Huomautuksia Nietzschestä

Jäin miettimään O-P:n kommenttia tekstiin meistä nousemassa maailman aamuhämärissä. Mietin samantyyppisiä asioita aikaisemmin seminaarissa, kun luimme joukolla Zarathustraa. Seuraavaksi siis tykittelyä suoraan ajatuksista. Pahoittelen lukijalle mahdollisia epäselvyyksiä, otan vapauden käyttää vaikeita käsitteitä ilman selityksiä, sillä rakkaat lukijani varmasti saavat paremman käsityksen jokaisesta käsitteestä "res cogitansista" sartrelaiseen "vapauteen" jostain muualta kuin minun naputteluistani.

Olin edellisessä kohdassa väärässä yli-ihmisen suhteen. Yli-ihmistä tai yli-ihmisyyttä ei saavuteta, vaan ihminen on yli-ihminen silloin, kun on kehittynyt itse merkityksensä ja päämääränsä luovaksi yksilöksi, eräällä tavalla autenttiseksi, vapaaksi sartrelaisessa mielessä, vaikkakin huomioiden kehonsa (toisin kuin Sartren tekstistä voisi ymmärtää), tullessaan tietoiseksi kehollisuudestaan. Yli-ihminen ei ole laumaeläin, toisin kuin ihminen, sillä vaikka yli-ihmisen ei tarvitsekaan olla erakko, on hän itsenäinen, eikä ollakseen tarvitse pakonomaisesti muita ollakseen olemassa, toisin kuin ihminen, joka aina tarvitsee toista peilatakseen omaa olemistaan. Yli-ihminen on vallassa, eikä siis ole toisen hallittavissa esimerkiksi foucault'laisen biovallan keinoin. Yli-ihminen ei esimerkiksi ole ylipainoinen tai syntinen, koska ne säännöt eivät päde häneen, vaikka hän tekisi tai olisi jotakin samaa kuin ylipainoinen ja syntinen ihminen. Yli-ihminen on siis erossa täytymisestä, "minun pitää" -tilasta ("ich soll"), ja on "minä haluan" -tilassa ("ich will"), jolloin yli-ihmisessä on samaa kuin Aristoteleen hyveellisessä, joka erona voimakastahtoiseen toteuttaa hyveitä täysin omasta tahdostaan sen sijaan, että tekisi niin kuin kuvittelee, että kuuluisi tehdä. Yli-ihmisen ja hyveellisen ero näyttäisi kuitenkin olevan se, ettei yli-ihminen toimi hyveellisesti moraalisessa mielessä, vaan on moraalin yläpuolella ja toimii siten kuin näkee oikeaksi (mutta juuri oikeaksi, minkä takia yli-ihminen ei voi toimia väärin), kun taas hyveellinen ihminen ainakin oman ymmärrykseni perusteella toimii enemmänkin yleisemmin määriteltyjen hyveiden puitteissa, ja Aristoteleshan määrittääkin näitä kourallisen. Toisin kuin usein harhaisesti luullaan, yli-ihminen ei kuitenkaan ole nihilisti siinä mielessä, ettei arvottaisi tekoja, hän vain arvottaa ne itse. Erona viimeiseen ihmiseen yli-ihminen on siis onnellinen tavalla, johon sana εὐδαιμονία viittaa, vaikkei tavoittelekaan onnea tai pidä sitä tärkeänä, sillä toimii merkitystensä puitteissa ja kohti päämääriä, kun taas viimeinen ihminen haluaa onnea ja väittääkin saavuttaneensa sen passiivisessa toimettomuudessaan, flegmaattisessa rauhassaan.

