Mmmmm. Anteeksi kaikki maailma siitä, mitä en voi pyytää anteeksi. Menkää pois, kun minä en pysty. Juuret ovat syvällä elämässä, eikä niitä noin vain itse kiskota ylös. Jos ei todella olisi mitään. Olisi ei-mitään. Ei olisi edes minua, näivettynyttä. Tuska siitä, että itse on, saa aikaan raivon. Onneksi tosin tiedän, että olen näkymättömän pieni galaksin vierellä. Ei ole minua verrattuna maailmaan. Eikä ole sinuakaan. Siispä on aivan sama, oletko sinä vaiko et. Itsellesi tosin tarvitset itseäsi, sinun maailmallesi tarvitset itseäsi. Minun maailmalleni moni sinä on turha (ei Eili mm.). Toivoisin kuitenkin tällä hetkellä (en ehkä huomenna enää), että kaikki häipyisitte hetkeksi, ettekä kertoisi niistä hauskoista jutuistanne jälkeenpäin, ettei minun tarvitsisi taas tietää, että ilman minua on hauskempaa, kun en voi nauraa kanssanne, jolloin voi nauraa minulle. Kiitos tästä. Miksi häpeä iskee itseen jo aiheutumisen hetkellä? Eikö mieli voisi yhtään antaa armoa, ja antaa aikaa ja tilaa itsesäälissä vellomiseen? Olen olemassa, ja on Jumala. Ei muuta tarvitse, paitsi rakkautta. Ja paria ihmistä.