ettei halua elää.
Tärkeässä seurassa voi taas edustaa ja esittää,
että kaikki on hyvin,
että on täydellinen
sipuli.


Toinen asia: Eräs rakas ystäväni melkein tappoi itsensä (ja on onneksi nyt sairaalassa ja ehkä vihdoin saamassa selvyyttä terveydentilaansa), mikä vaivaa mieltä joka kerta, kun itse ajaudun itsemurhasuunnitelmiini. En missään tapauksessa halua menettää häntä, ja koska tiedän jo ennestäänkin, kuinka pahalta ystävän kuolema tuntuu, en halua tehdä sitä itse muille. Eräällä tavalla siis rakkaan ihmisen kuolema ja kuolemanvaara on saanut heräämään omien ajatusten kamaluuteen. Lapsellisissa nukkumaanmenomietinnöissäni haluaisin solmia rakkaideni kanssa sopimuksen, jonka mukaan meistä kukaan ei tapa itseään, vaikka kuolemasta ei voida sopia missään tapauksessa. Kuten isäni kerran unissani sanoi, kuolema tulee silloin, kun sen aika on, vaikka siitä päättäisikin itse.

Kirjoitin Pöllöön kerrankin muuta kuin pakinoita. Tässä siis kunnollinen teksti täälläkin pitkästä aikaa. Psst. Kaamos masentaa, mutta muuten on pikkuhiljaa jo parempi olo kuin syyskuussa.

Ihmisyys paljastuu vaarassa arvomaailmojen moneudeksi

Yhden väistyessä jokin toinen tulee näkyviin. Kun kuva yleisestä ja yhteisestä ihmisyydestä väistyy, toinen puoli siitä tulee esiin. Ihmisyys eli ihmisenä oleminen paljastuu muun muassa tilanteessa, jossa yhteiskunnan yhteinen arvopohja on kadonnut ja Eurooppaa uhkaa henkinen pirstaloituminen yhä uudestaan. Uhkaavaksi koettu tilanne tarjoaa mahdollisuuden pelastukseen, jossa universaaliksi oletettu ihmisyys ymmärretään sittenkin yksittäisinä arvomaailmoina. Vasta tämän jälkeen voidaan lähteä etsimään ratkaisua Euroopan ja maailman kriiseihin.

Sanomalehtien etusivuilla päivitellään ihmisyyden suuntaa, samoin filosofian kirjoituskilpailuissa ja Gaudeamuksen kirjanjulkistustilaisuuksissa, kaikissa hieman eri tavoilla ja eri näkökulmista. Jokainen mielikuva ihmisyydestä ja sen kriisistä peilaa muodostajansa näkemystä aikakaudestaan sekä ihmisen ja ympäristön suhteesta. Tällöin eurooppalaisen ihmiskuvan romuttuminen kertoo kohtaamisista, jotka paljastavat jotakin uutta, mutta näyttäytyvät uhkana juuri tutun ja turvallisen mielikuvan katoamisen takia. Usein ihmisyyden suunnasta ja kriisistä puhutaan kuitenkin ikään kuin ihmisyys olisi yksi ja yhtenäinen, kaikille selkeästi määritelty absoluuttinen olotila, joka on kaikille puhujille sama ja jonka kriisien aiheuttajat olisivat vain jotakin alempaa, ikään kuin aristoteelisen hyveajattelun kontekstissa heikkotahtoisia tai tietämättömiä.

Länsimainen näkemys ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta on viimeisen vuosisadan sotien ja nykyhetken ympäristötuhon myötä selvästi pessimistisempi kuin valistusajattelun romanttinen kuva henkisesti aikuistuvasta, vapaasta ja älykkäästä maailman valtiaast. Tämän muutoksen myötä euroopplainen ylemmyydentunto on karissut. Nykyisessä globalisoituvassa ja moniarvoisessa maailmassa kysymys ihmisenä olemisesta näyttää jäävän vaille selkeää vastausta, kun erilaiset mielipiteet ja elämänkatsomukset kohtaavat samalla viivalla jopa Suomen Yleisradion lähetyksessä. Yhteisen kuvan katoaminen tulkitaan eurooppalaisissa uutisissa yleisesti uhkaavana, mutta juuri sen kautta on mahdollista tarkastella ihmisyyttä perustavammin kuin aikaisemmin ja saada se paljastumaan ilman oman lähtökohdan ennakko-oletuksia.

