En minä tiedä, en minä uskalla tietää

Sinä tulit minun uniini. Minusta voisit lopettaa minun uniini tulemisen, se häiritsee. En voi keskittyä mihinkään, enkä halua, tai pikemminkin kehtaa ajatella sinua, joten pääni on aivan tyhjä. Älä juokse minun aivoihini jatkuvasti, haluan ajatella muutakin. Sinä häiritset minun rakkauttani, minun on saatava rakastaa rauhassa. Sinua ei voi sulkea pois, sinä laitat jalan oven väliin, mikä tosin voi olla hyväkin asia. Saat minut rakastamaan enemmän.

En halua nähdä sinusta unia enää. Sinussa on jotakin pelottavaa, ehkä se on oma hämmennykseni. Jos olisin kissa, olisin sinun kissasi. Voisit silitellä minua päivät ja yöt ja minä kehräisin. Ikävöisin Henrikiä.

Ajattelen sinua valkoisessa peruukissasi ja siinä salaperaisessä maskissasi. Olisin halunnut, että olisit tullut viereeni nukkumaan ja silittämään minua, että olisin voinut kehrätä. Kuitenkin minä pelkäsin, hieman sinua ja itseänikin. En minä saisi ajatella näin. Minä rakastan Henrikiä koko sydämestäni, ja siksi sattuu ajatella sinua, mutta sinä et vain lähde. Muistan ikuisesti sen hetken, kun kerroit minulle minun olevan kaunis. Sinäkin olet kaunis, mutta en minä voi sitä sanoa, se on liian pelottavaa.

En minä tiedä, mitä minun tulisi ajatella, en minä tiedä, mitä minä sinusta ajattelen. Haluaisin vain tulla huoneesi lattialle istumaan yön hämärässä puhumaan kanssasi. Olen niin vihainen, mietin, miksi minä olin niin tokkurainen ja tyhmänväsynyt, etten osannut kakaista niitä sanoja, jotka olisin halunnut sanoa. En minä tosin edelleenkään ole varma, olisinko ollut sanottuani yhtään tyytyväisempi. En minä uskalla tietää.

Viime yönä kerroin Henrikille, kuka minun päässäni liikkuu. Sain luvan tulla luoksesi ja olla kanssasi, se olisi kuulemma jopa suotavaa. Kaipa se olisi. Minua pelottaa, en minä uskalla, vaikka minä haluaisin, niin haluaisin. Sitä paitsi, on kai jo liian myöhäistä.

Enkä minä haluaisi pelätä sinua, mutta pelkään kuitenkin. Tajusin juuri, että se johtuu pahoista miehistä, ei sinusta niinkään.

Joku keski-ikäinen mies kerran bussissa ja ich mag Wittgenstein

Kerron nyt miehestä, joka on jäänyt ärsyttämään oikein olan takaa, vuosien takaa.
Olin silloin juuri täyttänyt 18, ja olin matkalla yksille festareille. Istuin bussissa jonkun miehen vieressä ja luin Russellin Länsimaisen filosofian historiaa. Päälläni oli tyypilliset vaatteet: musta polvien yläpuolelle ulottuva mekko, violetit sukkahousut ja tummanvioletit saappaat.
Yht´äkkiä mies alkoi röhöttää, ja käännyin katsomaan, mikä sitä vaivasi. Se alkoi selittää, että sitä naurattaa, kun minihametyttö lukee filosofiaa. Ehkä tässä nyt ärsyttää eniten itseni, kun en läjäyttänyt sille päin naamaa, että hyvä, kun huomasi, että osa näistä MINIHAMETYTÖISTÄ, eli tytöistä, jotka pukeutuu kivoihin hameisiin, koska on sekä kummia, että haluaa näyttää kivalta, että osa näistä tytöistä todellakin LUKEVAT FILOSOFIAA!!! Wow, niin ihmeellistä tosiaankin. Näiden sanojen sijaan aloin mumista, että eihän tämä nyt niin lyhyt hame ole. Kuinka typerä voi olla? Luin juuri stoalaisista, ja aloimme sitten keskustella Jeesuksen ja stoalaisten filosofian eroista ja oli kiva keskustelu jne. mutta se mies oli ärsyttävä. Toivottavasti se sai maailmankuvansa hieman laajennettua, kun huomasi, että joku MINIHAMETYTTÖKIN lukee niinkin kummallista ja käsittämätöntä asiaa kuin FILOSOFIAA. Tosin kai se filosofia on aika käsittämätöntä, kun yksi aika mystikkotaiteilija kerran kysyi, kun luin Kantin juttuja, että ymmärränkö siitä oikeasti jotakin. Hän ei voinut käsittää, kuinka joku voi olla niin fiksu (öhmmm..kröhöm), että tajuaa, mitä Kant on kirjoittanut. Jaa, siinähän ne sanat ja asiat ovat selvästi esitettyinä, eihän länsimainen filosofia salli filosofiaa taiteena, se on kylmän tylsää, ainakin useimmiten, vaikka Wittgenstein oli kiva. Ahh, du, ich liebe dich. Und ja, das stimmt, dass die Welt ist nur Die Wörter, ich weiss, ich verstehe.

