10 000 kävijän raja ylittyi! Siitä hyvästä pientä runoilua:

.
Taivaan raosta
ropisee sade temppelin lattiaan.
Katseesi täyttää maailmani rajat, ja
rakastan sinua.

Ja kaupunki on sulkenut suuni,
en voi puhua,
vain katsoa,
tuntea,
kaiken,

Jumalan.


Lukien kanssasi antiikin viisautta

Urbaani itku
kuin katku pisaroiden voimasta
vaipuu katukiviin,
ja raikas tuuli
lipuu Tiberin yli kasvoillesi.

Melankolia on kauniimpaa
ollen keskellä raunioita
piilossa muiden katseilta,
maailmalta, Toisilta.
Kesä keskellä maaliskuuta
viininpunaisessa takissa,
kadussa, kaupungissa,
pyhässä perheessä ja askelten alla.

.
Askeleet kulkevat selkäni takana,
yksikään niistä ei ole sinun.
Odotan jokaisen kohdalla
hipaisua hienoille hiuksilleni.

Narina kaikuu niskani takana,
tulet ja astut kohdalleni.
Odotan katseesi kohdalla
jotakin,
mitä sinulla minulle ei ole.

Ps.

Älköön kukaan olko minulle vihainen. En repeä kaikkialle, ja hyvä, kun edes joskus näen ystäviäni. Sitä paitsi edelleen ahdistaa aivan vietävästi.

Pps. Väsyttää, siksi olen niin tyhmä. En ole oikeasti, silloin, kun olen levänneempi ja aivoilla on energiaa toimintaan.

Nautinta-alue

Hyvä herra,
mitä saisi olla?
Rintaa, reittä,
palanen potkaa?
Toiveenne täytän
alta aikain
yksikön, yhteen
liitän omaanne.

Hyvä herra,
mitä teille tänään?
Tähän hätään
en keksi muuta
kuin päivän suosituksen,
oman suosikkini,
silmät kiinni ja nopeasti ohi.

Hyvä herra,
tekö taas tahdotte?
Herrasmiesten klubinne
kokoontuu täällä tänään.
Tulettehan tekin
nauttimaan talon antimista
tyydyttämään tahtonne,
miehisen halunne,
kaiken unelmistanne
minun tyhjällä ruumiillani.

Yöllisiä pohdintoja epistemologiasta

Määritelmä, että tieto olisi oikea käsitys yhdessä selityksen kanssa (Theaitetoksesta 208b) (eli luulo, uskomus tms, jolle löytyy selitys eli perustelu eli siinä mielessä perusteltu uskomus, joka on oikea, eli tosi, mutta liittyy ideoihin, ei havaintoihin fyysisestä maailmasta), irrottaa tiedon omaksi erilliseksi kokonaisuudekseen, joka on täysin erillinen kyseisestä tietäjästään tai kontekstistaan. Tietääkseen voi siis vain omaksua lauseen, johon sisältyy perustelu sekä vastaavuus maailmasta (tieto siis tarvitsee jonkun, joka tietää, mutta sillä ei ole väliä, kuka tietää).
Klassinen tiedon määritelmän "tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus" suhteen usein unohdetaan, että se Platonilla liittyi vain ideoihin, ei siis fyysiseen maailmaan, josta ei sen muuttuvaisuuden vuoksi voida tietää mitään. Siispä tähän maailmaan liittyvä klassisen tiedon määritelmä ei tule Platonilta, vaan on kehitelmä siitä.
Jos tämä maailma on tosiaan muuttuvainen, tulisi klassisen määritelmän mukaan myös tiedon olla muuttuvaista (jos siis ei mukailla Platonia). Jos ei mennä skeptisismiin ja väitetä, ettei meillä voi olla tietoa, koska se on mahdotonta määritelmän perusteella, täytyy tiedon siis olla jotakin, joka liittyy juuri tiettyyn tietäjään/ tiettyihin tietäjiin.
Hylättäessä ideamaailman käsite täytyy myös hylätä tiedon individuaalinen tai jopa persoonaton olemus. Individuaalisen hylkääminen on välttämätöntä sen takia, että jos jokaisella on oma tietonsa, se ei enää täytä tiedon faktaluonnetta, koska faktahan on yksittäisen henkilön mielipiteen ulkopuolella ja pitäisi siis olla kaikille sama. Tästä päästään siihen, että tiedon täytyy olla kollektiivista, eli kulttuuriin liittyvää.
Psykologi/ tms. ajattelija Carl Bereiter puhuu kulttuuritiedosta. Tieto liittyy siis hänen mukaansa aina tiettyyn kulttuuriin, jossa yksilöt jakavat yhteisen käsityksen, jonka määrittelevät faktaksi, eli pitävät tietona. Nämä faktat Bereiter nimeää käsitteellisiksi luomuksiksi, jotka ovat yhteisön luomia jotakin tarkoitusta varten, mutta kuitenkin todellisia. Ne eivät kuitenkaan ole yhtä kuin todellisuus tai sen suoraa peilausta tms, vaan todellisuuden rajoittamia. Tieto olisi siis kulttuurin luomaa siinä mielessä, että se luo käsitteelliset luomukset, joita pitää objektiivisina. Tieto on siis kaikille yhteistä, eikä kiinnittyneenä yksilöön, vaan yksilöiden muodostamaan yhteisöön.
Yhteisö siis tarkastelee maailmaa oman (laajasti käsitetyn) kielensä läpi ja määrittää siten faktat, joista voidaan muodostaa tietoa. Tieto voisi näin ollen olla sosiaalinen konstruktio (noniin, mainittu!), joka olisi siis eräänlainen sosiaalinen sopimus.