Teoksessaan Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia Edmund Husserl käsittelee inhimillisen olemisen mieltä tai mielettömyyttä. Eurooppalainen ihmiskunta on hänen mukaansa ajautunut eurooppalaisen filosofian ja tieteiden mukana kriisiin koko kulttuurillisen mielekkyytensä ja koko olemassaolonsa suhteen. Nykyihminen on vaarassa upota skeptiisyyteen, mikäli hän antaa totuuden hävitä näkyvistä. Pelkän nykyisen arvoneutraalin ”tosiasiatieteen” kautta ihmisyydestä on tullut luonnollisten tieteiden asettamiin faktoihin keskittyvää, yhteisiin arvoihin ja merkityksiin epäuskoisesti suhtautuvaa ”tosiasiaihmisyyttä”. Maailmansotien jälkeen usko moderneihin arvoihin – edistykseen, tasa-arvoon ja aina lisääntyvään hyvinvointiin – on Husserlin mukaan päättynyt, ja tilalla on postmoderni moninaisuus, jopa kyynisyyteenkin yltävä kulutus- ja yksilökeskeisyys, jossa päätökset perustellaan pikemminkin faktoilla kuin arvoihin vetoamalla.

Tilanne Suomessa ja muuallakin länsimaissa vuonna 2016 vaikuttaa uhkaavuudessaan melko päinvastaiselta, kun asiantuntijoiden kuulemisen sijaan yhteisten asioiden kohdalla vedotaan ennakkoluuloihin ja subjektiivisiin tuntemuksiin. Toisaalta tilanne muistuttaa Husserlin sanoja siinä mielessä, että hyvinvointivaltion pohjalla olevat arvot näyttävät tehtävän politiikan ja mielipidemittausten perusteella muuttuneen. Tällaisetyhteiskunnat ovat arvomaailmoiltaan ja siten ihmiskuvansa suhteen hallitsemattomassa ja pelottavassa muutoksessa, eli kriisissä.

”Mutta missä vaara on, kasvaa, pelastus myös”, kuuluu katkelma Hölderlinin runosta Patmos. Heidegger tulkitsee kyseisen pelastuksen olevan olemuksen (das Wesen) esille nostamista, sen näyttäytymistä, toisin sanoen pelastus on asioiden olemuksen ja siten totuuden näkemistä puitteiden peittävyyden alla. Tekstissään Die Frage nach der Technik Heidegger puhuu tekniikan asettamista puitteista (Ge-stell), joissa nykyisessä, alati teknologisoituvassa yksilökeskeisessä tilanteessa ihmisen todellinen uhka ei niinkään ole mahdollisesti hengenvaaralliset koneet, vaan ihmisen oman olemuksen paljastamisen (Entbergen) ja siten totuuden kokemisen estyminen. Kirjoittaessaan teknologiasta Heidegger on sitä mieltä, että pelastus itse on piilossa tekniikan olemuksessa, jolloin ongelmana tai vaarana ei ole tekniikka tai teknologian aikakausi itsessään, vaan se, ettei sen sisällään pitämää mahdollisuutta ihmisyyden olemuksen paljastamiseen huomioida.

Samalla tavalla pelastus arvomaailmojen pirstaloitumisessa ja huomattavassa muuttumisessa piilee juuri kriisissä itsessään. Eurooppalaisen tai laajemmin länsimaailaisen ylvään ihmiskuvan osoittautuessa harhaksi nousee näkyviin se ihmisyys, joka on tähän asti ollut piilossa, koska näkemysten erilaisuus on ollut näkymättömissä. Eurooppalaisuuden paljastuttua maailmansotien, Jugoslavian hajoamisen sekä Yhdysvaltojen kanssa harjoitetun Lähi-idän pommitusten myötä ihanteensa irvikuvaksi vapautuu mahdollisuus nähdä ihmisyys ilman romantisointia ja epäyhtenäisenä, sillä valheellisen ihanteen hävitessä katoaa myös eurooppalainen ihmisyyden yhtenäistävä määritelmä. Tällöin avautuu tila uudelle ja erilaiselle.