Mitä tulee luontoon ja yli-ihmiseen, niin yli-ihminen on tietoinen luonnostaan eli luonnosta itsessään. Hän ei siis missään mielessä kulje takaisin luontoon, hän vain huomaa sen. Zarathustran luku kehonkieltäjistä kuvaa tätä tilannetta hyvin: kehonkieltäjä uskoo olevansa vain kartesiolainen res cogitans, Ich, joka on muuta kuin kehonsa, ja siksi näkee itsensä vääristyneesti, eikä voi ymmärtää olemistaan. Nietzschen mukaan ihminen on kuitenkin Selbst, kehollinen Ich, eletty keho Merleau-Pontyn kehittämässä mielessä. Minulla ei siis ole kehoa, vaan pikemminkin, minä olen se. Emme toisin sanoen missään vaiheessa ole irtautuneet luonnosta, käsite on vain syntynyt tekemään eroa kehollisuuden ja jumalallisuuden, ration, väitetyn objektiivisuuden, välille, vaikka jälkimmäinen on harhaa ja siksi saavuttamattomissa. Emme siis kulje "takaisin", tulemme vain tietoisiksi itsestämme. Siispä humanismi ei voikaan olla, kuten O-P sanoi, umpisokeaa ihmisrakkautta, vaan itsetietoisuuden projekti, jonka kautta ihminen vapautuu ei-kenenkään vallasta ja ottaa vallan itselleen.

Eikä ole siis niin, että yli-ihminen ei olisi ihminen siinä mielessä kuin "ihmisen" arkikielessä ymmärrämme. Lajinsa edustajana ihminen ja yli-ihminen ovat toki samaa lajia, mutta yli-ihminen on parempi, vapaa, toisin kuin ihminen.

Rakkausrunoja Pariisista

Olen katsellut.

Olen katsellut niin, että
maaima huokuu minussa.

Se huokuu hukkuen ja haluten ulos, ettei
kuolisi omaan itseensä.

Olen katsonut sinuun,
katsonut niin, että
haluan huutaa, kertoa,
näyttää poskillesi nousevan aamuruskon,
ranskalaisen parvekkeen lasisen katseen,
amerikankahvistasi välkkyvän kuvasi,
sen kermaisen hymysi,
joka katsoo espressokupin krumeluuriin pohjaan.

Olen katsellut sinua niin kuin sinä olet maailmassa pitäesi sisälläsi kaiken sen,
minkä minä vain näen,
sillä minulle sinä olet maailma ilman immanenttia ainoastaan,
olet se, mistä aamuaurinko huokuu minusta.

