Ahdistuin yöllä ja kirjoitin runoja kolmesta neljään.

Revin päiväkirjan palasiksi,
sivut silpuksi lattialle,
lumisateena parketille
ja vedän tikkua,
 ruuti räsähtää.
Polttaa pois kaiken olleen,
myös minut, liekki laulaen,
lauseet tuskan roviolla,
lumi muuttuu tuhkaksi,
kolahtaen päätä vasten
vedän hengen keuhkoihini,
savu täyttää henkitorven
hulluuden tuudittaessa uneen.


Jumalani, Jumalani,
anna minulle iltarukous,
anna mieleni tervehtyä,
anna ruumiini takaisin.
Anna minulle taviuni,
kiedo kehoni vällyjen väliin,
tuudita kuin pientä lasta,
anna itkeä rauhassa.
Älä mene
ihan vielä,
anna huutaa perääsi
ja unen peittää alleen
todet hetket ja ikuisuus.

Ihan pieni ja turha yöpäivitys

Istun soluhuoneen lattialla kirjoittamassa, kuuntelen Kentin Rödiä ja juon valkoviiniä suoraan pullosta. Niin kuin kolme vuotta sitten Kontulassa, tosin ilman sitä viiniä, kun se on Suomessa niin kallista. Elämä on parasta juuri näin. Välillä oon myös kasvanut aikuisemmaksi, päässyt yli siitä pahimmasta masennuksesta ja ahdistuksesta, ja pystyn nyt todella nauttimaan näistä illoista. Huomenna menen yliopistonkirjastoon (paikallisittain vain UB) lainaamaan Hegelin luentoja filosofianhistoriasta ja illalla kuuntelemaan vierailevan Sami Pihlströmin (suomalaisia täällä!) vierailijaluentoa vanhaan vaaleanpunaiseen kivitaloon, jonka käytävien seinät on täynnä hyvää filosofiaa ja puiset portaat hiukan narisee, kun niillä kävelee filosofiankäytäviltä taiteentutkimuksen kerrosten ohi. Aloin juuri rakastaa maailmaa hieman enemmän.

Iltaruskon maassa

Harmaahapsinen puhuja ei itse ymmärrä sanomaansa,
mutta kertoo kuitenkin,
että se ei ole tärkeää,
että sitä on monenlaista,
riippuen yhteiskunnasta, ajasta ja paikasta,
unohtaa sanoa, että myös ihmisestä.

Meille merkitsee jotakin vain se, minkä annamme merkitä,
ja itsekin annan sen olla,
silti se tuntuu
ja sattuu,
varsinkin satuttaa
ja pelottaa.

Lopulta puhuja päättää lopettaa ja siirtyy aiheesta seuraavaan.
Aiheen saa lopettaa letkauttamalla,
kuin se olisi turhanpäiväistä ja samantekevää:
"Se siitä rakkaudesta".

Lauantain kunniaksi lämpimän syksyn maasta

Olen pullotettu kyynel,
olen vientitavaraa,
ikuiselle presidentille
kultaa ja nopeaa,

itselleni
mustaa sappea.

Heitettynä
vieraaseen kieleen
kuuntelen itseäni ulkopuolisena ja
torun huonoa suoritusta,

mutta
enhän maahanmuuttajana minä mitään millekään voi.

Voivoi pientä.

Uhreista ja hiljaisuudesta

Luin erään vastavalmistuneen filosofin, Joonas Martikaisen, laudaturin gradua omia opintojani varten, ja tulin lukiessani miettineeksi myös oikeudenmukaisuutta ja vääryyttä sekä sitä, miten jokaisessa kulttuurissa ja ajassa huomioidaan edellisiä eri tavoin. Pohdiskeluni liittyi varsinkin seuraaviin lauseisiin:

As Lyotard puts it, ‘In the differend, something ‘asks’ to be put into phrases, and suffers from the wrong of not being able to be put into phrases right away.’ (D, §23.) Lyotard notes that ‘the animal is a paradigm of the victim’ (D, §37): unable to phrase its pain and discomfort into an idiom we could understand, it is entirely at the mercy of its oppressors, us. The animal lacks the means of establishing the reality of its damages, as it cannot bring them to language. (Martikainen 2015, s.21-22)