Pelastus kasvaa kuitenkin vain ja ainoastaan siellä, missä todellinen vaara nähdään vaarana. Vaaran huomaamiseksi tulee siis ensin myöntää, että pinnallisen ongelman, keskustelun puutteen, ääriliikkeiden ja dialogin puuttumisen, alla on tilanne, joka  saattaisi olla avain pelastukseen eli kriisistä selviämiseen. Jos taas tilannetta ei huomioida, se on uhka yhteiselle hyvälle. Omaa kuvaansa ei siis tulisi asettaa universaaliksi, eikä toisaalta aliarvioida tai sulkea silmiään pirstoutuneisuudelta, eikä tulisi paeta toisen ihmisen toisenlaisuutta omanlaistensa pariin. Globalisoituva ja postmoderni, moniarvoinen eurooppalainen yhteiskunta ei enää tarjoa jäsenilleen helppoja vaihtoehtoja yleisen arvomaailman sekä yhteisen identiteetin muodossa, mutta juuri siinä piilee sen tarjoama ihmisyyden olemuksen paljastava monikulttuurinen tekijä, jonka avulla huomataan oma näkökulma vain näkemykseksi muiden joukossa - ja jokaisen toisen tarjoavan vastausta itselle. Yksikään arvomaailma ja ajatus ihmisyydestä ei välttämättä itsessään ole pahempi tai parempi toista, mutta omaan arvomaailmaan uppoutuminen ja toisen aliarvioiminen peittää ongelman selvittämisen mahdollisuuden.

Husserl esittelee Kriisissä huomion myös tieteellisen epistemen eli tutkitun tiedon alla piilevästä doxasta, toisin sanoen tieteellisesti perustelemattomista ennakko-oletuksista, joka ensisijaisena tieteentekemiselle aina jo muokkaa tieteentekemisen suuntaa. Sama doxa hallitsee aina jo elämän valintoja, merkityksiä ja havaintoja, minkä huomaa vasta toista, erilaista doxaa vasten. Siten yhteisten arvojen ja päämäärien puuttuminen ei itsessään ole ongelma, sillä toisen ennakko-oletusten huomaaminen saa näkemään myös omat perustelemattomat käyityksensä. Ongelma on pikemminkin tilanne, jossa emme anna moninaisuuden tarjoamalle mahdollisuudelle tilaa. Eläessämme arjessa ja tehdessämme tiedettä kuvittelemme todellakin käsittelevämme pelkkiä objektiivisia tosiasioita, jolloin ”tosiasioiden” takana piilevä perusta jää piiloon ja näyttää siltä, että erimielisyyksiä aiheuttavat toisen ymmärtämättömyys, eivätkä käsiteltävien aiheiden erilaiset tavat näyttäytyä eri ihmisille. Ongelma ei siis ole minun koherenttiuteni ja toisen tyhmyys, vaan koherenttien kokonaisuuksien kohtaamattomuus.

Husserlin doxan käsitettä voi verrata kulttuurin perusintuitioon, joka määrittää ajattelua tapakulttuurista logiikkaan. Heinrich Rombach puhuu aiheesta tekstissään Völkerbegegnung im Zeichen der Philosophie eri kulttuurien perusvirittyneisyytenä (Grundstimmung), eli perustavana intuitiivisena ajattelutapana, joka muokkaa kaikkea muuta ajattelua sekä käsitystä maailmasta ja ympäröivistä asioista (lähde). Rombach puhuu tekstissään länsimaisesta ja aasialaisesta intuitiosta, mutta eurooppalaistenkin yhteiskuntien sisällä vallitsee oikeastaan erilaisia kulttuureja, jotka poikkeavat toisistaan suuresti niin tapojensa kuin uskomustensa puolesta, mutta joiden eroavaisuutta on kenties vaikeampi huomata niiden ollessa samojen aikojen ja paikkojen raameissa.

Erilaiset käsitykset ihmisyydestä saavat syventymään oman käsityksen perustoihin. Pelastus vaaran uhatessa näkyy tässä tapauksessa todellisessa interkulttuurisessa keskustelussa ja keskustelusta uudessa valossa paljastuvassa ihmisyyden moninaisuudessa. Niin yhden monikulttuurisen yhteiskunnan sisällä kuin yhteiskuntien välillä vallitsevassa monimuotoisessa tilanteessa on mahdollisuus keskustelun kautta huomata eurooppalaisen perinteen luonne sekä tuoda esiin sen itsestäänselvinä pidetyt kuvitelmat, jotka ovat saaneet partikulaarit näyttämään universaaleilta. Eri traditioiden vuoropuhelussa tavat ymmärtää oma ja toisen arvomaailma tulevat esiin, ja keskustelijat joutuvat huomaamaan perustojensa vastakkaisuuden.