...Kello alkaa olla liian paljon aivoituksiin, joten jatkan myöhemmin. Nyt alkaa ajatus katkeilla, anteeksi, jos oli siitä syystä hiukan epäselvää. Pointtina oli vaan se, että ehkä tieto-opin ongelmana on ollut juuri se, ettei sosiaalista luonnetta olla otettu mukaan, vaan on käsitelty tietoa jonain itsessään olemassa olevana asiana.

Perjantai-ilta katsellessani omaa kuvajaistani ikkunalasista

Hiljaisuus
käsin koskettavaa.
Utusade
paijaa poskipäitä.

Pikkusisko ilmoittaa
löytäneensä muistoja
yhteisestä lapsuudesta,
joka kummallakin erilainen.

Puhelin tuuttaa,
hän ei vastaa,
on kadonnut sumuun,
aikuisuuteen.

Hengitykseni salpaa
kovin kostea ilma.
Vastassani vain
hiljaisuus.

Miten minusta tuli lakto(ovo)vegetaristi

Olipa kerran pieni kala
betonialtaassa muiden kanssa,
näki kerran ison palan,
RUOKAA!
tarttui siihen,
ja joku veti sen ylös.
Ei enää vettä,
sisälle sattui ja keuhkoissa poltti.
Se sätki ja potki
yritti päästä otteesta.
Ruoka unohtui,
se ymmärsi,
mistä tässä oli kyse:
elämästä ja kuolemasta,
sille jälkimmäinen.

Olipa kerran pieni tyttö,
äidin ja isin kanssa betonialtaalla,
näki siellä pienen kalan,
RUOKAA!
huusivat vanhemmat vieressä,
tarttuivat siihen,
ja vetivät sen ylös.
Silmät suurina
tuijotti tyttö kalan silmiin,
siihen sattui,
tyttö tunsi sen.
Isä tarttui kalan pyrstöön,
mätkäisi betonialustalle,
löi kerran
ja neljännenkin,
kunnes kala kuoli
ja tyttö ei kestänyt katsoa.

Olipa kerran pieni perhe
illallispöydässä mummon luona,
RUOKAA!
pöydällä paistettu kirjolohi,
tyttö tuijotti,
mielellään ohi.
Se itki kalan kohtaloa,
mummo suuttui,
"Kuinka se tyttö nyt on tuollainen?!".