   Mietin sitä, miten usein kysyttäessäni lihattoman ruokavalioni syitä mainitsen ensin aina ympäristölliset, sitten terveydelliset ja lopuksi varovaisennopeasti eettiset syyt. On vaikeaa antaa toisen ymmärtää, että valintani on moraalisempi kuin lihansyöjän, vaikka tiedänkin niin olevan ja uskon tulevaisuudessa eettisen heräämisen koskevan yhä useampaa ihmistä. Syy toisen lihansyömisellehän ei (ainakaan tähän asti kohtaamieni henkilöiden kohdalla) ole halu aiheuttaa kärsimystä, vaan yksinkertaisesti kykenemättömyys (vaikkei ehkä pysyvä) ymmärtää syötävien eläinten olevan tuntevia sosiaalisia olentoja, jolloin en halua toisen kokevan, että syyllistän häntä.
    Kyky ymmärtää toisen kärsivän johtuu usein toisen kyvystä kommunikoida. Mitä lähempänä toinen on kulttuurillisesti ja kielellisesti, sitä helpompaa toista on ymmärtää ja toiseen samaistua eli tuntea empatiaa. Mitä vieraammalta toisen elämä ja tapa kommunikoida tuntuu, sitä hankalampaa ihmisen on tuntea empatiaa ja ymmärtää omien tekojensa suhteessa toiseen olevan moraalisessa kontekstissa. Siksi monen lihansyöjän valinta ei todellisuudessa ole valinta sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan tottuneisuutta ja kykenemättömyyttä ymmärtää ns. "valintansa" todelliset seuraukset.
   Tätäkin kirjoittaessani tunnen oloni todella epävarmaksi, vaikka tiedän olevani oikeassa. Huomaan kuitenkin samaistuvani niihin, jotka orjataloudessa vastustivat orjuutta muiden kykenemättä ymmärtää, että orjakin on tunteva olento, mikä hieman helpottaa oloa. Orjillakaan ei usein ollut kykyä kertoa olostaan (esimerkiksi Yhdysvalloissa, kun orjilla ja orjanomistajilla ei ollut yhteistä kieltä), eikä monille sen ajan yhteiskunnan jäsenille ollut lainkaan itsestään selvää, että toisen orjuuttaminen ja sortaminen olisi väärin. Siispä odottelen ja toivon yhä useamman tajuavan tämän hetkisen tilanteen, sillä tehotuotannon uhreilla ei ole kieltä kärsimyksensä ilmaisemiseksi (kehonkieli toki on, mutta sitä harvoin huomioidaan).

Inspiraatiota elämään Beauvoirista

Tuntuu siltä kuin olisin tänään käynyt treffeillä. Kyseessä on ihana ja suloinen ihminen, ja jotenkin siinä bayley´skahvittelussa oli sellaista tunnelmaa, ettemme olleet siellä ihan vain kavereina. Aloin jossain vaiheessa ajatella taas Tuukkaa, josta en kehdannut puhua tälle ihmiselle, koska pelkäsin satuttavani häntä. Kaiken jälkeen kotona oman koneen ääressä mietiskelen tilanteita elämässäni ja huomaan toistavani ihailemani elämänkerran kuvioita. 
    Simone de Beauvoirin La force de l'age on täynnä romanttisia kohtaamisia, kumppaneita ja näiden romanttisten tapausten spekulaatiota. Itse ihmisen akateemiselle elämälle tuntuu jäävän vähän tilaa, sillä draamaa on niin paljon, ja Sartre mainitaan jokaisella sivulla ainakin kerran. Beauvoir miettii todella paljon ihmissuhteitaan, varsinkin niitä romanttisia, mistä juonnun ajattelemaan taas kyseisen ihmisen minäkuvaa ja näkökulmaa omaan itseen. B nimittäin vaikuttaa siltä, että pohtii omaa elämäänsä, varsinkin nuoruutensa alkutaipaletta, pitkälti niiden muiden kautta, joiden kanssa on ollut jonkinlaisessa romanttisessa suhteessa.
    B toteuttaa (ehkä huomaamattaan) tosiaan naisen toiseuden tilannetta ajattelemaan itsestään toisena jollekin, eli ajattelemalla itsestään "naisena" jollekin "miehelle", joka näkee hänet "naisena". Siinä mielessä hän ei naisena ole itselleen pelkästään ensi sijainen subjekti, vaan tavallaan ensimmäisen persoonan (minä) näkökulmasta se kolmas (tuon miehen nainen) eli samaistuneensa miehen naispuolinen kumppani. Ehkä siksi B ei kirjoita elämänkerrassaan pelkästään omista tekemisistään, vaan omasta näkökulmastaan kumppaneidensa tekemisistä ja suhteistaan näihin, mitä kautta hän oikeastaan kertoo ulkopuolisen näkökulmasta omasta elämästään.
     Samalla tavalla tunnun usein ajattelevani oman elämäni suhteen. Olen täällä pitänyt ajattelua auttavaa päiväkirjaa ja huomaan kirjoittavani todella paljon Tuukasta, T.K.sta sekä muista ihmissuhteista, joissa toinen suhtautuu minuun jotenkin vahvasti. Lukiessani B:n elämänkertaa tunnen välillä lukevani omaani, sillä kummankin tekstit ovat täynnä romanttisia kumppaneita, ja elämä näyttää pyörivän näiden ympärillä.
     Olen saanut B:ltä todella paljon inspiraatiota ja rohkaisua elää siten kuin mielin parhaaksi. Samalla huomaan hänen tekstiään lukiessani omat virheeni ja yritän tietoisesti alkaa vähentää yhtä tekijää ja lisätä toisia. Yritän siis päästä irti jatkuvasta romanttisen kumppanin ajatuksien ajattelusta ja olla siinä mielessä itsenäisempi, etten anna toisen toimien vaikuttaa itseeni niin paljon, vaan keskityn akateemiseen ja yhteiskunnalliseen tekemiseen enemmän. Huomaan myös B:n olleen melko polygaminen, ja tavallaan ehkä itsenikin, mutta omassa tapauksessani tilanne ei ole niin vapaa, vaan joudun ilmeisesti tekemään valintoja, ja elämään pelkän Sartren kanssa. Siitä johtuen yritän myös lopettaa hänestä ainaisen puhumisen (sillä hän ei todellakaan puhu minusta yhtä paljon -ja taas tässä huomataan se, miten ajattelen omia tekemisiäni aina romanttisen kumppanin tekemisten kautta). Tai sitten elämä johdattaa toisin ja kuljen tosiaan Beauvoirin jalanjäljissä, katsotaan, menen nyt nukkumaan ja lukemaan La force de l'agea vähän lisää.