Nousemme lentoon iltahämärissä

Tajusin äsken, että meidän sukupolvelle on annettu jotakin historiallisesti todella merkittävää. Me ollaan nimittäin sitä, mistä Hegel puhuu sanoessaan Minervan pöllön nousevan lentoon vasta iltahämärissä. Me ollaan sitä ensimmäistä sukupolvea, joka maailmanlaajuisesti todella tajuaa, mikä on ihmisen ja luonnon suhde sen kaiken humanistisen ihmiskeskeisyyden ja "luonnon ylittämisen" jälkeen: ihminen on osa tätä, me ei olla, eikä tulla koskaan olemaan, luonnon yläpuolella, ainakaan ennen kuin ymmärretään luonto itsessämme ja pystytään hallitsemaan sitä. Valitettavasti me taidetaan myös jäädä viimeiseksi sukupolveksi, sillä meitä nuoremmat, ne, jotka on nyt taaperoita, ei ehkä tule koskaan elämään mahdollisuutta sivistää itseään, vaan joutuu vain taistelemaan eloonjäämistään (niin kuin mekin, mutta ehkä keski-ikäisinä tai vanhempina sillä ei ole meille enää niin paljon väliä).
       Nietzsche puhuu yli-ihmisestä. On surullista, ettei sitä ole saavutettu, eikä ihmisen typeryyden takia kai koskaan tulla saavuttamaankaan. Olisi toki mahdollista, että me olisimme ne, mutta metaania vapautuu jo ikiroudan alta, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka olisimmekin se pöllö, yli-ihmiset, ei meillä ole tilaisuutta elää ja nostaa lajiamme todellisiksi hallitsijoiksi. Me jäämme kaikki farssiksi, jotka idioottimaisuudessaan tappoivat itse itsensä (huom., tässä en viittaa mitenkään planeetan vaurioittamiseen, sillä bakteerit, kasvit ja jotkut eläimetkin kyllä selviävät, vaikka me tuhoiaisimmekin elinolosuhteemme).
        Jokaisen tilanteeseen heräävän mielessä pyörii kysymys siitä, miksi kukaan ei tee mitään (vaikka kyllä jotkut jotain tekevätkin). Piilottelu, kieltäminen ja prokastronointi on inhimillistä. Ihminen on tunteellinen, ja vain sairas, eli yleensä psykopaatti, on täysin rationaalinen. Siispä olen pessimisti, sillä pelko ei ole mukavaa, ja ilmastonmuutos on ahdistavin asia nykyajassa, ja emotionaalinen ihminen (eli normaali) yrittää kaikin tavoin kätkeä pelkonsa ja katsoa poispäin, jotta voisi elää elämäänsä huoletta samoin kuin on aina ennenkin elänyt.
       Kaikesta huolimatta meidän jälkeemme ei tule enää ihmiskuntaa, ainakaan, jos meno jatkuu samanlaisena kuin tähän asti. Ei kannata enää kääntää katsettaan tai kieltää ilmeistä: tämä on ihmiskunnan aiheuttamaa, ja maaliskuu 2016 oli 11. kuumin kuukausi koko lämpötilamitatun ihmiskunnan historiassa, ja Siperiassa maa tärisee ennen näkemättömästi jo 10 vuoden ajan, kun ikiroudasta sulanut metaani vapautuu ilmakehään, toisin kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon saamiseen riittää varovaisten Hesarin uutisten lukeminen, ja informaatiota aiheesta löytyy kaikkialta. USA:n presidentinkin herääminen tilanteeseen kertoo sen vakavuudesta (kuten kaikki tiedämme, se valtio ei ole parhaiten kunnostautunut muusta maailmasta välittämisessä, joten heillä on tässä oma lehmänsä erittäin syvällä ojassa).
       Tässä on jotakin eksistentiaalisesti kutkuttavaa ja vapauttavaa. Me emme tule jäämään historiaan, sillä vanhempiemme sukupolvi tuhoaa historiaamme tietämättä, mitä tekevät. Voisin antaa heille anteeksi, mutta olen luopunut Jeesuksesta, uskonnolla ei ole enää väliä, sillä se ei tule välittymään eteenpäin. Voimme juoda viiniä ja tupakoida rauhassa, sillä kuolemme nopeammin kuin päihteiden tappamina. Voimme syödä vapaasti pelkkää vegaanista lähiruokaa, sillä meillä ei ole enää syytä mielistellä vanhempaa sukupolvea ja heidän konservatiivisia typeryyksiään. Sitä paitsi se ja aurinkopaneelit antavat meille viimeisen toivon kipinän golfvirran katketessa, kun Suomen sääolosuhteet muuttuvat ikuiseksi loppusyksyksi ja lopulta kestämättömiksi.

Ps. Jos nyt, hyvä lukijani, aiot väittää, että murehdin liikaa tai pelottelen turhaan, älä tee niin. Oleta, että olet todella väärässä skeptisyytesi suhteen, ja mieti, miksi niin olisi laita. Tee pientä tutkimusta ja ota selvää siitä, miksi maailman päättäjätkin ottavat tilanteen lopultakin vakavasti (sillä pahintahan ei ole se, että planeetta lämpenee, vaan se, mitä kriisejä lämpeneminen tuo jo mukanaan mm. ilmastopakolaisuuden muodossa).

[...]

Se, mitä on virallisten sanojen välissä, itsensä poisleikkaamana, on yleensä olennaisinta.


