"Vain lapset ajattelevat noin", sanoi eräs prabhu eli Krishna-liikkeen munkki, kun sanoin, että jos kirjani on guruni, en tarvitse enempää opettajia. Liikkeen länsimaistaja, Srila Prabhupada (tai A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada), kuitenkin sanoo kirjassaan Antaumuksen Nektari, että ilman gurua ei voi oppia, mutta kirjan kautta hän voi toimia guruna etäältä ja kuolemansakin jälkeen. Minua ojentanut prabhu oli hieman poissaolevassa tilassa vakavan onnettomuuden jälkeen, ja hän oli vasta keskellä kuntoutusprosessia. Hän ei puhunut paljon, ja kun hän sanoi jotakin, hän sanoi sen töksäyttäen ja yllättäen muut siitä, että hän kykeni ymmärtämään tilannetta edes jotenkuten. En usko, että hän oli kuitenkaan kovinkaan tietoinen siitä, mitä hän sanoi. Osa lauseista tuntui kumpuavan muistoista kuin ikkunana tuon ihmisen menneisyyteen ilman hänen itsensä osallistumista tilanteeseen.
Lause pisti, sillä kuulin sen loukkauksena. Kätkin sen syvälle, ja muistin sen taas lukiessani Hermann Hessen Siddhartaa. Kirjassa Siddharta sanoo, ettei viisautta voi opettaa, vaan ainoastaan tietoa. Sen kaiken voi ottaa kantaakseen, mutta sen ymmärtäminen täytyy itse selvittää.
Nietzsche jakaa ihmiset kolmeen kvalitatiiviseen kategoriaan: kameliin, leijonaan ja lapseen. Nämä ovat kolme kehitysvaihetta. Heistä kameli on se, joka kantaa elämää kuvitellen sen kuuluvan asiaan, leijona kapinoi, ja lapsi on uudestisyntynyt.
Siddhartan lukemisen jälkeen prabhun lause sai uuden merkityksen. Kyllä, ajattelen kuin lapsi. Haluan olla uudestisyntynyt lapsi, joka on käynyt läpi sen kierron, joka ymmärtämiseen vaaditaan. En ole lapsi iältäni ja keholtani, vaan olen lapsi metaforisesti, re-flektiona, juuri niin kuin prabhu sen tarkoitti.
Prabhun sanojen jälkeen kulkeuduin sattuman kautta Budapestin buddhalaisten tapaamiseen (minut oli kaksi viikkoa aikaisemmin kutsuttu Wieniin konferenssiin, ja sieltä konferenssista oli järkevintä siinä tilanteessa mennä käymään Hankalla Unkarissa). He opettivat minulle mantran (Nam myoho-renge-kyo), jonka avulla voisin löytää itseni ja onnellisuuden, "your inner buddhahood", kuten eräs heistä sanoi. Huomasin lausuessani mantraa, etten ole ajatusteni kanssa yksin: maailma ja Jumala ovat jo täällä, minun ei tarvitse palvella ketään, vaan rakastaa kaikkia, myös itseäni.
Viime viikolla tajusin terapian ja reflektion kautta, että se, mikä on todella tärkeää, on jo tässä. Minulle se konkreettisesti tarkoittaa läheisiäni, huolenpitoa ja filosofiaa. Se kaikki on jo täällä, eikä niitä kukaan voi ottaa minulta pois.
Se, mitä viisautena löydetään, ei kuitenkaan ole henkilökohtainen onnellisuus. Nam myoho-renge-kyo voi toimia myös taikasanoina, kuten jotkut buddhalaispiirin jäsenet olivat huomanneet, mutta se ei ole niiden sanojen perimmäinen tarkoitus tai voima. Niiden voima on noiden sanojen yhdistävyys maailmaan, eli sisäisen ja ulkoisen kierron huomaaminen. Emme ole erotettuina, muutenhan emme edes olisi, mutta voimme olla huomaamatta yhteyttä.
Sanat eivät ole totuus, sanat ovat vain väline. Sanat voivat olla ristiriitaisia, mutta maailma ei. Sanoilla voi joko peittää tai avata, erottaa tai yhdistää. Meidän tunteemme voivat olla ristiriitaisia käsitteellisellä tasolla, mutta mikään ei oikeasti ole ristiriidassa. Siksi viisautta ei voi opettaa, vain sanoja voi. Minulla voi olla yksi tai useampia guruja, mutta gurun seuraaminen ei vielä itsessään anna minun ymmärtää.
Kaikki on jo täällä, mitään ei tarvitse enää etsiä. Maailma on premissejä, ja premissit sisältävät jo deduktionsa tuloksen, mutta deduktio tulee oppia näkemään, sitä ei voi vain näyttää toiselle. Minun ei tarvitse seurata ketään, minun täytyy vain ajatella ja toimia.
Tässä kohtaa tulee mieleen Tuomaksen silloin tyhmä kysymys kuviksentunnilla lukiossa, kun selitin käynnistäni Krishna-temppelissä. "Ootsä Buddha?" Vastasin hymähtäen, etten nyt sentään. Olin oikeassa, ja niin oli hänkin.
Mikä sitten on muuttunut? Ei mikään ja samalla kaikki.
20. lokakuuta 2019
14. lokakuuta 2019
Mikä on oikeasti tärkeää, on jo täällä
Tuukka sanoi joskus lainaten jotakuta elämänohjeistajaa, että se, mikä todella on ihmiselle tärkeää, ei ole se kaikki ideaalinen ja suurpiirteinen, mitä ihminen luettelee kysyttäessä, vaan se, mitä teemme päivittäin. Esimerkiksi itselleni on epämääräisesti tärkeää luonnon hyvinvointi, muiden hyvinvointi (niin ihmisten kuin ei-ihmisten) ja näiden edistämiseen tutkimus (ajattelu, filosofia) ja henkisyys. Se, mitä päivittäisen elämän perusteella minulle on tärkeää, on filosofia ja filosofinen tutkimus, läheiset ihmiset (joita on paljon, mutta sille ei kai voi mitään, että ympärilläni on niin paljon ihania ihmisiä), ympäristöystävällisyys elintavoissa ja paikoin vaikuttamisessa mm. poliitikkoihin ja yliopistoinstituutioon sekä lopulta ihan rehellisesti sanoen kahvi, some ja jooga.
Se, mikä on oikeasti tärkeää, on lopulta - kuitenkin - vaikeasti hahmotettavaa. Ainakin omalla kohdallani on näin. Täytän elämäni kaikella epämääräisellä kiireellä viimeistään suostumalla kaikkeen, mitä minulta pyydetään. Juoksen paikasta toiseen ja luen, naputtelen ja päättelen hirveällä kiireellä ihan koko ajan. Huomaan, että päivässä parhaita taukoja ennen totaalista väsähtämistä ovat ne hetket, kun kävelen vessaan. En ehdi ajatella itseäni yhtään.