Takaisin filosofiaan

Tübingenin yliopiston filosofianlaitos on vanhankaupungin keskellä vanhassa vaaleanpunaisessa kivitalossa, jonka käytäviä peittävät pitkät kirjahyllyt ja puiset portaat natisevat kerroksesta toiseen. On ollut todella ihanaa tutustua muihin filosofianopiskelijoihin ja päästä vähän puhumaan siitä, miksi me oikeasti olemme täällä.
     Saan pikkuhiljaa takaisin sen filosofian, jonka tunnuin kesän aikana kadottavani. Luin eilen uudella parkettilattiallani vanhoja merkintöjäni ja huomasin olevani ihan hauska ajattelija, enkä lainkaan se typerys, joka tunsin vieraan kielen ja tekemättömyyden takia olevani. Puhuin eilen illalla analyyttisen filosofian ja mannermaisen filosofian kielen eroista ja ominaisuuksista kahden muun opiskelijan kanssa, ja pidettyäni elämäni pisimmän saksankielisen monologin aiheesta sain yllättäen taputuksia. Ehkä kaikki siis meneekin ihan hyvin ja saan täällä jotakin järkevää aikaiseksi.
     Huomasin eilen illalla myös, etteivät kaikki filosofianopiskelijat, vaikka ovatkin fiksuja ja mainioita tyyppejä, osaa yhtään ajatella kiinnostuksen kohteitaan ja tekemisiään käytännön kannalta. Yleisenä läppänä on, ettei filosofeille löydy töitä, mikä ei todellisuudessa lainkaan pidä paikkaansa, sillä niin kauan, kun maailma ei ole paras mahdollinen (eikä se ole, sanoi Leibniz mitä tahansa), on aina vielä tärkeää tehtävää, ja kun saa tekemiselleen arvostusta, siitä saa myös elantoa. Yritin selittää tätä eilen eräälle slovenialaiselle opiskelijalle, joka oli varma mustasta tulevaisuudestaan, ja toivon, että hän huomaa ne väylät, joilla saisi filosofiantutkimuksensa hyötykäyttöön eli tekemään hyvää.
     Olen myös alkanut vakavasti harkita Saksaan tulemista sitten, kun olen Suomessa saanut maisterin tehtyä. Täällä ollaan akateemisen maailman suhteen paljon järkevämpiä, eikä yliopistoja ajeta alas, toisin kuin Suomessa. Täällä olisi myös ihanaa työskennellä, sillä ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja filosofianlaitos monipuoliselta Helsingin kapeakatseisen analyyttisen kerhon sijaan. Katsotaan sitä kuitenkin vielä, mutta siinä vaaleanpunaisessa rakennuksessa olisi ihanaa kirjoittaa ja pitää luentoja.