Ilon piikkejä nousee hetkittäin. Ylhäältä on tosin pahempi pudotus alas kuin alhaalta, eli huono olo tuntuu oikeasti huonolta vasta sitten, kun on hetken tuntunut normaalilta tai iloiselta.
     Toissapäivänä oli hyvä päivä, ja olin pitkästä aikaa illan ei-masentunut ja ei-ahdistunut, eli tunsin oloni normaaliksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on todennäköisesti sellainen olo jatkuvasti, ja olen ihan vähän kateellinen. Toisaalta omassa elämässäni on todella paljon sellaista, mistä joku toinen olisi kateellinen, joten ehkä on vain oikeudenmukaista, että itse eläminen tuntuu todella raskaalta.
      Erään ihanan ihmisen itsemurhan jälkeen päätin, etten aio tehdä samaa, ainakaan antamatta mahdollisuutta kieltää tekemästä niin (ei sillä, ettenkö olettaisi ymmärtäväni, miksi se ihana ihminen teki, mitä teki, ja juuri kysymättä muilta). Tuntuisi myös epäreilulta pohjoisessa olevia kuolla täällä, sillä ottaisin siten pois mahdollisuuden todella ymmärtää, että olen lopullisesti poissa. Siispä en tule olemaan loputtomasti poissa.
      Mietin myös istuessani aamupäivällä seminaarissa, että ehkä tämä ongelma aivoissa on syy siihen, että saan niinkin paljon aikaiseksi verrattuna moniin muihin, eikä niin, että tämä ongelma estäisi paljon. Ihmisten seuran ja sosiaalisen median väsyttäessä teen sitä, mikä kiinnostaa, eli filosofiaa ja muita pieniä juttuja, kuten Siksi yliopistoa, ja jossain välissä myös kirjoitan ja luen runoja sekä opettelen hiljalleen klassista kreikkaa ja lisää ranskaa. Eräs opiskelija valitti viime viikolla sitä, että käyttää vapaa-aikansa ystävien ja Netflixin kanssa, eikä siten saa mitään aikaiseksi, joten ehkä etuni on juurikin se, ettei kiinnosta nähdä niin paljon ihmisiä ja katsoa niin paljon viihdettä, että se estäisi tekemästä sitä, mitä rakastaa eniten.


Menen nyt takaisin toteuttamaan rakkauttani viisautta kohtaan, eli jatkan Zahavin artikkeleiden parissa (Zahavi kirjoittaa empatiasta ja kyseisen käsitteen variaatioista Husserlin, Steinin, Lippsin ja Schutzin teksteissä <3 br="">

Kiire viisauden tiellä (eli kiireen ja viisauden pohtimista Heideggerin pohjalta)

