Tyhjästä sormeni syyhyävät

Tahdon kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin, että sormeni syyhyävät ja käteni punoittavat näppäimistön läheisyyttä. Silti ei mitään ikinä synny.
Yritin tänään epätoivoisesti väkertää esseetä, ja eihän siitä mitään tullut. Istuin siellä luokassa kolme tuntia hektisenä ja surkeana tuotoksen puutteesta, ja lopulta sain sanoja sen verran, että siitä syntyi kolmen sivun mittainen, epäselvä ja sekava tekstihirviö. KOLME SIVUA!!! Liian vähän, aivan liian vähän. Onneksi tämä oli preli, niin voin skarppailla oikein iloisesti siihen oikeaan kokeeseen (siitä tulee sitten lisää sitä paperin tuhlausta sensoreille luettavaksi).
Mitään ei tule ulos. Voisin huutaa, voisin itkeä, mutta kyyneleetkin ovat kuin jäätyneet sisälleni talven kylmyydestä. Ehkä pian tulee kevät ja jää sulaa, silloin olen taas vapaa. Minulla kun olisi niin paljon sanottavaa, niin paljon kerrottavaa. Kai.
Vai onko minulla mitään, onko minusta mihinkään? Ehkä mitään ei tule ulos, sillä mitään ulos annettavaa ei ole, kertakaikkisesti. Ehkä sanat ovat loppuneet, ehkä tekstini on pulpunnut ulos niin kovalla vauhdilla, ettei uusia tarinavirtoja ole ehtinyt syntyä.
Voi minua. Voi minua.