Ihmisyyden perusta näyttäytyy juuri keskustelun kautta eli kielessä. Heidegger mainitsee myöhäisvaiheen teksteissään, muun muassa Kirjeessä humanismista sekä Unterwegs zur Sprache, kielen olevan ”olemisen talo”. Tämä tarkoittaa sitä, että ajattelu, joka kuuluu Heideggerin mukaan erottamattomasti yhteen olemisen kanssa, tapahtuu aina jo tietyssä kielessä ja sen luomien mahdollisuuksien puitteissa, ja siten muotoilee ihmisen eksistessiä. Siten ihminen ymmärtää kokemaansa, itseään sekä ympäristöään sen perusteella, missä kielessä elää tai ”asuu” (wohnt). Olemisen ollessa aina kielessä se on jokaisessa kielessä eri tavalla, ja väitän, että pirstaloituneessa yhteiskunnassa jopa saman kirjakielen sisällä puhutaan samoin sanoin ikään kuin eri kieliä. Heideggerin dialogissa  Aus einem Gespräch von der Sprache keskustelijat (”kysyjä” ja ”japanilainen”) tulevat tulokseen, että mikäli kieli todella on ”olemisen talo”, "ovat eri kieliä puhuvat ihmiset eri tavoin". Toisin sanoen kieli antaa kaikkien olemassa olevien asioiden suhteiden muodon ja järjestyksen. Koska oleminen näyttäytyy ihmiselle ainoastaan kielessä, joten ihmiset ymmärtävät itsensä ja tosensa perusteellisesti eri lailla riippuen kielestä ja kulttuuristaan. Kieletkään eivät puhujien mukaan ole vain ainoastaan erilaisia, vaan eroavat myös olemukseltaan. Kuitenkaan interkulttuurinen ”keskustelu talosta taloon” ei ole mahdotonta, vaan sitä vastoin kielen ja kulttuurin perustoihin syventyvää. Yksikään puheenvuoro ei näyttäydy toiselle itsestään selvänä, jolloin jokainen keskustelija joutuu selvittämään itselleen sen, mitä on pitänyt intuitiivisesti itsestään selvänä.

Pelastus postmodernissa maailmassa, jossa merkitykset näyttävät hävinneen ja ihmiset elävän vain ”tosiasiaihmisinä” kuvitellessaan lukemansa tai kuulemansa olevan totta, on juurikin postmodernin suurten kertomusten puuttumisesta syntyvän tyhjiön paljastama perustojen moninaisuus. Eri olemisen tapojen, eli kielessä paljastuvien kulttuurien perustojen, kautta huomataan, että ajatus jo valmiiksi olemassa olevasta yhtenäisestä ihmisyydestä on illuusio, kuten Theodor Adorno luennoissaan Zur Lehre von der Geschichte und von der Freiheit sanoo. Kaikkia ihmisiä yhdistävistä piirteistä, kuten kielellisyydestä, oppimisesta tai sosiaalisuudesta, voidaan tietenkin puhua, mutta yhdestä ihmisenä olemisesta, yleisestä (eksistentialistisesta, ei esimerkiksi biologisesta) ihmisyydestä, ei välttämättä voida. Sitä voidaan Adornon mukaan pohtia ainoastaan individuaation kautta, ottamalla huomioon jokaisen ihmisen eroavaisuus ja ihmisyyksien moninaisuus. Adorno vertaa tässä yhteydessä ihmisyyttä musiikkiin, joka jonkinlaisena edelleen olemassa olevana jatkumona pitää aina sisällään jotakin ikivanhaa, mutta eroaa kuitenkin radikaalisti siitä, mitä se on ollut, ja mitä se on ehkä jossakin muualla.

Kun yhtenäinen totaalinen ihmisyys on harhakuva, ei Adornon mukaan voida myöskään puhua sen suunnasta esimerkiksi pahempaan tai parempaan, vaan ainoastaan ihmisyyden itsensä paljastumisesta yksittäisissä kehitysaskeleissa, joiden perspektiivi määrittää myös perspektiivin ihmisyyteen (lähde). Ilman kehityksen suuntaa ei ole olemassa hegeliläistä universaalihistoriaa, eikä teoretisoitavissa olevaa objektiivista tapahtumien kulun kuviota, on vain analyyseja ja niiden pohjalta tehtyjä oletuksia. Ihmisyyden muutoksia ei voida ennakoida, vaan se paljastuu muutoksissa, mahdollisesti aina erilaisena tilanteesta riippuen. Tällöin esimerkiksi medioissa leviävät Trumpin vertaukset Hitleriin perustuvat jollekin ihan muulle kuin todelliselle historian itseään toistavuudelle, vaan tapahtumien käsitteellistämiselle, kun tapahtumissa kuvitellaan tunnistettavan jotakin ja konstruoidaan todellisuuden kuvio.