Sekoitus aivomassaa, synapsit räjähtävät toisiansa vasten

Yksin kotona. Yksin 11 seinänä sisällä, ja vain yksi ovi ulos. Ovi on kiinni, toivottavasti pysyy. Jos joku astuisi siitä sisään, rapisuttaisi avainta lukossa, hän pelästyisi. Minua tietenkin.
Vain musiikki saa sen energian esiin, joka pakahtuu aivoissa, jonka takia hermosolut vihaavat minun mieltäni. Sähköimpulssit törmäilevät, sekoavat toisiinsa eivätkä usko todeksi sitä, mitä tapahtuu. Näin se menee.
Sävelet uivat ääniaalloilla korvaan. Sinne sisään, päähän, aivoihin. Se nousee, humalluttaa. Sormet alkavat täristä, pakko tarttua viuluun, pakko hyppiä, heilua, seota ja vajota lopulta väsyneenä kasaan. Ei se ole mitään musiikkia, jota minä soitan teille. Vain se on pyhää, jota soitan itselleni ja Jumalalle. Muu on roskaa, santaa, jota joku luulee ymmärtävänsä.
Ei se energia ole muille. Eili näki siitä taas pieniä hiveniä, kun tanssimme. Sekin on vain vähän, pientä pintaa, sitä vaahtoa nesteen päällä. Vain Henrik ja Suvi-Anette ovat nähneet pieniä hetkiä minun sekoamisestani. Vielä sen voi hallita. Kukaan ei ole normaali, mutta ne muut, kaikki, kertovat minulle, etten sovi heihinkään. En ole tavallinen. Mielessä lentää värejä, räjähtää ja liitää ikkunasta sisään. Sitten kaikki on mustaa, valkoista.
Näin minä olen, näin minä elän. Siksi minä soitan ja laulan, siksi minä kirjoitan, etten räjähdä, etten sekoa ja kuole siihen.
Olen kileissäni kaikesta, kyllä, niin se on, kilahdan kaikesta, kyllä, niin se on. Olet oikeassa, mistä olin oikeastaan, ja olen vieläkin, erittäin yllättynyt. Tätä sinä et koskaan saa tietää, sillä sinä et lue minua, sinulla on ennakkoluulot ja ne riittävät sinulle. Tiedätkö, ajoittain minä vihaan sinua, niin kuin vihaan jokaista joskus, mutta eniten vihaan itseäni. Kilahdus.
Nyt en kestä enää, ei ole enää (mitä se on mitä se on) kärsivällisyyttä istua tässä kylmässä koneen ääressä. Pitää juosta ja hyppiä, aiheuttaa päänvaivaa alakerran naapurille. Koirien ollessa täällä olen vapaa. He lähtevät taas pian pois, he ovat ihmisen omaisuutta. Nyt menen pois ja ahmin ihanan salaatin. Vajoan siihen masennukseen ja melankoliaan, josta saan niin kovasti mielihyvää, joka saa minut elämään.