"Viisaalla miehellä ei ole koskaan kiire", kuuluu vanha kreikkalainen sananlasku. Sanoissa saattaa olla perää, sillä kiireessä suoritettaessa ehtii harvoin pohtia tekemisiään sen syvemmin. Vaikka paineiden alla suorittaessaan saisikin jotakin aikaan, ei se tarkoita, että ymmärrys tekemisistä kasvaisi, puhumattakaan niistä ei-kiireellisistä asioista, jotka jäävät kiireessä huomion ulkopuolelle. Voitaisiin siis sanoa kiireettömyyden olevan mahdollisuus viisauteen (toisin sanoen välttämätön, muttei riittävä ehto).
     Kiire ei ole vain aikataulujen tiedostamista, vaan niistä stressaantumista siten, että aikataulutettu projekti muuttuu päällimmäiseksi päämääräksi ja kaikki huomio keskittyy siihen. Siispä kiire eli stressi ehtimisestä ei anna tilaa muulle kuin tällä hetkellä keskipisteessä olevalle tilanteelle. Esimerkiksi bussiin kiirehtiessään ihminen siirtää kaiken muun syrjään ja keskittyy ehtimiseensä, ja esseetä viimeisenä palautuspäivänä kirjoittava opiskelija toimii ikään kuin eläisi esseenkirjoittamisen aikataulua varten. Jatkuvasti erilaisissa kiiretilanteissa eläessään ihminen ei ota etäisyyttä projekteihinsa, eikä yksinkertaisesti ehdi kasvattaa ymmärrystään itsestä, muista tai maailmasta.
     Heideggerin ajan ja olemisen analyysi antaa ymmärtää, että kiire on jokapäiväisyyden eli arkeen langenneisuuden ilmiö, jolloin ihminen on täysin uppoutunut projekteihinsa erottamatta niitä enää oikeastaan itsestään (S&Z §27). Jokapäiväisyydessä elävä täälläolo (Dasein) ymmärtää itsensä huolehtimisen kohteensa pohjalta. Henkilö on se, minkä kanssa on tekemisissä (S&Z, §47). Tämä tarkoittaa sitä, että kiire, jonka pauloissa oleva ihminen samaistaa itsensä projektiinsa, on jokapäiväisyyttä parhaimmillaan, eli se toisin sanoen peittää näkyvistä ihmisen itsensä niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Kiire on siis olotila, jossa ihminen on niin syvällä siinä, mitä on tekemässä, että on unohtanut itsensä ja toimii itse tekemistään varten. Tällöin ihminen on "epäautenttisesti" (uneigentlich) eli tavalla, jossa ei huomaa omaa olemistaan maailmassa ja suhdettaan muihin ja ympäristöönsä.
     Epäautenttisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että ihminen elää jatkuvassa paossa itseään, eikä ymmärrä omaa tapaansa olla maailmassa. Ihminen täälläolona on Heideggerin mukaan eksistoiva eli eksistentiaalinen oleva, joka toimii maailmassa, on suhteessa eli huolehtii ja on toisten ihmisten kanssa ja täällä, (S&Z, §9-11) eli on ymmärtävä ja huomioiva olento. Esillä- ja käsilläoleva taas on sitä kaikkea, mikä on maailmassa välineinä, esineinä tai asioina (S&Z, §16). Toimiessaan jokapäiväisyydessä ihminen kuitenkin samaistaa itsensä huolehtimaansa eli siihen, mitä tekee, eikä ymmärrä elävänsä aina jo kuolemaansa kohti, toisin kuin ne esillä- ja käsilläolevat asiat maailmassa, joista huolehtii eli joihin on suhteessa.
Epäautenttinen ihminen ei siis ymmärrä kuolemaansa aina jo olemassa olevana mahdollisuutena, vaan suhtautuu siihen jonakin, joka ei ole osana omaa itseä. Tällöin ihminen ei ymmärrä itseään eli mahdollisuuksiaan, sillä ei näe lopullisinta välttämätöntä mahdollisuuttaan eli kaikkien muiden mahdollisuuksiensa loppua ja rajaajaa, kuolemaa. Sen sijaan epäautenttinen ihminen elää ikään kuin kuolemattomana, uppoutuneena tekemisiinsä, joihin ei suhtaudu erilaisina omasta itsestä, eikä näin huomaa todellista ajallisuuttaan ja olemistaan.
     Autenttinen (eigentlich) ihminen sitä vastoin ymmärtää olevansa todella kuolevainen eli kuoleman välttämättömän mahdollisuuden sisältyvän olennaisesti omaan olemiseensa (S&Z, §60). Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää elämänsä olevan se, mikä se on, juuri sen takia, että se loppuu ja että sen lopullisuus muovaa sen jokaista hetkeä. Autenttinen ihminen huomaa siis aina jo olevansa loppuaan, kuolemaansa, kohti jokaisessa tilanteessaan ja projektissaan. Tämän kautta ihminen ymmärtää oman olemisensa sekä sen eron muuhun olevaan, eikä enää samaista itseään projekteihinsa. Ollessaan autenttisesti eli kuolemaa kohti ihminen siis ymmärtää oman olemisensa ja sitä kautta muun olevan, eli käsittää maailman ja itsensä.
     Autenttisuus ja viisaus näyttäisivät liittyvän vahvasti toisiinsa. Kiireessä ihminen taas on epäautenttinen ja langennut jokapäiväisyyteen. Kuoleman mahdollisuuden näkymättömyyden myötä oma oleminen on peittynyt, kun henkilö on niin sisällä projekteissaan, että samaistaa itsensä tekemiseensä. Tämä taas tarkoittaa, ettei ihminen voi kiireessä ymmärtää itseään, muita tai maailmaa, vaan suhtautuu kaikkeen olevaan ilman selvyyttä sen olemistavasta eli siitä, miten eri asiat ovat suhteessa toisiinsa.
     Viisaus olevaisen ja olemisen ymmärtämisenä sekä kiire näyttävät sulkevan toisensa pois. Tämä ei välttämättä tarkoita, että jo mahdollisesti saavutettu ymmärrys häviäisi kiireen iskiessä, mutta silloin huomio on jossain muualla ymmärryksen ollessa piilossa. Nyky-yhteiskunnassa kiireettömyys näyttää kuitenkin olevan niin harvassa, että viisauden saavuttaminen vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. Ehkä viisaus olikin vain antiikin kreikkalaisten luksusta, sillä myöhemmissä teksteissään Heidegger mainitsee olemisen ymmärtämisen olevan mahdollista vain ikävystymisessä, joka taitaa olla nykyihmisen saavuttamattomissa:

Aidosti ikävystyttäessä ei olla ikävystyneitä jostakin tietystä syystä, vaan ollaan ikävystytty yleisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kiinnostuksen kohteena ei ole yhtään mitään. Ajalla on tässä merkityksensä, kuten saksankielisestä sanasta (Langweile) saatetaan ymmärtää. Kyseisessä ikävystymisessä ei ole enää tuntua tulevaisuudesta, menneisyydestä tai nykyisyydestä. Huomaamattomissa ollut oleva näyttäytyy ikävysytymisessä. (ZS, 208-9)

     Viisaus näyttäisi olevan mahdollista saavuttaa ainoastaan joutilaisuudessa, jolloin ihminen ei ole syventynyt yhteenkään projektiin, eikä siis suhtaudu aikaan projektinsa kautta menneenä, nykyisenä ja tulevana (ja dead linena), vaan huomaa oman olemisensa ja siten ymmärtää muunkin. Siispä, jos viisaalla ei koskaan ole kiire, ei kiireinen taida koskaan olla viisas. Tästä voidaankin lähteä miettimään syitä omaan elämään tyytymättömyydelle, mielenterveyshäiriöille yltäkylläisyydessä sekä tiedemaailman ongelmille kaiken informaation keskellä. Viisaus ja suorittamisen määrä eivät taida korreloida, päinvastoin.

Näin vastaat sähköpostiin:

1. Odota postia kärsimättömästi. Tarkista sähköposti tunnin välein tai useammin.
2. Saa sähköpostia oikealta henkilöltä.
3. Poistele roskapostia ja lue kaikki turhat postit. Jännitä ja pelkää viestin avaamista. Hengitä syvään. Rauhoitu (ainakin sen verran, että voit avata viestin).
4. Lue viesti. Toista monta kertaa, kunnes kuvittelet tajuavasi, mitä siinä lukee.
5. Hengitä syvään.
6. Lue viesti vielä kerran ja vaihda ilon ja jännityksen ja euforian tunteista itsemiurhasuunnitelmiin. Sähköön ei kannata koskea, se on liian helppoa ja käden ulottuvilla ihan kirjaimellisesti.
7. Jätä vastaaminen mahdollisimman myöhään, mieluiten viikon päähän, mutta pahimmassa tapauksessa huomiseen. Sulje kone ja toivo, että huomenna on parempi olo. Kuvittele, että viestin lähettäjä vihaa sinua tai pitää vähintäänkin idioottina.
8. Mieti postia koko päivä, yö ja seuraava aamu. Prokastronoi.
9. Valita poikaystävälle facebookissa, että henkilö on lähettänyt sinulle postia, ja että ahdistaa.
10. Naura omalle tyhmyydellesi.
11. Avaa viesti uudestaan ja lue se monta kertaa. Etsi merkkejä siitä, ettei lähettäjä vihaa sinua tai pidä idioottina, vaan todennäköisesti suhtautuu vähintäänkin neutraalisti ellei jopa ystävällisesti.
12. Vakuutu siitä, ettei ole mitään hävittävää.
13. Ole uhkarohkea. Ota riskejä. YOLO.
14.Tee se, mitä viestissä kehotetaan. Lähetä posti.
15. Vastaa.
16. Kirjoita, että teit sen, mitä pitikin. Lue kirjoittamasi monta kertaa ja vakuutu siitä, että se on ihan ok.
17. Katso kelloa, varmista, että aikaraja pysyy alle kahdessa tunnissa. Tai ihan sama.
18. Lähetä posti. Hengitä syvään.
19. Nyt se on ohi. Olet ihan ok.
20. Älä palkitse itseäsi.