Kuten Herman Hesse kirjoittaa Siddhartan elämästä, nuori Siddharta oli samanana oppinut tuntemaan maailman maat, meret ja taivaat, kaikkien eläinten kulkemiset, opetellut paastoamaan ja olemaan nukkumatta ilman vaivoja, riuduttamaan itsensä, mutta hän ei ollut oppinut itsestään mitään. Hän tunsi kaiken paitsi sen, kuka oli. Hän ei tiennyt, mikä ja kenen oli se perspektiivi, josta koko maailma näkyi ja kenelle ja miksi hän teki sen kaiken, mitä oli saavuttanut.
Samoin on minun kohdallani. Olen nykyajan askeetikko, enkä ole ainoa. Piiskaan ja kidutan itseäni ahkerasti oman elämäni epäinhimillisillä mittareilla. Olen saavuttanut paljon: olen opetellut elämään vähällä ruoalla, vähällä levolla ja paljolla työllä. Olen oppinut maailmasta paljon, olen jättänyt jälkeni julkaistuihin kirjoihin ja netin hakukoneisiin.
Uupumuksen ja kuoleman reunalle päästyäni olen terapian avulla hilannut omia skaalojani hieman helpommin saavutettavaksi: en enää pyri syömään alle 1000 kcal päivässä, vaan noin 1200, enkä pyri työskentelemään 12 tuntia päivittäin, vaan pikemminkin noin 7, ehkä jopa 6. Samaan aikaan kuitenkin jopa vähän itseltänikin salaa ujutan tutkimuksen tekemistä kaikkialle vapaa-aikaan: Tuukan kanssa jutteluun, kavereiden kanssa puhumiseen, joogatunnin alun odotteluun (otan kirjan saliin mukaan), vapaa-ajan lukemiseen. Eikä vapaa-aikani edes ole ihan vapaa-aikaani. Niin sanottu "vapaa" aikani on aina ihan täynnä.
Kenelle teen tämän kaiken?
Teen väitöskirjatutkimusta työnantajalleni, Oulun yliopistolle. Tekisin tutkimustani myös apurahalla, eli sinänsä teen sitä myös itselleni ja koko yhteiskunnalle. Loput tekemiseni teen enimmäkseen itselleni ja lähimmäisilleni. Tapaan rakkaitani ja pyrin olemaan hyvä heille, koska he ovat rakkaitani. Lahjoitan ison prosentin palkastani luonnonsuojeluun ja ihmisoikeustyöhön, koska se on tärkeää meille kaikille. Mittaan itseäni, koska vain siten hyväksyn itseni ja koen olevani oman arvostukseni arvoinen.
Mittaamiseni on minulle selvästikin äärimmäisen tärkeää, ja samalla vihaan sitä. Ei se ole tärkeää. Ei minua kiinnosta haluta tietää, kuinka paljon olen syönyt, enkä arvosta työtäni ihan oikeasti sen perusteella, kuinka monta tuntia olen päivässä tehnyt töitä. En halua laskea.
Haluan nauttia siitä, mitä teen. Haluan tehdä sen hyvin, jotta saan sanottua sen, mitä minulla on sanottavana julkisesta keskustelusta ja kehityksen mahdollisuuksista. Se on tärkeää meidän kaikkien kannalta, luonnon hyvinvoinnin ja kaikkien elävien olentojen hyvinvoinnin kannalta. Siihen työtuntini tai syömiseni eivät vaikuta ainakaan positiivisesti. Minulle on selvästikin tärkeää se, mitä teen. Miksen siis voi antaa itseni huomata, että se on juuri sitä, mitä osaan ja haluan tehdä?
Se, mikä minulle on tärkeää on jo kaikkialla ympärilläni. Ne ihmiset ovat jatkuvasti läsnä arjessani vähintään puhelimen päässä, ja se filosofinen tutkimus on osa jokapäiväistä elämääni. Se, mikä minulle on tärkeää, on elinkeinoni. Luonto on ympäristöni, ja sen suojeleminen tapahtuu hiljaisesti jokaisessa arkisessa askeleessani. Ehkä juuri siksi ihmiset ympärilläni monesti muuttavat ainakin omia elintapojaan ympäristöystävällisempään suuntaan. Kaikki on jo läsnä.
Lopulta minulle on tärkeää olla hyväksytty, ja samalla juuri siksi itseinhoni vallassa pelkään muiden katseita. Uskon, että ne näyttävät minulle niitä omia pahimpia pelkojani, mikä on tietenkin epäreilua juurikin kaikkia muita kohtaan. En tiedä kuka olen, koska olen niin pitkään sisäistänyt ja moninkertaistanut kaiken sen negatiivisen, mitä olen muiden viesteistä kohdannut.
Mutta minä olen jo tässä. Voisin vain hyväksyä itseni ja olla siten hyväksytty. Miksi se on niin vaikeaa? Eivät ne muut, jotka joskus ovat jotakin sanoneet, enää ole tässä. Lasken tekemisiäni ja olemistani vain itseäni varten, mutta olisin myös ilman sitä ihan samanlainen ja yhtä hyvä. Mittaan itseäni todellisen itsetunnon puutteessa, eli paikkaan mittaamalla sitä arvostusta, joka minulta itseäni kohtaan puuttuu. Jos voisin arvostaa itseäni muuten, ei minun tarvitsisi enää mitata itseäni (ahdistaisiko maailma silloin enää niin paljon?).
Se, mikä on oikeasti tärkeää, on lopulta - kuitenkin - vaikeasti hahmotettavaa. Ainakin omalla kohdallani on näin. Täytän elämäni kaikella epämääräisellä kiireellä viimeistään suostumalla kaikkeen, mitä minulta pyydetään. Juoksen paikasta toiseen ja luen, naputtelen ja päättelen hirveällä kiireellä ihan koko ajan. Huomaan, että päivässä parhaita taukoja ennen totaalista väsähtämistä ovat ne hetket, kun kävelen vessaan. En ehdi ajatella itseäni yhtään.
Kuten Herman Hesse kirjoittaa Siddhartan elämästä, nuori Siddharta oli samanana oppinut tuntemaan maailman maat, meret ja taivaat, kaikkien eläinten kulkemiset, opetellut paastoamaan ja olemaan nukkumatta ilman vaivoja, riuduttamaan itsensä, mutta hän ei ollut oppinut itsestään mitään. Hän tunsi kaiken paitsi sen, kuka oli. Hän ei tiennyt, mikä ja kenen oli se perspektiivi, josta koko maailma näkyi ja kenelle ja miksi hän teki sen kaiken, mitä oli saavuttanut.
Samoin on minun kohdallani. Olen nykyajan askeetikko, enkä ole ainoa. Piiskaan ja kidutan itseäni ahkerasti oman elämäni epäinhimillisillä mittareilla. Olen saavuttanut paljon: olen opetellut elämään vähällä ruoalla, vähällä levolla ja paljolla työllä. Olen oppinut maailmasta paljon, olen jättänyt jälkeni julkaistuihin kirjoihin ja netin hakukoneisiin.