Fenomenologiasta jälleen, tällä kertaa vanhuudentutkimuksen kontekstissa

Löysin Tübingenin kotikulmiltani (asuinalueen nimi on Franzözisches Viertel) Beauvoirin La force de l'âge'in ilmaisena lahjoituksena kadulla olevasta pahvilaatikosta, ja sattumalta osakalainen professori Shinji Hamauzu oli juuri hetkeä aikaisemmin esitellyt teosta ja sen aihetta, vanhuutta, Helsingin fenomenologiaseminaarissa (tekstissä Intersubjectivity of Ageing - Reading Beauvoir's The Coming of Age). Olen vähän aloittanut kirjaa, ja Hamauzun teksti auttaa mainiosti ymmärtämään sekä itse teosta että tapaa, jolla sitä kannattaa lukea. Tämän kaiken johdatuksen ansiosta sain taas kerran vähän enemmän kiinni siitä, mitä fenomenologia oikeastaan on.

     Selitin juuri tänään eräälle ranskalaiselle filosofivaihtarille, kuinka mielestäni fenomenologia on enemmänkin ihmiselämän kuvioiden löytämistä ja näyttämistä selvästi kuin niiden arvottamista tai metafyysistä tulkintaa. Lisäksi tutkittaessa ihmisen maailmaa tulee aina huomioida kehollisuus olennaisena tekijänä, sillä ihminen on maailmassa aina kehonsa kautta ja kehollaan, jolloin minän aika ja paikka sekä usein myös muut ruumiillisuuteen sekä henkilöyteen liittyvät tekijät määrittävät vahvasti sitä, mitä ja miten asioita koetaan ("kokea" laajassa mielessä).

    Beauvoir ja Hamauzu puhuvat ikääntymisestä ihmisen kokemuksena niin oman kehonsa ja olemisensa kuin yhteiskunnallisen suhtautumisen ja sitä kautta omakuvan muokkaantumisena. En toki ole lukenut Beauvoirin teosta vielä pitkälle, mutta uskoisin Hamauzun tekstin perusteella, ettei kumpikaan heistä arvota itse ikääntymisen tilannetta, vaan ainoastaan tutkii sen määrääviä tekijöitä. Teoreettisen fenomenologisen tutkimuksen pohjalta Hamauzu selventää ja pohtii myös konkreettisesti Japanin nykyistä tilannetta kansan ikääntyneisyyden suhteen, mitä hän taas arvottaa kovin (mutta se ei enää liity suoraan itse fenomenologiseen tutkimukseen).

   Kello on paljon ja pitäisi mennä kotiin nukkumaan, joten jätän tämän asian nyt lyhyeen: fenomenologian avulla päästään siis käsiksi ihmiselämän tilanteiden, kuten vanhenemisen ja sukupuolijaon, määrääviin tekijöihin ottamatta kantaa niiden arvoihin, seurauksiin, eettisyyteen tai objektiivisuuteen tai Humen giljotiiniin (vain siitä, että jokin on jotenkin, ei voida päätellä, että sen pitäisi olla jotenkin). Siksi sen avulla tutkimus jää tarpeeksi teoreettiseksi ja etäiseksi, eikä siis ota suoraan kantaa, ellei filosofi niin halua ja sovella tutkimustaan (kuten Hamauzu hiukan tekee). Tämä taas mahdollistaa mahdollisimman objektiivisen inhimillisen maailman tutkimisen ottamatta oikeastaan kantaa yksittäisten asioiden olemassa olon objektiivisuuteen.

Lopuksi vielä on aivan pakko lainata Hamauzun tekstistä pätkä (liittyen Suomen tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen, ei enään niin olennaisesti ylempiin ajatuksiini):

 

"From a similar thinking I’m very interested in Nordic countries with welfare and caring system. It is also the reason why I am interested in Finland".

Elämä on aika mainiota.

Taisinpa saada itselleni yhden maailman parhaista graduohjaajista. Olen ihan mielettömän onnellinen. Lisäksi mun väikkärihaaveet on ilmeisesti täysin vakavasti otettavia ja jopa suotavia.

Nyt lähden Saksaan vuodeksi. Tulkaa kylään.