Välihuomautus

Ja tekstiksihän kaikki  taas menee.

Ajattelin, että mikäli tämä olo jatkuu, niin jätän Rexian vähäksi aikaa ja kirjoitan kirjan, jonka nimeksi haluaisin tulevan Ava Maria Philosophica, koska siitä edellisestä tulikin Sinusta minuun, ja koska toi kuulostaa hienolta. 

Siinä olisi buth, femme (päähenkilö) ja mies. Ne olisi kaikki filosofeja. Femme olisi butchin kanssa yhdessä, mutta rakastuisikin mieheen, mutta tajuaisi sitten, että rakastaakin oikeasti jotakin ihan muuta, ja se mies, samoin kuin se huomaa butchinkin olevan, on vain välineellisenä ruumiina sen ilmenemiselle.

Ei-kenellekään kertoa,
kenellekään katsoa, hymyillä,
muuri muiden ja minun
välillä, vihaan sinua.
Korsetti puristaa
päällä paksu villapaita,
ettei nähtäisi
kuinka minun on kylmä.
Öinen rankkasade
piiskaa vasten kasvoja
sinun sivalluksesi,
kuin astua tielle.
Jos kukaan ei näe,
niin tapahtuuko mitään,
kuoleeko kukaan,
kun elämä vain sammuu.



Olla objekti on minulle jotenkin luontevaa, koska siihen olen tottunut, ja sitä Toinen haluaa. Siispä on vaikeaa muistaa olevansa ihminen. Olen kuin koira, joka haluaa miellyttää.

Eilen yöllä

"The illusion that makes life bearable" kuuluu päässä uudestaan ja uudestaan.

Heidegger on vähän niin kuin Nietzsche tai Kierkegaard, ja itsekin varmaan tajusi sen elämänsä edetessä. Sen filosofian taustalla on oma kokemus maailmasta tietyssä mielenmaisemassa (mihin sana "fenomenologia" toki viittaakin), joka on ymmärrettävissä ainoastaan vastaavan kokeneille, siksi Oleminen ja aika vaikuttaakin niin vaikealta aluksi.

Kävelin eilen keskiyöllä pitkin sateista mustaa Kaisaniemeä, pakenin tilanteesta suuresti ahdistuneena. Sattui niin kovaa, että huimasi. Tajusin selvästi oman itseni ja suhteeni muihin, joihin en enää pitänyt yllä jokapäiväistä juttelua, vaan joita halusin todella päästä lähelle. Jos kaikki muut ovat kuitenkin Das Manissa, niin tuntuu vaikealta tietoisesti langeta sille tasolle kuitenkin koko ajan tajuten, ettei oikeasti tarkoita sanojaan tai välitä tyhjänpuhumisesta, joka ei kosketa toista.
Joka tapauksessa, maailma avautui taas kerran, juuri ahdistuksessa. Sitä kai sitten on se kriisi. Das Man ahdistaa, koska en halua vajota siihen, mutta koko ajan lankean, sillä arkipäivää on mahdotonta elää Daseinina normaalisti.
Kävellessäni takaisin juhliin tajusin tehneeni sen taas: lähteneeni vain pois. Se on huono tapa, koska pelkään tietäväni, mihin se saattaa vielä johtaa. Jos on liian helppoa vain lähte pois, miksen lähtisi lopullisesti?
Pohdiskelin omaa olemistani ja pelkäsin muiden katseita. Tajusin olevani tyhjän päällä, vain minä, ilman ketään olemiseni takaajaa, joka pitäisi minua pystyssä. Heideggerhan puhuukin siitä Dasein yksilöivästä vaikutuksesta. Olen ei-minkään päällä, auf Nichts.

Illuusio on jokapäiväisyyttä. Vapautuminen on ahdistusta, mutta Heidegger on sitä mieltä, että ahdistus on iloa. Ehkä iloisesta illuusiosta jää maailman avautuessa jäljelle vain ilo.

Rakkaat

Huomaatteko, etten enää melkein ollenkaan puhu omiin traumoihini liittyvistä asioista?