Uupumuksen ja kuoleman reunalle päästyäni olen terapian avulla hilannut omia skaalojani hieman helpommin saavutettavaksi: en enää pyri syömään alle 1000 kcal päivässä, vaan noin 1200, enkä pyri työskentelemään 12 tuntia päivittäin, vaan pikemminkin noin 7, ehkä jopa 6. Samaan aikaan kuitenkin jopa vähän itseltänikin salaa ujutan tutkimuksen tekemistä kaikkialle vapaa-aikaan: Tuukan kanssa jutteluun, kavereiden kanssa puhumiseen, joogatunnin alun odotteluun (otan kirjan saliin mukaan), vapaa-ajan lukemiseen. Eikä vapaa-aikani edes ole ihan vapaa-aikaani. Niin sanottu "vapaa" aikani on aina ihan täynnä.
Kenelle teen tämän kaiken?
Teen väitöskirjatutkimusta työnantajalleni, Oulun yliopistolle. Tekisin tutkimustani myös apurahalla, eli sinänsä teen sitä myös itselleni ja koko yhteiskunnalle. Loput tekemiseni teen enimmäkseen itselleni ja lähimmäisilleni. Tapaan rakkaitani ja pyrin olemaan hyvä heille, koska he ovat rakkaitani. Lahjoitan ison prosentin palkastani luonnonsuojeluun ja ihmisoikeustyöhön, koska se on tärkeää meille kaikille. Mittaan itseäni, koska vain siten hyväksyn itseni ja koen olevani oman arvostukseni arvoinen.
Mittaamiseni on minulle selvästikin äärimmäisen tärkeää, ja samalla vihaan sitä. Ei se ole tärkeää. Ei minua kiinnosta haluta tietää, kuinka paljon olen syönyt, enkä arvosta työtäni ihan oikeasti sen perusteella, kuinka monta tuntia olen päivässä tehnyt töitä. En halua laskea.
Haluan nauttia siitä, mitä teen. Haluan tehdä sen hyvin, jotta saan sanottua sen, mitä minulla on sanottavana julkisesta keskustelusta ja kehityksen mahdollisuuksista. Se on tärkeää meidän kaikkien kannalta, luonnon hyvinvoinnin ja kaikkien elävien olentojen hyvinvoinnin kannalta. Siihen työtuntini tai syömiseni eivät vaikuta ainakaan positiivisesti. Minulle on selvästikin tärkeää se, mitä teen. Miksen siis voi antaa itseni huomata, että se on juuri sitä, mitä osaan ja haluan tehdä?
Se, mikä minulle on tärkeää on jo kaikkialla ympärilläni. Ne ihmiset ovat jatkuvasti läsnä arjessani vähintään puhelimen päässä, ja se filosofinen tutkimus on osa jokapäiväistä elämääni. Se, mikä minulle on tärkeää, on elinkeinoni. Luonto on ympäristöni, ja sen suojeleminen tapahtuu hiljaisesti jokaisessa arkisessa askeleessani. Ehkä juuri siksi ihmiset ympärilläni monesti muuttavat ainakin omia elintapojaan ympäristöystävällisempään suuntaan. Kaikki on jo läsnä.
Lopulta minulle on tärkeää olla hyväksytty, ja samalla juuri siksi itseinhoni vallassa pelkään muiden katseita. Uskon, että ne näyttävät minulle niitä omia pahimpia pelkojani, mikä on tietenkin epäreilua juurikin kaikkia muita kohtaan. En tiedä kuka olen, koska olen niin pitkään sisäistänyt ja moninkertaistanut kaiken sen negatiivisen, mitä olen muiden viesteistä kohdannut.
Mutta minä olen jo tässä. Voisin vain hyväksyä itseni ja olla siten hyväksytty. Miksi se on niin vaikeaa? Eivät ne muut, jotka joskus ovat jotakin sanoneet, enää ole tässä. Lasken tekemisiäni ja olemistani vain itseäni varten, mutta olisin myös ilman sitä ihan samanlainen ja yhtä hyvä. Mittaan itseäni todellisen itsetunnon puutteessa, eli paikkaan mittaamalla sitä arvostusta, joka minulta itseäni kohtaan puuttuu. Jos voisin arvostaa itseäni muuten, ei minun tarvitsisi enää mitata itseäni (ahdistaisiko maailma silloin enää niin paljon?).
9. elokuuta 2019
Jatkoa edelliseen: seksuaalisuus ja ei-freudilainen psykoanalyysi Merleau-Pontyn kautta
Aluksi: Olen pitkään ollut epäileväinen psykoanalyyttisen teorian suhteen (psykoanalyysin praktiikasta puhumattakaan). Tietty kriittisyys on toki kaiken filosofisen työn kontekstissa hyvä, eikä kriittisyyteni vähene, vaikka epäileväisyyteni ehkä hieman hälveneekin. Freudia kohtaan epäilykseni ja vastustava kriittisyyteni eivät vähene, mutta ainakin Merleau-Ponty osoittaa, että ei-freudilaista psykoanalyysiakin on.
Edellisen tekstin kommenteista on alkanut viritä niin paljon ajateltavaa, että päätin kirjoittaa ajatuksiani taas auki monologimuotoon (ks. myös mun ja A.V. Riikinsaaren dialogi kommenteissa, erityisesti jälkimmäisen pointit!). Lukiessani Merleau-Pontyn luentoja pedagogiikasta ja kehityksestä mieleeni tulivat omat ajatukseni seksuaalisuudesta (M-P tosiaan kirjoittaa lapsen kehityksen yhteydessä myös seksuaalisuudesta, koska se kuuluu olennaisesti ihmisen kehityksen piiriin). Tässä muutamia huomioita.
Törmäsin kääntäjän (Talia Welsh) johdannossa seuraaviin lauseisiin, jotka pohjaavat laajempaan, Freudista johdettuun, mutta ei-freudilaiseen, psykoanalyyttiseen teoriaan (olen pahoillani englanninkielisistä lainauksista, en jaksa kääntää):
Toisin sanoen seksuaalisuus on suhdetta toiseen ja suhdetta itseen sekä siihen toisen ja itsen väliseen suhteeseen. Samoin kuin kaikki suhde maailmaan ja toisiin, myös seksuaalisuudessa kehollisuus on olennaisessa osassa, ja suhde toiseen (ja maailmaan) tapahtuu vain kehotietoisuuden myötä. Seksuaalisuudessa kiinnostus toiseen on tosin, toisin kuin monissa muissa sosiaalisissa suhteissa, välttämättä kiinnostunut myös toisen materiaalisuudesta siinä mielessä, ettei suhde toiseen liity ensi sijaisesti toisen näkökulmaan maailmasta ja siihen transsendenssiin, jota en voi koskaan saavuttaa, vaan myös yhtä lailla toisen kehon pintaan ja sen koskettamiseen (vaikka sitä ei lopulta konkreettisesti haluaisikaan tai voisi koskettaa). Myös suhde omaan kehoon on erilainen kuin ystävyyden tai muun ei-kosketusta-vaativan suhteen kohdalla; seksuaalinen kokemus liittyy kosketuksen kaipuuseen, joko toisen tai oman.