Filosofisia muistiinpanoja (puolikkaita ajatuksia liittyen fenomenologiaan)

Ennenvanhaan kirjoitettiin muistiinpanoja muistikirjoihin ja ne julkaistiin joko uran kekivaiheilla tai postuumisti. Jos minusta joskus tulee suurempi ajattelija, ei muistiinpanoja tarvitse erikseen kaivaa kätköistä, sillä ne ovat jo kaikkien nähtävillä. Muistivihko on vaihtunut blogiin. Tässä ei siis ole valmista tekstiä, vaan ajatuksenpaloja, joiden luettavuudesta en mene takuuseen.

1. Puhuin ystäväni kanssa filosofian haarojen, analyyttisen ja mannermaisen filosofian, ongelmista. Ystäväni mukaan mannermaisen filosofian ongelmana on usein se, että jokainen filosofi koostaa oman teoriansa, jossa käyttää omaa sanastoaan, eikä teoria sen myötä ole yhteneväinen muuhun tehtyyn filosofiaan. Jokaisen filosofin teoria on siis irrallinen muista, eikä mannermainen filosofia siksi muodosta kokonaisuutta. Olen tästä osittain hieman eri mieltä, sillä mannermainen filosofia usein löytää asioita, joille ei ole arkikielessä sanaa (eli se luo käsitteitä, kuten Deleuze sanoi), ja uudet löydetyt asiat saattavat hyvinkin olla vain osa kokonaisuutta, jota filosofialla kuvataan. Sitä paitsi mannermaisen filosofian alalla tehdään myös paljon monien eri filosofien teorioita kattavaa tutkimusta, esimerkiksi feministisen filosofian saralla. Ystäväni oli kuitenkin sikäli myös hieman oikeassa, että moni filosofi ikään kuin aloittaa aina alusta (mistä Merleau-Pontykin puhuu), mikä pitää filosofian paikoillaan, eikä anna sen edetä. Mannermaisen filosofian ongelmana on siis monesti sen epäyhteneväisyys.
    Analyyttinen filosofia taas on kieleltään yhteneväisempi ja mahdollistaa siten jokaisen filosofin teorian jatkamisen ilman sen suurempaa tutkimusta itse filosofin ajattelusta. Analyyttisen filosofian ongelma tosin juuri piileekin siinä: arkikielessä on monesti arjessa huomaamattomiksi jääviä piilomerkityksiä ja siinä jää usein huomaamatta moni sellainen tekijä, josta arkikielen avulla ei voida puhua, mutta joka on kuitenkin ihmismaailmalle olennainen tekijä (esimerkiksi Heideggerin löytämä eksistentialistinen kuolema tai Derridan löytämä differance). Analyyttinen filosofia siis jää helposti naiiviksi ja saattaa arkikieleen ja tieteisiin pohjatessaan usein vieraantua siitä todellisuudesta, jossa ihminen oikeasti elää eikä vain kuvittele elävänsä. Näin analyyttinen filosofia ei kohtaa sitä, mitä sen oikeastaan ihmisten ihmisille tekemänä kuuluisi, vaan toimii kuin jonkin muun objektiivisen päämäärän eteen (tosin analyyttinen filosofia antaa monia tärkeitä välineitä filosofian tekemiseen, mutta pelkästään välineenä se jää tehtävänsä puolitiehen).
  
2. Ajattelin fenomenologian ja spekulatiivisen realismin suhdetta. Meillasseaux sanoo spekulatiivisen realismin jatkavan fenomenologian siitä kohdasta, jossa fenomenologia ei pääse pidemmälle tai astuu harhaan. Lukiessani Husserltutkimusta olen kuitenkin sitä mieltä, että spekulatiivinen realismi on fenomenologiaa sen verran lähellä, että jos Heideggeria sanotaan fenomenologiksi, tulisi samaa nimeä käyttää Meillasseaux'sta. Näin spekulatiivinen realismi olisikin oikeastaan fenomenologian haara, joka kehittää fenomenologista tutkimusta omaan nykyaikaiseen suuntaansa.

Ps. Haluisin jutella tästä Tuukan kanssa ja kysellä sen mielipidettä. Ärsyttää, kun se on siellä kaukana juuri nyt, kun olisi puhuttavaa.

3. Ajatuksia Juha Himangan teksteistä Phenomenology and Reduction -kokoelmassa:

-Levinasin mukaan järki ei merkitse Husserlille sitä, että noustaan datan yläpuolelle suoraan, vaan että se on samanarvoinen kokemuksen kanssa, eli sen ensi sijaisen "leibhaft"-hetken kanssa, jossa objekti on läsnä ns. "lihana ja verenä".
   Tällä tavalla Husserl ottaa kantaa vanhaan keskusteluun rationalismin ja empirismin ensi sijaisuudesta. Husserl siis poistaa vastakkainasettelun ja tuo kummankin tarkastelutavan yhteen luodessaan uuden tavan tutkia.

