Kahlittuna urkuharmooniin

Ikivanha kivilinna seisoo keskellä lumista maisemaa. Läheiseen kaupunkiin kaikuu urkumusiikkia. On varhainen aamupäivä, ja aurinko alkaa jo paistaa lämpimästi, kevät on tulossa.
Urut soivat kauniisti. Ihmiset luulevat musiikin tulevan linnan kirkosta, mutta ei se sieltä tule. Kukaan ei tiedä, mistä musiikki todellisuudessa kuuluu, paitsi neljä linnan asukasta. He ovat kanttori, hänen poikansa, linnan herra ja palvelija, joka hoitaa kellaritiloja.
Musiikki kuuluu linnan kellarista. Siellä soittaa kanttorin poika. Hän soittaa kauniisti, on kuin urut laulaisivat ylistyslaulua Jumalalle, leijuisivat kevyinä taivaissa ja laskeutuisivat hiljaa ruusupellolle. Kanttorin pojan sormet ovat pitkät ja vetreät soittamisesta, ne tanssivat koskettimilla ja luovat sävelmiä, joita ilman linna ja kaupunki eivät voisi enää elää. Musiikki on tehnyt kaupungista kauniin ja sen asukkaista onnelisia. Kukaan kaupungissa ei ikinä ole onneton, surukin on kaunista tuolla, missä soinnut ja sävelet tanssittavat jokaisen mieltä. Kaikki tuntevat tuon musiikin, josta jokainen elää, mutta kukaan ei tunne musiikin luojaa.
Kellarissa on pimeää. Sinne paistaa vain vähän auringonvaloa pienistä ikkunoista maanrajassa. Joka päivä kanttorin poika voi hetken ajan nähdä varjonsa koskettimilla, ja erottaa koskettimien uurteet silmin, kun valo valaisee kellastuneet koskettimien pinnat, muttei niiden uurteita. Poika katsoo varjoaan, ja pohtii, onko todella niin harmaa ja musta kuin mitä auringonvalo antaa ymmärtää. Hän näkee kalpeat kätensä ja mustat, jo kuluneet vaatteensa, muttei itseään. Hän ei ymmärrä, miksi hänen kätensä näyttävät mustilta varjossa, vaikka ne ovat valkoiset, mutta hänen vaatteensa näyttävät mustilta ja ovat varjossakin mustia.
Kanttorin poika ei ole koskaan riisunut vaatteitaan. Hän ei ole koskaan peseytynyt, eikä siihen nyt ole ollut tarvettakaan, kun hän ei ikinä ole tehnyt muuta kuin soittanut. Hän tosin muistaa jotakin jostain kaukaa, kellarin ulkopuolelta. Hän muistaa isänsä, ja urut linnan kirkosta, joka oli niin valtava, ettei hän ikinä käynyt sen toisessa päässä, siellä, missä oli alttari. Hänen isänsä oli nuori mies, jolla oli ruskeat hiukset ja surulliset silmät. Hän muistaa, kuinka kosketti kirkkotilan urkuja ja soitti ensimmäistä kertaa isänsä opastuksella. Hän muistaa myös päivän, jolloin hänet tuotiin tänne ja jätettiin yksin.
Usein kanttorin poika pohtii, mitä hänen isälleen kuuluu. Palvelija sanoo aina samaa, että isä soittaa, laulaa, ja on jo vanha mies, mutta voi hyvin. Poika ei ole nähnyt isäänsä, mutta kuulee välillä tämän soiton jostain kaukaa, kaiketi kirkosta. Se on kaunista, mutta hyvin surullista soittoa, kuin pistävää ikävää.
Poika näkee unia, joissa hän lentää ulos ikkunoista vapaana ja näkee kaiken. Unissaan hän näkee isänsä, kirkon ja linnan. Hän lähtee kauas, muttei tiedä, minne. Hän näkee katuja ja avaria peltoja, vieraita ihmisiä ja kauniin taivaan, jolta paistaa aurinko, ja hän kylpee sen valossa. Unissa on lämmintä, kunnes ne vaihtuvat painajaisiksi, joissa hänet tuodaan pimeyteen, kahlitaan ja jätetään yksin. Hän ei näe enää mitään, kuulee vain vihaisia ja surullisia ääniä ympärillään. Sitten iskee hiljaisuus, jolloin ei ole enää mitään. Kaikki on kylmää, pahaa ja pimeää. Hän huutaa, mutta kukaan ei kuule. Hän huutaa ja huutaa ja huutaa, mutta kukaan ei tule enää takaisin. Hän alkaa kalveta, ja muuttuu valkoiseksi, kuin käärmeeksi.
Kanttorin poika on hyvin laiha. Hänen sormensa ovat valkoiset ja hyvin pitkät ainaisesta soittamisesta. Ne vääntyvät ja venyvät kaikin mahdollisin tavoin pitkin koskettimia ja luovat niin kauniita säveliä, että poikaa itseäänkin itkettää. Pojan selkä on vajonnut kyyryyn ainaisesta istumisesta, eikä hän jaksa seistä pitkään, jos joskus sattuu nousemaan penkiltään. Hänen silmänsä ovat hyvin kauniit, mutta sitä ei tiedä kukaan. Ne ovat vihreät ja kirkkaat, ja pupillit ovat suuret pimeydestä. Hänen silmänsä ovat kuin pimeässä hohtavat smaragdit, jotka odottavat ikuisuuden löytäjäänsä, jota ei tule.
Poika soittaa. Hän soittaa hiljaa, lujaa, kovaa ja hitaasti. Maailmat alkavat pyöriä hänen ympärillään, kun nuotit vyöryvät eteenpäin. Auringonvalo katoaa taas, ja poika itkee, sillä rakastaa pientä valonjuovaa, joka valaisee urut ja hänen kätensä niillä. Pojan itku hukkuu musiikkiin, forteen ja pianoon ja mezzoon. Kyyneleet häviävät koskettimien uurteisiin, eikä kukaan ikinä tiedä, paitsi poika itse, että hän osaa itkeä. Hän näkee musiikissaan linnun, joka kerran istui ikkunalla, hän näkee auringonvalon ja kirkon. Hän näkee uniensa kaupungin ja sinisen taivaan. Hän näkee isänsä surulliset, mutta kauniit kasvot ja hän näkee naisen, hyvin kauniin naisen, joka katsoo häneen hymyillen, silittää hänen päätään ja laulaa. Poika laulaa ja soittaa äitinsä laulua uruilla, joka on hänen ainoa ystävänsä. Hän kertoo uruillaan tarinaa maailmalle ja itselleen.
Lopulta kanttorin poika nukahtaa. Hän on väsynyt, ja odottaa seuraavaa aamua, jolloin näkee taas päivänvalon sormillaan. Kaupunki nukkuu, ja pian herää aamuyön tehtäviinsä. Kanttori makaa sängyllään ja miettii kahlittua poikaansa, jota ei näe enää ikinä. Hän itkee, eikä kukaan, paitsi kanttori itse, tiedä hänen osaavan itkeä.