Merleau-Pontyn kautta ymmärretään myös, ettei seksuaalisuus ole pelkästään yksilöllistä, vaan sen taustalla on yhteiskunnallisia, eli myös historiallis-kulttuurisia, tekijöitä. Kuten Welsh taas huomauttaa:
Merleau-Ponty ei toki ole näiden ajatuksiensa kanssa yksin. Myös Foucault'n analyysien (mm. Seksuaalisuuden historia) myötä voidaan huomata, että seksuaalisuus on erilaista eri aikakausilla ja eri yhteiskunnissa. Foucault'n keskittyessä lähinnä eri aikakausiin, Merlau-Ponty on kiinnostunut myös samanaikaisista eri kulttuureista (tosin hänen tapansa puhua ei-eurooppalaisista kulttuureista on paikoin rasistinen tai muuten ongelmallinen, mutta se ei muuta itse seksuaalisuuden ei-universaalin luonteen paljastavan analyysin pätevyyttä).
Tietenkään seksuaalinen kehitys ei ole täysin spontaania ja satunnaista, vaan kussakin historiallis-kulttuurisessa tilanteessa se tapahtuu melko välttämättä tietyissä raameissa. Ei voida siis sanoa, että esimerkiksi heteroseksuaalisuus tai ihmisen queer-luonne olisivat jotenkin omaa valintaa tai että kyseinen ihminen olisi vain sattumalta kehittynyt sellaiseksi kuin on. Pikemminkin, Merleau-Pontyn mukaan meidän on vastattava ympäröivään yhteiskuntaan sen mahdollistamalla tavalla. Tapa, miten vastaamme toisiin ja itseemme on periaatteessa spontaania, mutta käytännössä aina kulttuuristen raamien sanelemaa ("determined to respond to it. How she responds is in principle spontaneous, but in practice limited by social constraints").
Kuten Merleau-Ponty sanoo:
Ajatus maailmaan, toisiin ja omaan itseen vastaamisesta tulee (ainakin) Heideggerilta. Ajatus on se, että me emme ole täysin passiivisia maaimassa olevia ja täysin kausaalisia olentoja, mutta emme myöskään pysty täysin päättämään omasta toiminnastamme ja maailmassa olemisestamme. Voimme toimia vain annetuissa puitteissa, ja joudumme ns. vastaamaan sille, mitä kohtaamme. Toimintamme on siis jatkuvasti niin sanotusti reaktiivista (mutta ei välttämättä nietzscheläisessä mielessä). Toimintamme ja elämämme, samoin oma kehityksemme, voisivat periaatteessa olla toisinkin, mutta ollessamme aina jo jossain kulttuuris-historiallis-sosiaalisessa ja myös maantieteellisessä jne. tilanteessa joudumme toimimaan vastauksena tilanteellemme. Näin myös seksuaalisuuden suhteen.
Miten tulkita sitten omaa seksuaalisuutta? Tietenkin se tuntuu omalta, mutta toisaalta annetulta. Seksuaalisuus ei tuntuisi seksuaalisuudelta, jos sitä ei kokisi jonkinlaisena ominaisuutena tai persoonallisuuden osana, jota ei ole itse päättänyt. Samaan aikaan erityisesti tämän hetkisessä suomalaisessa ja paikoin myös muussa länsimaalaisessa keskustelussa seksuaalisuus käsitetään kunkin yksilön välttämättömäksi kehityksen tulokseksi tai yksilössä välttämättä tietyssä muodossa olevaksi. Tuntuu jopa vaaralliselta sanoa, että tietynlainen seksuaalisuus olisi seurausta tietynlaisesta yhteiskunnasta. Näin uskaltaisin kuitenkin väittää.
Ei siis niin, että olisimme itse voineet päättää seksuaalisuutemme luonteesta. Löytyy paljon näyttöä sen puolesta, etteivät yksilöt voi omalle seksuaalisuudelleen mitään. Muutenhan muita kuin heteroseksuaaleja ei monissa yhteiskunnissa olisi, koska kaikenlainen muu seksuaalisuus on niin pitkään ollut niin inhotussa ja rankasti sorretussa asemassa, ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ovat monesti kertoneet yrittäneensä muuttua heteroseksuaaleiksi.
Seksuaalisuuden muodot eivät kuitenkaan ole universaaleja. Kuten muukin ihmisen elämä ja kehitys, väittäisin, että seksuaalisuuskin on jatkuvassa muutoksessa ja kehityksessä ympäröivään maailmaan ja kohtaamiini henkilöihin vastaamisena. En siis voi päättää, ainakaan täysin, millainen itse olen (derridalaisittain sanottuna olen ei-identtinen itseni kanssa), mutta eri ajassa ja paikassa, toisin sanoen eri tilanteessa, olisin erilainen. Siksi löydän jatkuvasti uutta niin itsestäni kuin toisista.
Edellisen tekstin kommenteista on alkanut viritä niin paljon ajateltavaa, että päätin kirjoittaa ajatuksiani taas auki monologimuotoon (ks. myös mun ja A.V. Riikinsaaren dialogi kommenteissa, erityisesti jälkimmäisen pointit!). Lukiessani Merleau-Pontyn luentoja pedagogiikasta ja kehityksestä mieleeni tulivat omat ajatukseni seksuaalisuudesta (M-P tosiaan kirjoittaa lapsen kehityksen yhteydessä myös seksuaalisuudesta, koska se kuuluu olennaisesti ihmisen kehityksen piiriin). Tässä muutamia huomioita.
Törmäsin kääntäjän (Talia Welsh) johdannossa seuraaviin lauseisiin, jotka pohjaavat laajempaan, Freudista johdettuun, mutta ei-freudilaiseen, psykoanalyyttiseen teoriaan (olen pahoillani englanninkielisistä lainauksista, en jaksa kääntää):
"[...] an expanded idea of sexuality. Instead-of sexuality always being directly tied to the genitals and behavior directed toward intercourse, sexuality "overflows" such a categorization. Sexuality is about a general relationship between the subject and other. It is grounded in body consciousness."
Toisin sanoen seksuaalisuus on suhdetta toiseen ja suhdetta itseen sekä siihen toisen ja itsen väliseen suhteeseen. Samoin kuin kaikki suhde maailmaan ja toisiin, myös seksuaalisuudessa kehollisuus on olennaisessa osassa, ja suhde toiseen (ja maailmaan) tapahtuu vain kehotietoisuuden myötä. Seksuaalisuudessa kiinnostus toiseen on tosin, toisin kuin monissa muissa sosiaalisissa suhteissa, välttämättä kiinnostunut myös toisen materiaalisuudesta siinä mielessä, ettei suhde toiseen liity ensi sijaisesti toisen näkökulmaan maailmasta ja siihen transsendenssiin, jota en voi koskaan saavuttaa, vaan myös yhtä lailla toisen kehon pintaan ja sen koskettamiseen (vaikka sitä ei lopulta konkreettisesti haluaisikaan tai voisi koskettaa). Myös suhde omaan kehoon on erilainen kuin ystävyyden tai muun ei-kosketusta-vaativan suhteen kohdalla; seksuaalinen kokemus liittyy kosketuksen kaipuuseen, joko toisen tai oman.