Yhdestä ja yhtenäisestä ihmisyydestä, tavasta olla ihmisenä, ei voida pirstoutuneisuudessa puhua, mutta se ei tarkoita, etteikö eri ihmisyyksistä ja niiden takana olevista arvomaailmoista voitaisi keskustella. Ihmisyys voidaan tällöin nähdä laajempana metatason ilmiönä, niin kuin musiikista voidaan puhua musiikkina, vaikka se saattaakin tarkoittaa sekä merkitä jokaiselle keskustelijalle eri asiaa. Ihmisyys paljastuu pelastuksena, kun vaara huomataan vaarana, ja ymmärrys toisesta avautuu vasta sitten, kun erilaisuus (ei oikeus tai vääryys) itsessään huomataan.

Keskustelu ongelmien ratkaisun välineenä ei tietenkään ole uusi ajatus, mutta jos se ei ole todellinen dialogi intuitioiden perusteista ja kajoa juuri moninaisuudesta johtuvaan toistemme ymmärtämättömyyteen, ei siitä ole paljonkaan apua. Kai Alhanen sanoo juuri julkaistussa kirjassaan Dialogi demokratiassa, että dialogin toimimisen edellytys on juurikin ymmärrys. Toisen ihmisyys, toisen oma erilainen kuva itsestään ja muista, ja hänen ymmärryksensä minusta, on hänen mukaansa avain todelliseen keskusteluun, todelliseen pelastukseen. Tämä ei ole helppoa, vaan äärimmäisen vaikeaa, mutta se on tapa päästä ulos kriiseistä. Niin kuin Heideggerin ja japanilaisen keskustelussa, asioihin päästään käsiksi hitaasti, kun maailmojen erilaisuus tulee ensin ymmärtää, jotta ei puhuttaisi toisen ohi, jotta dialogiin pyrkivä keskustelu ei jäisi osapuolien päällekkäisiksi monologeiksi.

Mitä siis vastata, kun New York Timesin etusivulla komeilee oranssi tuleva presidentti, ja sen alla kysytään, mitä enää on ihmisyys ja mihin ihmiskunta on menossa? Kysymykseen on vaikea antaa vastausta, koska ihmisenä olemisen tapoja on niin monia. Antamatta sen suurempia ratkaisuja jatkuvaan eurooppalaisuuden tai länsimaiden kriisiin, haluan sanoa, että toisen kohtaaminen hyväksyen toisen erilaisuus on mahdollinen alku selviytymiseen. Interkulturaalinen dialogi on mahdollinen, jos hyväksymme moninaisuuden ja yritämme ymmärtää toisen ”olemisen taloa”, toisen kieltä ja tapaa ymmärtää maailmaa.

Soidintanssi itsemurhalle

Herätessäni pimeässä
puhelimeni rakkauslauluun
huomaan kohti puskevan maailman
syleilevän minua vihallaan.
Niin se on,
kultaseni,
että viharakkautemme
johtaa vääjäämättä
sinne, minne kaikki, ja samalla kukaan
ei koskaan haluaisi astua,
mutta missä vapaus vasta
aktualisoituu.
Ja pimeys päättyy Nirvanaan.
 

Mετά

Olen viime aikoina tykästynyt tavallista enemmän klassiseen kreikkaan. Se ehkä näkyy.

Sitten: olen huomannut, kuinka yliopiston pääkirjaston ikkunat muistuttavat vierivieressä seisovia valokuvia, joista jokainen näyttää ympäristön eri kulmasta ja siten erilaisena.

Husserl puhuu siitä, kuinka ei ole koskaan mahdollista havaita mitään koskaan kokonaisena puhtaassa havainnossa, vaan kaikki on aina havaittu jostain suunnasta jonakin hetkenä. Kokonaisuus on oletettua ja tapahtuu uskomuksen varassa. Siksi erehtyminen on mahdollista.

Alan myös pikku hiljaa taas jaksaa nähdä ystäviä. Otin eilen erääseen yhteyttä, ja olen ylpeä itsestäni.

Olen myös päättänyt, etten anna syömisongelmani estää graduntekoa. Sekin alkaa kai hiljalleen onnistua.

Elämä on vain yksi herakliittinen Erlebnisstrom, kokemusten virta, ja silti tuntuu välillä siltä, että elän montaa elämää samaan aikaan.

Yritän ymmärtää, mitä reflektointi on. Siitä olen ainakin varma, että se tapahtuu aina kunkin hetken jälkeen.