-Himangan tekstistä Does the Earth Move? tulee esiin pari kohtaa, joista näkyy fenomenologian ja spekulatiivisen realismin samankaltaisuus (ja voidaan ajatella, että Meillasseaux ajatteli filosofiansa olevan kovin fenomenologiasta eroavaa, sillä hän peilasi teoriaansa vain fenomenologiaa vasten, eikä esimerkiksi spekulatiivisen realismin ja fenomenologian eroja eroihin suhteessa muihin teorioihin): lainatessaan Heideggeria tulee esiin kysymys "Onko yksinkertainen havainto auringosta ennen meitä mahdollinen?", joka kuvastaa tilannetta, että ilman elettyä kehoa (joka havaitsee) ole olemassa positioita, ei olemista tai edes tilaa. Tämä liittyy M:n kysymykseen siitä, voidaanko puhua satojentuhansien vuosien takaisista asioista ns. tosina sekä kysymykseen luonnonlaeista, joista Himanka kirjoittaa, että todistaakseen jotakin tulee ensin hyväksyä luonnonlait, jotta voisi todistaa niiden avulla niitä lisää (tässä kohtaa H puhuu pendulumista ja Maan pyörimisestä).
    Toisessa kohdassa Himanka huomauttaa, että jonkin fysikaalisen asian todistaminen luonnonlakeihin nojautuen pohjaa aina oletukseen, että luonto on säännöllinen. Tästä taas tuli mieleen M:n pohjalta, että tiedehän on ihmisen luoma systeemi inhimillisestä näkökulmasta, joka toki toimii (näillä näkymin), muttei olisi olemassa ilman ihmistä. Tieteen tutkimat asiat eivät taas ole itse tieteestä riippuvaisia ja voivat toki olla olemassa ilman meitäkin (tosin "olla olemassa") siten, ettei se ole meille ymmärrettävissä.

-Itse fenomenologiasta: Does the Earth Move -tekstistä tuli mieleen, että fenomenologia on verrattavissa esimerkiksi logiikkaan siinä mielessä, että se on tarkastelutapa, jonka pohjalta voidaan kehittää erilaisia teorioita, kuten juuri spekulatiivinen realismi tai osa feminististä filosofiaa. Siten fenomenologian itsensä kehittäminen ja tutkiminen on tarkastelutavan kehittämistä ja tutkimista.
    Mietin myös fenomenologiaa suhteessa Kantiin, joka puhui ihmiskunnan heräämisestä lapsuudestaan. Tavallaan fenomenologia naiiviuden esiin tuojana ja siitä eroon pyrkivänä tutkimustapana on juuri sitä heräämistä (mm. tieteen arkikielen itsestäänselvyyden olettamuksesta).
    Reduktion ollessa Husserlin tärkein metodinen löytä tulee fenomenologiasta aika varma tutkimustapa: jos se on läpikotaisin kriittinen, ovat pieleen menemisen todennköisyydet tai edes mahdollisuudet melko pienet.
    Juuri reduktion avulla voitaisiin päästä siihen Katin heräämiseen, sillä katsantotapa ennen ja jälkeen reduktion muuttuu naiivista ymmärtäväksi. Esimerkkinä tästä voisi olla feministinen filosofia, joka ottaa lähtökohdaksi yhteiskunnassa vallitsevan tavan katsoa sukupuolia ja reduktion avulla päätyy näkemään asiat kriittisyyden kautta toisin (eli ymmärtää tilanteen todellisen laidan, sen syyt ja näkökulmat).
   Näin ollen reduktiivisena metodina fenomenologia tosiaan on tarkastelutapana pohja, jolta lähteä tekemään tutkimusta. Fenomenologia on siis todellisen filosofisen tutkimuksen perusta, jostä lähdetään purkamaan itsestäänselvyyksiä.

Ps. Reduktion ennen ja jälkeen luomat erilaiset näkökulmat ovat mielestäni yhteneväiset Heideggerin täälläolon ja kenen tahansa käsitteisiin sekä Nietzschen perspektivismiin. Tosin N hieman näytti arvottavan eri näkökulmia, mitä Heidegger ei ainakaan omien sanojensa mukaan tee.