Merleau-Pontyn kautta ymmärretään myös, ettei seksuaalisuus ole pelkästään yksilöllistä, vaan sen taustalla on yhteiskunnallisia, eli myös historiallis-kulttuurisia, tekijöitä. Kuten Welsh taas huomauttaa:
"One example of conflicts that will inevitably be structured both by the child's physical-psychological development and the social milieu is the manner in which sexual development occurs. [...] Merleau-Ponty argues that while sexual development is motivated by physical development, no account merely of physical development will suffice to explain it. He argues that 'development is not a solely bodily fact, nor is it totally cultural.' Merleau-Ponty does not disagree with the classical Freudian concept that heterosexuality is the normal telos of psychosexual development, but he argues against the notion that physical maturation causes heterosexuality to develop."
Merleau-Ponty ei toki ole näiden ajatuksiensa kanssa yksin. Myös Foucault'n analyysien (mm. Seksuaalisuuden historia) myötä voidaan huomata, että seksuaalisuus on erilaista eri aikakausilla ja eri yhteiskunnissa. Foucault'n keskittyessä lähinnä eri aikakausiin, Merlau-Ponty on kiinnostunut myös samanaikaisista eri kulttuureista (tosin hänen tapansa puhua ei-eurooppalaisista kulttuureista on paikoin rasistinen tai muuten ongelmallinen, mutta se ei muuta itse seksuaalisuuden ei-universaalin luonteen paljastavan analyysin pätevyyttä).
Tietenkään seksuaalinen kehitys ei ole täysin spontaania ja satunnaista, vaan kussakin historiallis-kulttuurisessa tilanteessa se tapahtuu melko välttämättä tietyissä raameissa. Ei voida siis sanoa, että esimerkiksi heteroseksuaalisuus tai ihmisen queer-luonne olisivat jotenkin omaa valintaa tai että kyseinen ihminen olisi vain sattumalta kehittynyt sellaiseksi kuin on. Pikemminkin, Merleau-Pontyn mukaan meidän on vastattava ympäröivään yhteiskuntaan sen mahdollistamalla tavalla. Tapa, miten vastaamme toisiin ja itseemme on periaatteessa spontaania, mutta käytännössä aina kulttuuristen raamien sanelemaa ("determined to respond to it. How she responds is in principle spontaneous, but in practice limited by social constraints").
Kuten Merleau-Ponty sanoo:
"Nevertheless, development follows certain lines all the same; the possibilities of aberration are not infinite. This order, entirely contingent as it may be, must surge forth spontaneously from prior states, from materials that it is going to utilize. Maturation consists in the adequation between the meaning of realized behavior and the materials with which this meaning realizes itself. The individual must take up again what the present bodily state has rendered possible. We find this very idea in the psychology of form, an idea which is itself much more a question than a response, is incomplete. Development is as little a destiny as it is an unconditioned freedom, for the individual always accomplishes a decisive act of development in a particular corporeal field."
Ajatus maailmaan, toisiin ja omaan itseen vastaamisesta tulee (ainakin) Heideggerilta. Ajatus on se, että me emme ole täysin passiivisia maaimassa olevia ja täysin kausaalisia olentoja, mutta emme myöskään pysty täysin päättämään omasta toiminnastamme ja maailmassa olemisestamme. Voimme toimia vain annetuissa puitteissa, ja joudumme ns. vastaamaan sille, mitä kohtaamme. Toimintamme on siis jatkuvasti niin sanotusti reaktiivista (mutta ei välttämättä nietzscheläisessä mielessä). Toimintamme ja elämämme, samoin oma kehityksemme, voisivat periaatteessa olla toisinkin, mutta ollessamme aina jo jossain kulttuuris-historiallis-sosiaalisessa ja myös maantieteellisessä jne. tilanteessa joudumme toimimaan vastauksena tilanteellemme. Näin myös seksuaalisuuden suhteen.
Miten tulkita sitten omaa seksuaalisuutta? Tietenkin se tuntuu omalta, mutta toisaalta annetulta. Seksuaalisuus ei tuntuisi seksuaalisuudelta, jos sitä ei kokisi jonkinlaisena ominaisuutena tai persoonallisuuden osana, jota ei ole itse päättänyt. Samaan aikaan erityisesti tämän hetkisessä suomalaisessa ja paikoin myös muussa länsimaalaisessa keskustelussa seksuaalisuus käsitetään kunkin yksilön välttämättömäksi kehityksen tulokseksi tai yksilössä välttämättä tietyssä muodossa olevaksi. Tuntuu jopa vaaralliselta sanoa, että tietynlainen seksuaalisuus olisi seurausta tietynlaisesta yhteiskunnasta. Näin uskaltaisin kuitenkin väittää.
Ei siis niin, että olisimme itse voineet päättää seksuaalisuutemme luonteesta. Löytyy paljon näyttöä sen puolesta, etteivät yksilöt voi omalle seksuaalisuudelleen mitään. Muutenhan muita kuin heteroseksuaaleja ei monissa yhteiskunnissa olisi, koska kaikenlainen muu seksuaalisuus on niin pitkään ollut niin inhotussa ja rankasti sorretussa asemassa, ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ovat monesti kertoneet yrittäneensä muuttua heteroseksuaaleiksi.
Seksuaalisuuden muodot eivät kuitenkaan ole universaaleja. Kuten muukin ihmisen elämä ja kehitys, väittäisin, että seksuaalisuuskin on jatkuvassa muutoksessa ja kehityksessä ympäröivään maailmaan ja kohtaamiini henkilöihin vastaamisena. En siis voi päättää, ainakaan täysin, millainen itse olen (derridalaisittain sanottuna olen ei-identtinen itseni kanssa), mutta eri ajassa ja paikassa, toisin sanoen eri tilanteessa, olisin erilainen. Siksi löydän jatkuvasti uutta niin itsestäni kuin toisista.
28. heinäkuuta 2019
Matkalla kohti pohjoista - Mitä oikein tapahtui?
Hirveä ahdistus. "Ahdistuskauppa", nauramme E:n kanssa, jonka kanssa viikoittainen puhelimessa puhuminen on auttanut enemmän kuin mikään muu kestämään kolmen viikon yksinäisen sosiaalisuuden.
Ulkona Klagenfurtissa sataa, eilen yöllä Roomassa salamoi.
En tiedä, mikä hänen reaktionsa oli runooni, jonka hänelle kirjoitin. Ehkä eniten haluan kuvitella, että hän heitti sen pois. Sillä minut hän selvästikin heitti.
En oikeastaan halua kuulla hänestä enää. Sain ystävän, josta tulikin kamala taakka.
En oikeastaan tiedä, mitä tapahtui. Puhuimme tärkeistä asioista, ja keskustelumme lohduttivat minua yksinäisyydessäni. En nähnyt sitä tulevaksi, mutta yhtäkkiä hän tarttui käteeni, veti minut lähelleen ja suuteli. Seuraavana päivänä minua ahdisti, ja yritin vältellä häntä. Nähdessään minut hän puhui minulle todella ikävään sävyyn. Hän ei selvästikään osaa peittää tunteitaan. Näin lapsen silmälasien takana. Sanoin, että olen kihloissa ja että aion todellakin mennä kihlattuni kanssa naimisiin. "Luulen, ettei sydämeni murru", hän sanoi. Olin siitä iloinen.
Hän oli minua kohtaan todella ihana ja ystävällinen. Toivoin, että hän voisi edelleen olla ystäväni tilanteessa, jossa olin vieraiden ja vieraan kulttuurin ympäröimä niin pitkään.