Kirjoitan viime aikoina niin kuivaa (lue: huonoa) tekstiä, koska tunteenpalaset, joita masennuksen läpi tihkuu, kuuluvat nykyisin Edmundille ja hänen palvelijoilleen. Koska masennuksen pyörteissä pyörivät tunteet ovat aika sekalaista vyyhtiä, kirjoitin niistä runoja:

Πάντα

Kun ei ehdi eksplikoida,
Sillä maailma ja minä ja jokainen toinen
On yhtä ja samaa,
„Ein und Dasselbe“ (Heidegger 1947, 38).
Konstitutiivinen
On se sana,
Jota arjessa kutsumme
Kaikeksi.

Morsian on Minervan pöllö

Kun lennähdät taas
Tavalliseen tapaasi
Ymmärtämättä suuruuttasi,
Minkä näen silmistäsi,
Niin sydämeni jyskyttää
Kunniakierroksen
Minervan perinnölle,
Se sinun kauttasi puhuu.

Λόγος  siis on kuultava,
Ymmärrettävä antaa
Sen olla siellä ja terästää aisteja
Ei siksi, että näkisi,
Vaan pääsisi sinne, nähdyn taakse
Tai sen yli,
Pintapuolen tuolle puolen,
Transsendentti ja
Transsendentaali
Ovat ainoat ne,
Joille näköni riittää.

Lennä sen puun,
Josta Eeva antoi,
Tuolle puolen,
Tule tulevan ajan paremmaksi filosofiksi

Tiputtaa

Lopultakin rakastan taas vapaasti sitä, mitä teen. Tiedän olevani riittämätön, mutta koska olen hyväksynyt sen, ei se haittaa. Kaikki ovat yksin riittämättömiä siihen, mitä akateeminen maailma (laajassa mielessä) tekee.
Parasta tässä rakkaudessa on se, että se sattuu juuri niin paljon kuin annan sen satuttaa, eli siinä määrin kuin haluan sen sattuvan. Tiedän syyttäväni tyhmyyttäni ihan itse, ja tiedän olevani kykenevä niin paljoon kuin vain ikinä jaksan tehdä. Ongelmani ovat itse asettamiani, niin henkilökohtaiset kuin akateemisetkin.
En malta olla ajattelematta tutkimuksiani, on pakko lukea jatkuvasti lisää ja päästä puhumaan viisaampieni kanssa. Jokainen sananvaihtohetki älykkäässä seurassa saa innostumaan.
Jokainen askel on samalla hyppy pimeään. Jännittää.
Kuuntelen Airin kappaletta Alone in Kyoto. Siinä melodia kuulostaa siltä kuin joku laulaisi sanoja "tiputtaa, tiputtaa" uudestaan ja uudestaan niin kuin sadepisarat särkyisivät puistoon. Vesi tippuu, mutta niin myös viisaus. Sitä tiputtelee maailman raoista, ja putoan sen mukana. Sitä on se hyppy, eikä putous koskaan lopu.
Vatsanpohjassa on jännä tunne.

Henkilökohtaisia pohdintoja Nietzschestä (ei välttämättä kovin kiinnostavaa muille kuin henkilökohtaisesti kiinnostuneille)

Kiitän tätä filosofia usein erityisesti kahdesta asiasta: yli-ihmisen käsitteestä sekä henkilökohtiasen elämän ongelmista, jotka antavat siinä mielessä voimaa, että tiedän olevan mahdollista sekä kärsiä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista että kirjoittaa mielettömän hyvää filosofiaa.

Olen tähän mennessä toistellut itselleni, että niin kauan kuin voin Nietzscheä paremmin (jossain hänen myöhemmän elämänsä vaiheessa v ), henkilökohtainen tilanteeni on vielä ihan ok. En vain ole koskaan näin puolivitsikkäästi ajatellessani tullut huomioineeksi mahdollisuutta, etten aina voisikaan Nietzscheä paremmin. Minulla ei tosin ole aivokuppaa ( :D ! ), mutta alkaa tuntua siltä, että masennus ja ahdistus voisi viedä minut yhtä lamaantuneeseen ja huonovointiseen tilaan, jos tämä tästä vielä pahenee. Tai sitten vaan kuolen, mutta yritän pysyä elossa vielä.

Muistelen YTHS:n psykiatrin sanoja siitä, että elossa pysyminen on nyt kohdallani hyvä tavoite. Yritän pitää siitä kiinni ja pitää mielessä koko ajan toisen vaihtoehdon ja syyn siihen, miksi sittenkin joka hetki valitsen elää.