Palanen siitä, miksi fenomenologia on tärkeää

Osuin huomiota herättävään pointtiin, jonka haluan jakaa. Olen sen verran puhki, etten jaksa analysoida tarkemmin, joten jätän sen lukijan tehtäväksi. Heideggerin Zollikon -seminaarien esipuheessa Marianne Boss-Linsmayer ja Medard Boss kirjoittavat Heideggerin teorian hyödyntämisestä seuraavasti:

In this new and alternative view, human existence in its unique way, like everything else in our world, no longer appears as something present as an object within a pregiven world space. Rather, human existence can be viewed as being, which cannot be objectified and which consists of an openness to the world and of the capacity to perceive what it encounters in that world. Through this openness, human existence itself, as well as any other given facts of our world, can come to their presence and unfolding. The proper task of human Dasein is the event of letting-be what emerges into the openness of being. Human existence is necessary for this event, which constitutes its proper and most profound meaning. Thus, it also becomes clear that this meditative, alternative, and new way of thinking may also disclose meaning and purpose to the artof healing.

Many people who are initially touched by this new and different way of thinking are stricken with great panic. They fear that if they let themselves really be touched by this thinking they will have to abandon the time-honored definition of the human being as an Ego, as a center of personality, and as a separate bodily organism. They believe they will completely lose themselves thereby. As a result, many of them quickly take refuge in the seemingly secure Freudian view of a "psychic apparatus." Yet in doing so they forget that it was Freud himself who called his notion of a "psychic apparatus* a mere "fiction" which only pretends to give human thinking a solid foundation.

Heidegger would not have devoted as much time and energy to instructing medical doctors as he did in the Zollikon Seminars had he not thought his new and alternative thinking—meditative thinking—was of essential benefit to all medical therapies. Indeed, if the therapists let themselves be imbued in body and soul with this "new and alternative" way of thinking, they themselves would experience its benefits, primarily  in the form of self-transformation. From then on, they would understand themselves as individuals who are called upon to serve all beings including patients, who in their openness to the world encounter the therapist as a place for self-disclosure.

When they are "together with" the therapist in Da-seinanalysis situations, the patients are allowed to assume and to perform all their pregiven possibilities of behavior in a reflective and responsible way. This is the essential meaning and the inherent goal of all medical therapies, whether they are physical or psychotherapeutic in nature.

Fenomenologialla olisi siis paljon annettavaa mm. psykologialle, psykiatrialle ja muille käyttäytymistieteille. Kirjoitan tällä hetkellä itse tekstiä oman kuoleman ymmärtämisestä ja hahmottamisesta kehollisuuden kautta, ja sekin aihe voisi hyödyttää mm. kuolemansairaiden hoitoa sen kautta, että hoitajat ymmärtäisivät hoidettavien kokemusta.

Ryppyjä rakkaudessa tai niitä rakkaushuolia (ei sydänsuruja kuitenkaan)