Kai hän olikin, mutta lähentelevä sellainen. Oli toisaalta ihanaa avautua toiselle rehellisesti, mutta toisaalta alkoi hiljalleen ärsyttää, että ystäväni oli seurastani mustasukkainen, erityisesti miespuolisten kavereiden kohdalla.
Mutta olen aina liian ystävällinen kaikille. Toisaalta en olisi halunnut menettää sitä, mitä oli. Sen kuitenkin viimeistään Roomassa menetin.
Sovimme, että menemme samaan hostelliin, koska on kivempaa olla ainakin jonkun kanssa samassa paikassa kuin ihan yksin. Hän ymmärsi asian väärin ja varasi meille romanttisen pariskuntahuoneen.
Alkoi ahdistaa. Halusin paeta. En halunnut olla ihastuneen pikkuveljen kanssa samassa huoneessa. Päätin kestää, mutta jo muutaman tunnin päästä ostin salaa bussilipun illalle. Yritin soittaa E:lle ja kysyä neuvoa painostavassa tilanteessa. Mitä oikein sanoisin palavasti ihastuneelle ystävälleni, joka selvästikin toivoi romanssia Roomassa?
Itsepähän hän kysyi, mitä mielessäni liikkuu. Ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun jouduin sanomaan, että minulla on hänen läsnäolostaan vaikea olo. Tunsin hänen kosketuksensa käsivarrellani ja huokaisin syvään. "Ostitko bussilipun tälle illalle?" hän kysyi yhtäkkiä tajuten tilanteen. Nyökkäsin katsoen alas.
"Älä vihaa minua", sanoin. Tunsin, kuinka hän löi minua henkisesti, odotin fyysistä iskua, jota ei tullut.
"En minä vihaa sinua". Mutta tiesin tuottaneeni hänelle pettymyksen.
Keskustelimme pitkään ja syvällisesti rakkaudesta, ystävyydestä ja toiveista. Olen sitä mieltä, että meistä olisi tullut paremmat ystävät, jos hän ei olisi heteronomisilla ennakkoluuloilla varustettu mies.
Välttelin hänen seuraansa loppupäivän. Hän käyttäytyi vaivaannuttavan lapsellisesti. Minulla oli ihan kiva viimeinen ilta muiden tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa. Hänellä ei ollut. Lopulta hakiessani tavarani hänen luotaan hän oli minulle vihainen ja turhautunut. Halasimme ja pyysin anteeksi.
Ei minulla todellisuudessa ollut mitään anteeksi pyydettävää muilta kuin itseltäni.
Ulkona Klagenfurtissa sataa, eilen yöllä Roomassa salamoi.
En tiedä, mikä hänen reaktionsa oli runooni, jonka hänelle kirjoitin. Ehkä eniten haluan kuvitella, että hän heitti sen pois. Sillä minut hän selvästikin heitti.
En oikeastaan halua kuulla hänestä enää. Sain ystävän, josta tulikin kamala taakka.
En oikeastaan tiedä, mitä tapahtui. Puhuimme tärkeistä asioista, ja keskustelumme lohduttivat minua yksinäisyydessäni. En nähnyt sitä tulevaksi, mutta yhtäkkiä hän tarttui käteeni, veti minut lähelleen ja suuteli. Seuraavana päivänä minua ahdisti, ja yritin vältellä häntä. Nähdessään minut hän puhui minulle todella ikävään sävyyn. Hän ei selvästikään osaa peittää tunteitaan. Näin lapsen silmälasien takana. Sanoin, että olen kihloissa ja että aion todellakin mennä kihlattuni kanssa naimisiin. "Luulen, ettei sydämeni murru", hän sanoi. Olin siitä iloinen.
Hän oli minua kohtaan todella ihana ja ystävällinen. Toivoin, että hän voisi edelleen olla ystäväni tilanteessa, jossa olin vieraiden ja vieraan kulttuurin ympäröimä niin pitkään.
Kai hän olikin, mutta lähentelevä sellainen. Oli toisaalta ihanaa avautua toiselle rehellisesti, mutta toisaalta alkoi hiljalleen ärsyttää, että ystäväni oli seurastani mustasukkainen, erityisesti miespuolisten kavereiden kohdalla.
Mutta olen aina liian ystävällinen kaikille. Toisaalta en olisi halunnut menettää sitä, mitä oli. Sen kuitenkin viimeistään Roomassa menetin.
Sovimme, että menemme samaan hostelliin, koska on kivempaa olla ainakin jonkun kanssa samassa paikassa kuin ihan yksin. Hän ymmärsi asian väärin ja varasi meille romanttisen pariskuntahuoneen.
Alkoi ahdistaa. Halusin paeta. En halunnut olla ihastuneen pikkuveljen kanssa samassa huoneessa. Päätin kestää, mutta jo muutaman tunnin päästä ostin salaa bussilipun illalle. Yritin soittaa E:lle ja kysyä neuvoa painostavassa tilanteessa. Mitä oikein sanoisin palavasti ihastuneelle ystävälleni, joka selvästikin toivoi romanssia Roomassa?
Itsepähän hän kysyi, mitä mielessäni liikkuu. Ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun jouduin sanomaan, että minulla on hänen läsnäolostaan vaikea olo. Tunsin hänen kosketuksensa käsivarrellani ja huokaisin syvään. "Ostitko bussilipun tälle illalle?" hän kysyi yhtäkkiä tajuten tilanteen. Nyökkäsin katsoen alas.
"Älä vihaa minua", sanoin. Tunsin, kuinka hän löi minua henkisesti, odotin fyysistä iskua, jota ei tullut.
"En minä vihaa sinua". Mutta tiesin tuottaneeni hänelle pettymyksen.
Keskustelimme pitkään ja syvällisesti rakkaudesta, ystävyydestä ja toiveista. Olen sitä mieltä, että meistä olisi tullut paremmat ystävät, jos hän ei olisi heteronomisilla ennakkoluuloilla varustettu mies.
Välttelin hänen seuraansa loppupäivän. Hän käyttäytyi vaivaannuttavan lapsellisesti. Minulla oli ihan kiva viimeinen ilta muiden tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa. Hänellä ei ollut. Lopulta hakiessani tavarani hänen luotaan hän oli minulle vihainen ja turhautunut. Halasimme ja pyysin anteeksi.
Ei minulla todellisuudessa ollut mitään anteeksi pyydettävää muilta kuin itseltäni.
Kirjoitin ensimmäisen englanninkielisen ei-runoni
No Poetry
I can’t
write poetry in English,
so I’ll
just write words.
I do not know
whether my words are right and rightly put,
but the
reason(!) why this is not poetry is that
the
aesthetic is not primary
but what is
important is the content,
the
affirmation,
the implicit
secret we (always?) already share.
Poor in
words,
everything
becomes simpler,
thought
shuts down,
opens up
new possibilities.
For
feeling, perhaps?
Feeling the
friendship,
l’aimance,
not asking,
what is love?
but
listening, responding, being,
and finding
what was destined in the way.
And what is
destined is that
we cannot
choose, where to go.