Kahlittuna urkuharmooniin

Ikivanha kivilinna seisoo keskellä lumista maisemaa. Läheiseen kaupunkiin kaikuu urkumusiikkia. On varhainen aamupäivä, ja aurinko alkaa jo paistaa lämpimästi, kevät on tulossa.
Urut soivat kauniisti. Ihmiset luulevat musiikin tulevan linnan kirkosta, mutta ei se sieltä tule. Kukaan ei tiedä, mistä musiikki todellisuudessa kuuluu, paitsi neljä linnan asukasta. He ovat kanttori, hänen poikansa, linnan herra ja palvelija, joka hoitaa kellaritiloja.
Musiikki kuuluu linnan kellarista. Siellä soittaa kanttorin poika. Hän soittaa kauniisti, on kuin urut laulaisivat ylistyslaulua Jumalalle, leijuisivat kevyinä taivaissa ja laskeutuisivat hiljaa ruusupellolle. Kanttorin pojan sormet ovat pitkät ja vetreät soittamisesta, ne tanssivat koskettimilla ja luovat sävelmiä, joita ilman linna ja kaupunki eivät voisi enää elää. Musiikki on tehnyt kaupungista kauniin ja sen asukkaista onnelisia. Kukaan kaupungissa ei ikinä ole onneton, surukin on kaunista tuolla, missä soinnut ja sävelet tanssittavat jokaisen mieltä. Kaikki tuntevat tuon musiikin, josta jokainen elää, mutta kukaan ei tunne musiikin luojaa.
Kellarissa on pimeää. Sinne paistaa vain vähän auringonvaloa pienistä ikkunoista maanrajassa. Joka päivä kanttorin poika voi hetken ajan nähdä varjonsa koskettimilla, ja erottaa koskettimien uurteet silmin, kun valo valaisee kellastuneet koskettimien pinnat, muttei niiden uurteita. Poika katsoo varjoaan, ja pohtii, onko todella niin harmaa ja musta kuin mitä auringonvalo antaa ymmärtää. Hän näkee kalpeat kätensä ja mustat, jo kuluneet vaatteensa, muttei itseään. Hän ei ymmärrä, miksi hänen kätensä näyttävät mustilta varjossa, vaikka ne ovat valkoiset, mutta hänen vaatteensa näyttävät mustilta ja ovat varjossakin mustia.
Kanttorin poika ei ole koskaan riisunut vaatteitaan. Hän ei ole koskaan peseytynyt, eikä siihen nyt ole ollut tarvettakaan, kun hän ei ikinä ole tehnyt muuta kuin soittanut. Hän tosin muistaa jotakin jostain kaukaa, kellarin ulkopuolelta. Hän muistaa isänsä, ja urut linnan kirkosta, joka oli niin valtava, ettei hän ikinä käynyt sen toisessa päässä, siellä, missä oli alttari. Hänen isänsä oli nuori mies, jolla oli ruskeat hiukset ja surulliset silmät. Hän muistaa, kuinka kosketti kirkkotilan urkuja ja soitti ensimmäistä kertaa isänsä opastuksella. Hän muistaa myös päivän, jolloin hänet tuotiin tänne ja jätettiin yksin.
Usein kanttorin poika pohtii, mitä hänen isälleen kuuluu. Palvelija sanoo aina samaa, että isä soittaa, laulaa, ja on jo vanha mies, mutta voi hyvin. Poika ei ole nähnyt isäänsä, mutta kuulee välillä tämän soiton jostain kaukaa, kaiketi kirkosta. Se on kaunista, mutta hyvin surullista soittoa, kuin pistävää ikävää.
Poika näkee unia, joissa hän lentää ulos ikkunoista vapaana ja näkee kaiken. Unissaan hän näkee isänsä, kirkon ja linnan. Hän lähtee kauas, muttei tiedä, minne. Hän näkee katuja ja avaria peltoja, vieraita ihmisiä ja kauniin taivaan, jolta paistaa aurinko, ja hän kylpee sen valossa. Unissa on lämmintä, kunnes ne vaihtuvat painajaisiksi, joissa hänet tuodaan pimeyteen, kahlitaan ja jätetään yksin. Hän ei näe enää mitään, kuulee vain vihaisia ja surullisia ääniä ympärillään. Sitten iskee hiljaisuus, jolloin ei ole enää mitään. Kaikki on kylmää, pahaa ja pimeää. Hän huutaa, mutta kukaan ei kuule. Hän huutaa ja huutaa ja huutaa, mutta kukaan ei tule enää takaisin. Hän alkaa kalveta, ja muuttuu valkoiseksi, kuin käärmeeksi.
Kanttorin poika on hyvin laiha. Hänen sormensa ovat valkoiset ja hyvin pitkät ainaisesta soittamisesta. Ne vääntyvät ja venyvät kaikin mahdollisin tavoin pitkin koskettimia ja luovat niin kauniita säveliä, että poikaa itseäänkin itkettää. Pojan selkä on vajonnut kyyryyn ainaisesta istumisesta, eikä hän jaksa seistä pitkään, jos joskus sattuu nousemaan penkiltään. Hänen silmänsä ovat hyvin kauniit, mutta sitä ei tiedä kukaan. Ne ovat vihreät ja kirkkaat, ja pupillit ovat suuret pimeydestä. Hänen silmänsä ovat kuin pimeässä hohtavat smaragdit, jotka odottavat ikuisuuden löytäjäänsä, jota ei tule.
Poika soittaa. Hän soittaa hiljaa, lujaa, kovaa ja hitaasti. Maailmat alkavat pyöriä hänen ympärillään, kun nuotit vyöryvät eteenpäin. Auringonvalo katoaa taas, ja poika itkee, sillä rakastaa pientä valonjuovaa, joka valaisee urut ja hänen kätensä niillä. Pojan itku hukkuu musiikkiin, forteen ja pianoon ja mezzoon. Kyyneleet häviävät koskettimien uurteisiin, eikä kukaan ikinä tiedä, paitsi poika itse, että hän osaa itkeä. Hän näkee musiikissaan linnun, joka kerran istui ikkunalla, hän näkee auringonvalon ja kirkon. Hän näkee uniensa kaupungin ja sinisen taivaan. Hän näkee isänsä surulliset, mutta kauniit kasvot ja hän näkee naisen, hyvin kauniin naisen, joka katsoo häneen hymyillen, silittää hänen päätään ja laulaa. Poika laulaa ja soittaa äitinsä laulua uruilla, joka on hänen ainoa ystävänsä. Hän kertoo uruillaan tarinaa maailmalle ja itselleen.
Lopulta kanttorin poika nukahtaa. Hän on väsynyt, ja odottaa seuraavaa aamua, jolloin näkee taas päivänvalon sormillaan. Kaupunki nukkuu, ja pian herää aamuyön tehtäviinsä. Kanttori makaa sängyllään ja miettii kahlittua poikaansa, jota ei näe enää ikinä. Hän itkee, eikä kukaan, paitsi kanttori itse, tiedä hänen osaavan itkeä.