Jos olisin filosofi, olisin ensimmäisen asteen viisaudenrakastaja. Elämän ollessa kuitenkin monimutkaisempaa ja täynnä komplekseja yhteyksiä ja tasoja huomaan olevani monennen asteen rakastaja suhteessa viisauteen eli jonkinlainen filofilosofi. Se näkyy juuri niinä hetkinä, kun olen lukenut kaikenlaista fenomenologiaa ihan liikaa monen viikon ajan noin 12 tuntia päivässä, ja lopulta saavuttaessani sen, mitä etsinkin, nukun, juon pullon punaviiniä, luen Vladimir Kamineria ja Claes Anderssonin runoja, syön lusikalla kuivaa mysliä suoraan pussista ja päädyn fb-ystävieni akateemisuuden takia lukemaan artikkelia suomalaisista tutkijoista (voi, kuinka tahtoisinkin päästä osaksi teitä!), jotka saavat sydämeni lyömään kovempaa ja tuntemaan rakkauden kiehuvan sisälläni.
    Olen viime aikoina pohtinut suhdettani filosofeihin ja muihin viisaisiin. Sanoin Aralle hänen vieraillessaan täällä Saksan Oxfordissa, että ihastun filosofeihin juuri kirjoittajina eli teksteinä, eli esimerkiksi Heideggerin tai Merleau-Pontyn tapaaminen henkilökohtaisesti olisi katastrofi, koska henkilö itsessään ei kiinnostaisi lainkaan, vaan "palaisin rakkauden liekeissä" (Niiskuneiti 34 eaa., kommentti aikakoneen äärellä) ainoastaan suhteessani teksteihin. En enää kuitenkaan ole ajoittain niin varma tästä täydellisestä persoonattomuudesta, vaan tunnen sydämen tykyttävän myös ihan elävien ja kohtaamieni akateemikkojen kohdalla, mikä tekee mm. Suomeen palaamisesta hieman pelottavaa.
     Voi toki olla, että ihastuksen tunne kohdistuu pelkkiin hahmoihin, ei niihin ihmisiin itseihinsä, sillä enhän oikeastaan tunne ketään suomalaisista viisaista kovinkaan hyvin. Hahmoihin rakastuminen saattaa kuitenkin olla miltei yhtä vaarallista kuin itse henkilöihin rakastuminen, sillä kohdatessa saattaa olla vaikeaa erottaa mielessäni luomani hahmo todellisesta henkilöstä.
     Nyt nukkumaan, taas Beauvoirin kanssa <3

Jos eksistentialismin ongelma on täydellinen vapaus poistaen kaikki siteet muualle, eli maailmaan ja toisiin, mutta samaa ongelmaa ei ole Heideggerilla, onko Heidegger sitten sittenkään eksistentialisti?

Ja kuinka pitkälle eksistentialismin ja fenomenologian voi erottaa toisistaan? Olen esimerkiksi alkanut suhtautua Beauvoiriin enemmän fenomenologina kuin eksistentialistina, mutta hänet usein määritellään todelliseksi eksistentialistiksi (Sartren ohella). Kuitenkin Beavuoirin taustalla on mm. Husserl ja Merleau-Ponty. Sartrenkin vahvana vaikuttajana on Heidegger, mutta Heideggerin mukaan ihminen ei kuitenkaan ole täysin vapaa, vaan aina jo on maailmassa tietyllä tavalla, eikä ikinä pääse ulos siitä tavasta olla, jossa se aina jo on.

Jos seurataan filosofilinjaa vielä hieman taaksepäin, sieltä löytyy Hegel Heideggerin taustalta. Hegel taas näkee vapauden jonain aivan muuna kuin irrottautuneisuutena (eli sanoisi Sartrelle aika kovaa vastaan), vaan pikemminkin yhteisönä ja järjen seuraamisena, eli toisin sanoen ihmisyyden ehtoina, joissa ihminen aina jo on.

Tällaista tänä yönä. Kun kämppikset tulevat laskuhumalassa kotiin, lueskelen suomalaisia filosofeja ja yritän keksiä kehon ja kuoleman ymmärtämisen yhteyksiä. Olin siis itse juomassa eilen viiniä, siksi perjantai-iltani on vapaa. Nyt menen sänkyyn Beauvoirin kanssa, kirjoitin jo "fenomenologiankin" germinnonyyminä ph:lla.

Gute Nacht meine Lieben und habt ihr schöne Träume <3

Rakkaani

Olen pallokalasi
ja pahoillani siitä,
kuin pieni siili, joka näkee
vaaran, vaikka vaara onkin

valikoiva kuulosi
ja väärä sana väärässä
paikassa, jossa paha olla,
syy ei ole sinussa,

vaan siinä, missä aina on
kuluneissa lauseissa,
ei sinussa, vaan minussa,
vaikka vähän sinunkin.

Ruma, mutta suloinen
on pullistunut äkäinen
pikkuinen ja vihainen
väsyneenä elämään.

Toivon, että rakastat,
vaikka olen piikikäs,
sillä sinutta ei mitään ole,
ei kuolemaakaan jäljellä.