Not going
back to where we came from,
because
time has already passed,
and we are
lost, again.
But,
please, I ask you,
tolerate
the messiness.
Only untruth
and naïvité are clear and clean,
what there
is, is already decided,
not by you
but for you.
Be the
honest yourself,
be the
loving being that you are,
forgive me
for not coming with you,
I hope I
have given you the gift.
Because you
certainly gave me one.
Yours in
friendship,
Simone de
Ladybug
21. heinäkuuta 2019
Koti-ikävä
Sinä et kuulu tähän maailmaan.
Minä en kuulu tähän maailmaan.
Mutta yhdessä me, jotka olemme täällä, olemme luoneet omamme, ikään-kuin maailmamme.
Emme ymmärrä, mitä ympärillä todella tapahtuu, emme puhu kieltä, emme elä tämän maailman rytmiä. Elämme hotellissa ja syömme tuntemattomien valmistamaa ruokaa. Teemme asioita keskenämme, emme sulaudu pikkukaupungin verkostoihin.
Sitä on olla muukalainen.
Mutta koska sinä et ole ollut täällä alkuunkaan, koska et siis kuulu tähän ikään-kuin maailmaankaan, en osaa ikävöidä sinua tänne.
Mutta ikävöin kotiin.
Sinä olet minun kotini.
Minä en kuulu tähän maailmaan.
Mutta yhdessä me, jotka olemme täällä, olemme luoneet omamme, ikään-kuin maailmamme.
Emme ymmärrä, mitä ympärillä todella tapahtuu, emme puhu kieltä, emme elä tämän maailman rytmiä. Elämme hotellissa ja syömme tuntemattomien valmistamaa ruokaa. Teemme asioita keskenämme, emme sulaudu pikkukaupungin verkostoihin.
Sitä on olla muukalainen.
Mutta koska sinä et ole ollut täällä alkuunkaan, koska et siis kuulu tähän ikään-kuin maailmaankaan, en osaa ikävöidä sinua tänne.
Mutta ikävöin kotiin.
Sinä olet minun kotini.
18. heinäkuuta 2019
Vieraslajina
Vieraissa maissa olen vieraana lintuna, muuttolintuparven seassa kummajaisena.
Täällä muuttolintuparvessa on kotiani muistuttavia toisia, ja monissa näen jonkun kaipaamani ystävän. On vaikeaa muistuttaa itselleen, etteivät he ole noita samoja ihmisiä.
Kaikkein eniten kaipaan läheisyyttä ja sitä, että joku halaisi. En ole pitkään aikaan ollut näin pitkään ilman oikeaa halausta.
Muuttolintuna kaipaan kotiani, teitä, sinua.
Sydämeni takoo, kun tunnen, kuinka toiset linnut katsovat minua ja minä heitä, kuinka kaipaan ystävää ikävääni. He yrittävät ymmärtää minua kuin kielenvikaista, kuin erilaista laulajaa, joka en osaa ihan yhtyä heidän lauluunsa.
Sitten on niitä, joiden tunnen katsovan minua intensiivisemmin, ujosti, vähän hymyillen ja hieman hätäisesti naureskellen. Se pelottaa. En halua satuttaa heitä tai pesääni kotona.
Nyt olen istumassa oksalle kahdestaan yhden kanssa. Uskon, että pitää vastata hänen sirkutteluunsa kertomalla rengastajastani, rakkaastani.
PS. Olen Italialaisessa pikkukaupungissa englantia äidinkielenään puhuvien (tai melkein) keskuudessa ainoana, jonka opiskelu-, työ- ja arkikieli ei ole englanti.
Täällä muuttolintuparvessa on kotiani muistuttavia toisia, ja monissa näen jonkun kaipaamani ystävän. On vaikeaa muistuttaa itselleen, etteivät he ole noita samoja ihmisiä.
Kaikkein eniten kaipaan läheisyyttä ja sitä, että joku halaisi. En ole pitkään aikaan ollut näin pitkään ilman oikeaa halausta.
Muuttolintuna kaipaan kotiani, teitä, sinua.
Sydämeni takoo, kun tunnen, kuinka toiset linnut katsovat minua ja minä heitä, kuinka kaipaan ystävää ikävääni. He yrittävät ymmärtää minua kuin kielenvikaista, kuin erilaista laulajaa, joka en osaa ihan yhtyä heidän lauluunsa.
Sitten on niitä, joiden tunnen katsovan minua intensiivisemmin, ujosti, vähän hymyillen ja hieman hätäisesti naureskellen. Se pelottaa. En halua satuttaa heitä tai pesääni kotona.
Nyt olen istumassa oksalle kahdestaan yhden kanssa. Uskon, että pitää vastata hänen sirkutteluunsa kertomalla rengastajastani, rakkaastani.
PS. Olen Italialaisessa pikkukaupungissa englantia äidinkielenään puhuvien (tai melkein) keskuudessa ainoana, jonka opiskelu-, työ- ja arkikieli ei ole englanti.
23. toukokuuta 2019
Ajallisuusagnostismi
Mitä kello on(?),
mikä kello on (?),
paljonko kello on(?),
paljonko sitä on(?).
Mitä aika on(?),
mikä aika on(?),
mikä aika nyt on(?),
paljonko sitä on(?).
Mitä ajallisuus on,
ajattomuus,
ajallinen,
vai ajaton(?).
Kausia, hetkiä, päiviä, öitä,
aikakausia, kuolemanhetkiä, eläkepäiviä, töitä.
Metaforia, mittauksia, numeroita, yllätyksiä, muutoksia ja tulemista,
menemistä, muistoja, unohdusta, elämiä, vanhenemista ja uudistumista.
Mitä sanon,
kun sanon,
ettei (minulla) ole aikaa(?).
mikä kello on (?),
paljonko kello on(?),
paljonko sitä on(?).
Mitä aika on(?),
mikä aika on(?),
mikä aika nyt on(?),
paljonko sitä on(?).
Mitä ajallisuus on,
ajattomuus,
ajallinen,
vai ajaton(?).
Kausia, hetkiä, päiviä, öitä,
aikakausia, kuolemanhetkiä, eläkepäiviä, töitä.
Metaforia, mittauksia, numeroita, yllätyksiä, muutoksia ja tulemista,
menemistä, muistoja, unohdusta, elämiä, vanhenemista ja uudistumista.
Mitä sanon,
kun sanon,
ettei (minulla) ole aikaa(?).
15. helmikuuta 2019
Olen päätynyt persoonattomasta filosofisesta tutkimuksesta oman elämäni eksistentialismiin. Tämä on se syy, miksi aikoinaan jätin Heideggerin. Niin kuin ihmiselämässäkin, ehkä filosofiassakaan ei pitäisi palata entisten kanssa yhteen.
"We direct our visual focus where we will, but sounds befall us. We cannot bring on the call; we can only prepare and wait for it."
Haluanko? En tiedä. En voi myöskään kokeilla. Joskus on olemassa vain lopullisia päätöksiä, vaikka niitäkään päätöksiä ei välttämättä voi tehdä.