Valtakunta on MINUN!!! ...ja ilo keväästä

Olen yksin kotona! Shanti ja Henrik ovat koko päivän poissa, joten koko paikka on minun, yksin MINUN! Ahh.
Leivoin oikein makoisia muffinssisisia vain itselleni, ja kaadoin vielä siirappia päälle. Opiskelin sitten rennosti niillä mässäillen. On niin ihanaa, mahtavaa ja suurenmoista, kun voin sikailla mieleni mukaan ilman, että kukaan näkee, ja voin vähän lainata kämppiksen leivinjauhetta... Oihvoih.
Koko päivän olen kuunnellut suomireggaemusiikkia ja olen iloinen. Kevät on tullut! Olisin halunnut pelata simssiä nyt, kun olen opiskellut tarpeeksi, mutta siinä tapauksessa en olisi voinut kuunnella ihanaa iloista kevätmusiikkia, joten tulin tänne rentoutumaan kirjoittamalla kaikkea hulabulaa, mitä vain mieleen tulee. Olen niin iloinen, niin iloinen.
Eilen olin yksissä karkeloissa, joissa oli myös eräs Ilona -niminen tyttö. Ilona on hauska nimi, hän ei kyllä tosin ollut kovin iloinen. Hänen poikaystävänsä kyllä oli ihan iloinen, ja kertoi, että Ilona on hauska nimi, kun voi sanoa, että menee Ilonalle, niin se on ilonalle. 
Koko päivän on paistanut aurinko. En tietenkään mennyt ulos, siellähän on kylmää, vaan uskottelinkin itselleni, että nyt on kesä, kun sisällä on lämmin. KESÄ!!! Milloin olet taas luonani, oi Kesä?! Onneksi on sentään kevät, hii, ja muffinsseja. Naminami.