Tunteiden kirjosta ja masentuneesta tilanteesta tiedefoorumissa

Tämänpäiväisessä tieteidenvälisessä keskustelussa puhutaan tunteista. Ne on jaettu ainakin seuraaviin kategorioihin (englanniksi, yritän parhaani mukaan suomentaa):

emootio
sensaatio
tunne, tuntemus, tunnelma (feeling)
moodi/ mieli (esim. hyvä mieli)
asenne
affekti (vaikutus)

Yleisöstä nousee kysymys siitä, miten nämä voi kokemuksessa erottaa toisistaan. Kysymys on hankala, sillä eletyssä oikeassa kokemuksessa erottelu on epämääräistä. Tunteiden kategoriat ovat päällekkäisiä, samanaikaisia ja sekottuneita. Onko näitä edes olemassa yksittäisinä?
      Mietin itsekseni, mihin kategoriaan masentuneet päivät mahtuisivat, sillä ne ovat enemmän kuin mikään kategorioista, lähimpänä olisi kai mielentila, mutta sekään ei tavoita masentuneiden päivien kategoriaa. Ehkei masentuneisuudesta, kuten ei sitten kai muistakaan psyykkisistä ongelmista voida puhua tuntemuksina tai tunteina, vaan suurina vyyhteinä, jotka tuntuvat, mutta joista ei voida kokemuksessa erottaa yhtäkään tunnetta selvärajaisesti. Niiden päivien väsymys on enemmän kuin tuuli, joka puhaltaa maailmasta tietynnäköisen, ne päivät ovat mielentilaa, tai pikemminkin maailmantilaa. Ne päivät myös punoutuvat jatkumoksi, tilanteeksi, ja ovat hetkiä, jolloin huomaan kyseisen tilanteen.

Huomaan, ettei masennus ole tunne missään mielessä, vaikka se tuntuukin. Nimeän sen siis "tilanteeksi". Lisään sen listan jatkeeksi:

tilanne (sekalainen ja selvittämätön vyyhti kaikkea edellistä)

Mietin muitakin, ns. normaaleja päiviä, ja tulen siihen tulokseen, että jokainen hetki ja jokainen päivä on tilanne. Tämä tarkoittaisi sitä, että eri tunteiden kategoriat ovat vaihdon hetkiä, ajanjaksoja, joina jokin tunne eroaa normaalista, ja näyttäytyy jonain tunteena, kun muita ei huomaa. Neurotieteilijä puhuu tunteista ikään kuin ne olisivat hetkissään staattisia aineiden ilmentymiä aivoissa. Todellisuudessa ne ovat muistoa äskeisestä. Se ilahduttaa siinä mielessä, että muistan huonoina päivinä paremmat, ja huomaan nämä paremmat päivät. Tämä taas tarkoittaa sitä, että huomaan parempien päivien olemassa olon, ja voin naiivin induktion vallassa laskea sen varaan, että pian koittaa taas parempi päivä.

Väliaikatietoa

Dear all,

Olen palannut Helsinkiin (tosin lähden pian käymään Tallinnassa), mutten ole ottanut yhteyttä keneenkään, koska olen yksinkertaisesti liian masentunut ja ahdistunut tehdäkseni mitään. Luen Husserlia ja yritän kirjoittaa Hausarbeitia reduktion ongelmista.

Tämä tila on aika ikävä, mutten osaa tehdä tälle enempää kuin jo yritän. Olen vain täysin puhki, eikä mikään tunnu miltään. Odotan ei-tuntuvalla innolla sitä, että jaksan taas tehdä jotakin, jotta voin nähdä kaikkia niitä rakkaita ihmisiä, joita haluaisin nähdä, mutta joille en jaksa soittaa, koska puhelimenkin käteen ottaminen on raskasta.

Sitten, kun olen saanut joitakin juoksevia asioita ja pakollisia tekstejä kirjoitettua, kirjoitan tännekin jotakin kivempaa luettavaa.

All the best,
Minna-Kerttu

Huomautuksia Nietzschestä

Jäin miettimään O-P:n kommenttia tekstiin meistä nousemassa maailman aamuhämärissä. Mietin samantyyppisiä asioita aikaisemmin seminaarissa, kun luimme joukolla Zarathustraa. Seuraavaksi siis tykittelyä suoraan ajatuksista. Pahoittelen lukijalle mahdollisia epäselvyyksiä, otan vapauden käyttää vaikeita käsitteitä ilman selityksiä, sillä rakkaat lukijani varmasti saavat paremman käsityksen jokaisesta käsitteestä "res cogitansista" sartrelaiseen "vapauteen" jostain muualta kuin minun naputteluistani.