Tyhjästä sormeni syyhyävät

Tahdon kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin, että sormeni syyhyävät ja käteni punoittavat näppäimistön läheisyyttä. Silti ei mitään ikinä synny.
Yritin tänään epätoivoisesti väkertää esseetä, ja eihän siitä mitään tullut. Istuin siellä luokassa kolme tuntia hektisenä ja surkeana tuotoksen puutteesta, ja lopulta sain sanoja sen verran, että siitä syntyi kolmen sivun mittainen, epäselvä ja sekava tekstihirviö. KOLME SIVUA!!! Liian vähän, aivan liian vähän. Onneksi tämä oli preli, niin voin skarppailla oikein iloisesti siihen oikeaan kokeeseen (siitä tulee sitten lisää sitä paperin tuhlausta sensoreille luettavaksi).
Mitään ei tule ulos. Voisin huutaa, voisin itkeä, mutta kyyneleetkin ovat kuin jäätyneet sisälleni talven kylmyydestä. Ehkä pian tulee kevät ja jää sulaa, silloin olen taas vapaa. Minulla kun olisi niin paljon sanottavaa, niin paljon kerrottavaa. Kai.
Vai onko minulla mitään, onko minusta mihinkään? Ehkä mitään ei tule ulos, sillä mitään ulos annettavaa ei ole, kertakaikkisesti. Ehkä sanat ovat loppuneet, ehkä tekstini on pulpunnut ulos niin kovalla vauhdilla, ettei uusia tarinavirtoja ole ehtinyt syntyä.
Voi minua. Voi minua.

Yritän, mutta

EN JAKSA ENÄÄ.

Yritän.

Kuinka psyyke tekee minusta typerän minun silmissäni

MIKSI??!! Miksi sanoin kaiken, minkä sanoin, miksi tein kaiken, minkä tein? Miksi olen sellainen kuin olen? Ehkä luulen olevani se, jona itseni näen, ehkä en. Kuitenkin ajatukseni siitä, että olen sosiaalisesti vammainen, outo friikkinainen, häiritsee minua, häiritsee hyvin paljon.
Joillain ihmisillä on väliä, itselläni on väliä, siksi tuntuu pahalta olla typerä. Itseinho, itsensä vihaaminen on syövää ja turhaakin. En voi muuttaa mennyttä, enkä tulevaakaan, mutten voi olla murehtimattakaan. Näen sieluni silmin aina uudestaan ja uudestaan tilanteet, näen uudestaan ja uudestaan kaiken typeryyden, jonka ruumiillistuma olen ollut. En ikinä tule hyväksymään itseäni niin kauan kuin olen se, joka olen.
Miksi minä sanoin niin? Miksi olen tällainen? Miksi minun tulee olla typerä, ja vielä ymmärtää se? Niin kiduttavaa, niin väsyttävää.
Kaikki, mikä muistuttaa minua itsestäni, häiritsee ja hävettää minua. Välillä toivon, etten puhuisi, en kirjoittaisi, en toimisi, en tekisi yhtään mitään. Sillä tavoin välttyisin itseltäni, häpeältäni.

En jaksa enää. En jaksa ajatella, mitä muut minusta ajattelevat, en jaksa ajatella itse itseäni enää. En jaksa jatkuvasti miettiä sitä, kuinka naurettava olen Henrikin mielestä, kuinka Suvi-Anette häpeää siskoaan, kuinka Paula pitää minua naurettavana, kuinka Ara lukee ja kuulee minua ja vaivaantuu myötähäpeästä. Ainoat, joiden en pelkää pitävän minua täytenä typeryksenä, ovat Eili ja Anni. En tiedä tähän syytä, ehkä Eili on haukkunut minua vapautukseen asti  ja Anni muuten vain jännä ihminen. Vihaan sitäkin, että kirjoitan tätä. Tai en vihaa, häpeän ja inhoan.
Itseinho syövyttää.