Olin edellisessä kohdassa väärässä yli-ihmisen suhteen. Yli-ihmistä tai yli-ihmisyyttä ei saavuteta, vaan ihminen on yli-ihminen silloin, kun on kehittynyt itse merkityksensä ja päämääränsä luovaksi yksilöksi, eräällä tavalla autenttiseksi, vapaaksi sartrelaisessa mielessä, vaikkakin huomioiden kehonsa (toisin kuin Sartren tekstistä voisi ymmärtää), tullessaan tietoiseksi kehollisuudestaan. Yli-ihminen ei ole laumaeläin, toisin kuin ihminen, sillä vaikka yli-ihmisen ei tarvitsekaan olla erakko, on hän itsenäinen, eikä ollakseen tarvitse pakonomaisesti muita ollakseen olemassa, toisin kuin ihminen, joka aina tarvitsee toista peilatakseen omaa olemistaan. Yli-ihminen on vallassa, eikä siis ole toisen hallittavissa esimerkiksi foucault'laisen biovallan keinoin. Yli-ihminen ei esimerkiksi ole ylipainoinen tai syntinen, koska ne säännöt eivät päde häneen, vaikka hän tekisi tai olisi jotakin samaa kuin ylipainoinen ja syntinen ihminen. Yli-ihminen on siis erossa täytymisestä, "minun pitää" -tilasta ("ich soll"), ja on "minä haluan" -tilassa ("ich will"), jolloin yli-ihmisessä on samaa kuin Aristoteleen hyveellisessä, joka erona voimakastahtoiseen toteuttaa hyveitä täysin omasta tahdostaan sen sijaan, että tekisi niin kuin kuvittelee, että kuuluisi tehdä. Yli-ihmisen ja hyveellisen ero näyttäisi kuitenkin olevan se, ettei yli-ihminen toimi hyveellisesti moraalisessa mielessä, vaan on moraalin yläpuolella ja toimii siten kuin näkee oikeaksi (mutta juuri oikeaksi, minkä takia yli-ihminen ei voi toimia väärin), kun taas hyveellinen ihminen ainakin oman ymmärrykseni perusteella toimii enemmänkin yleisemmin määriteltyjen hyveiden puitteissa, ja Aristoteleshan määrittääkin näitä kourallisen. Toisin kuin usein harhaisesti luullaan, yli-ihminen ei kuitenkaan ole nihilisti siinä mielessä, ettei arvottaisi tekoja, hän vain arvottaa ne itse. Erona viimeiseen ihmiseen yli-ihminen on siis onnellinen tavalla, johon sana εὐδαιμονία viittaa, vaikkei tavoittelekaan onnea tai pidä sitä tärkeänä, sillä toimii merkitystensä puitteissa ja kohti päämääriä, kun taas viimeinen ihminen haluaa onnea ja väittääkin saavuttaneensa sen passiivisessa toimettomuudessaan, flegmaattisessa rauhassaan.

Mitä tulee luontoon ja yli-ihmiseen, niin yli-ihminen on tietoinen luonnostaan eli luonnosta itsessään. Hän ei siis missään mielessä kulje takaisin luontoon, hän vain huomaa sen. Zarathustran luku kehonkieltäjistä kuvaa tätä tilannetta hyvin: kehonkieltäjä uskoo olevansa vain kartesiolainen res cogitans, Ich, joka on muuta kuin kehonsa, ja siksi näkee itsensä vääristyneesti, eikä voi ymmärtää olemistaan. Nietzschen mukaan ihminen on kuitenkin Selbst, kehollinen Ich, eletty keho Merleau-Pontyn kehittämässä mielessä. Minulla ei siis ole kehoa, vaan pikemminkin, minä olen se. Emme toisin sanoen missään vaiheessa ole irtautuneet luonnosta, käsite on vain syntynyt tekemään eroa kehollisuuden ja jumalallisuuden, ration, väitetyn objektiivisuuden, välille, vaikka jälkimmäinen on harhaa ja siksi saavuttamattomissa. Emme siis kulje "takaisin", tulemme vain tietoisiksi itsestämme. Siispä humanismi ei voikaan olla, kuten O-P sanoi, umpisokeaa ihmisrakkautta, vaan itsetietoisuuden projekti, jonka kautta ihminen vapautuu ei-kenenkään vallasta ja ottaa vallan itselleen.

Eikä ole siis niin, että yli-ihminen ei olisi ihminen siinä mielessä kuin "ihmisen" arkikielessä ymmärrämme. Lajinsa edustajana ihminen ja yli-ihminen ovat toki samaa lajia, mutta yli-ihminen on parempi, vapaa, toisin kuin ihminen.