Harvoja asioita voi lopulta valita. Tunteitaan ei ainakaan. Olen kuin hulluuden pyörteissä (onneksi Hesarista luin aamulla, etten ole yksin, moni nuori aikuinen on), keskittyminen ei onnistu, tunnen rakastuvani aiheisiin, teksteihin, ihmisiin, heijastuksiin.
Olen levoton. Odotan laantumista. Odotan jälleennäkemistä, samalla toivoisin tämän tilanteen jatkuvan. Olenko kamala? Jos, niin kenen silmissä ja miksi?
Olen juuri syvimmällä "jokapäiväisyydessä", jossa "kenen tahansa" arvio ja arvostelu minusta tulee minun omaan mieleeni, ja kritisoin itseäni ei-kenenkään ja samalla kaikkien silmien läpi. Odotan autenttisuutta, mutta sitä ei tule.
Vai oliko sen hetken jälkeinen tajuaminen, seuraava päivä eli dagen-efter, juuri se autenttinen hetki? Jolloin maailma katosi hetkeksi, enkä tiennyt enää, mihin suuntaisin toimintani.
On kuuma, hikoilen, mikä ahdistaa. Ihminen ei saisi tuoda ruumiillisuuttaan esille, vaan ihmisen olisi ikään kuin oltava tekstiä. Teidän tulee nähdä minun ruumiini lävitse, nähdä minut henkilönä eli omina konstruktioinanne sen perusteella, mitä minä teille kommunikoin ja pystytte ottamaan vastaan, samoin kuin tekstiä lukeakseen tulee nähdä tekstin läpi itse asiaan. Musta valkoisella on tekstin materia, mutta se itse ymmärrettävä asia on ideaalinen. - tämä oli sivupolku
"Fyysisen olemisen, ajallisen olemisen fenomenologiaa", kuuluu viereisestä pöydästä. "Teknologia". Juuri sitä, mihin Heidegger jatkaa. [Mutta sitten: "ilmasto", sanana "ilma", "kaasuja, maapallon nahkaa". No voi ***]
En voi, pelkään tekeväni virheen.
13. helmikuuta 2019
Autenttisuus alkaa olla kovin lähellä kuolemaa
Poistin edellisen ajatelman, koska se johti tähän. Kirjoitetaan erään kollegan kanssa tekstiä siitä, miten kuolema on tabu nykyään.
Autenttisuuskelat päätyivät nopeasti siihen kuoleman tajuamiseen. Tietenkin Heideggerilla on tässä roolinsa.
Autenttinen sosiaalinen elämä kuulostaa hörhöilyltä, ja vakaasti uskon, että sitä se onkin. En nimittäin usko, että sellaista on, ja jonkinlainen auntenttisuuden uskottelu siinä yhteydessä on lähinnä banaalia (olen ollut sellaisessa tilanteessa, jossa tyypit yrittää saavuttaa "sitä jotakin" eli yhteyttä "johonkin", ehkä toisiimme tai "tähän tilanteeseen", mutta niin pian kuin "tämä tilanne" jotenkin saavutetaan sen mieltämisenä, yhteys siihen sen reflektion sijaan katoaa). Siispä argumentti siitä, ettei autenttista sosiaalista tilannetta ole, on ikään kuin polku kohti kuolemanfilosofiaa (kuolemanfilosofia vaikuttaa myös noin käytännön tasolla olevan juuri sitä asiaa itseään siinä mielessä, että melkein kaikki tärkeimmät filosofit ovat aina kuolleet, ja filosofia voidaan käsitellä materiaalina vasta henkilön kuoleman jälkeen).
Elämän ja kuoleman suhde on paradoksaalinen. Tuntuu, ettei juuri nyt kiinnosta mikään muu niin paljon kuin siitä asiasta kirjoittaminen. Pääsen taas asian ytimeen hieman sivusta astuen raiteille. Ei ole elämää ilman kuolevaisuutta, eikä tietenkään kuolemaakaan ilman elämää.
Ehkä juuri siksi kuolema tuntuu pahimmalta ja ahdistavimmalta niiden mielestä, joilla on eniten menetettävää. Jos on koko elämänsä elänyt ikään kuin ei kuolisi koskaan, kerännyt varallisuutta ja tunnettuutta, voi tuntua hirveältä, että se kaikki loppuu. Eli tavallaan mitä enemmän on olemassa materiassa eli representoi itseään tavarassa, mammonassa ja muissa, sitä vähemmän pystyy hyväksymään kuolemaa. Muistelen stoalaisia. Ehkä kärsimyksen vähentäminen nautinnon vähentämisellä tähtäsikin juuri kuolemanpelon ja ahdistavuuden vähentämiseen. Kun ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävääkään.
Tutustuin hiljattain (itselleni) erittäin mielenkiintoisella tavalla erääseen taiteilijaan. Mietin sitä, miten taiteessa suhtaudutaan kuolemaan. Vähän kuin filosofiassa ja muussa tieteessä, taiteessakaan se ihminen itse, se oikea ihminen töidensä takana, ei voi olla olennainen, koska muuten se itse työ menettää merkityksensä. Meillä on ikään kuin mielikuva siitä työn tekijästä, mutta se ei ole ihan sama asia kuin se ihminen itse, vaikka se ihminen itse voikin nauttia tilanteesta. Taiteilija on nimittäin täysi vasta kuollessaan. Onko kuolema kuitenkin tabu?
Moni länsimainen asia lopulta tähtää kuolemaan, mutta sen ääneen sanominen tuntuu katastrofaaliselta. Paavi-instituutio on tästä hyvä esimerkki. Pietarinkirkossa on vielä paljon tilaa tuleville paavien haudoille. Jokaisen paavin kohdalla odotetaan, että se kuolee, koska miten muuten voitaisiin spekuloida jo seuraavalla paavilla. Ehkä siksi Benedictus, se edellinen ennen Fransiscusta, poikkeuksellisesti jättäytyi emerituspaaviksi, mitä on kai tapahtunut viimeksi aika monta sataa vuotta sitten. Voi olla aika lamaannuttavaa elää koko ajan tietoisesti kohti kuolemaa. Pohdiskelenkin juuri artikkelikässäriä luonnostellessani, että kuoleman ja elämän paradoksaaliseen suhteeseen kuuluu sekin, että oman kuolevaisuuden tiedostaminen voi sysätä kohti parempaa elämää, mutta sen jatkuva tiedostaminen todennäköisesti vain lamaannuttaa, koska pitkän aikavälin päämäärät muuttuvat merkityksettömiksi oman elämän kannalta.
Ah, jokapäiväisyys ja autenttisuus. Hitsi, haluisin ottaa yhteyttä siihen taiteilijaan.
Autenttisuuskelat päätyivät nopeasti siihen kuoleman tajuamiseen. Tietenkin Heideggerilla on tässä roolinsa.
Autenttinen sosiaalinen elämä kuulostaa hörhöilyltä, ja vakaasti uskon, että sitä se onkin. En nimittäin usko, että sellaista on, ja jonkinlainen auntenttisuuden uskottelu siinä yhteydessä on lähinnä banaalia (olen ollut sellaisessa tilanteessa, jossa tyypit yrittää saavuttaa "sitä jotakin" eli yhteyttä "johonkin", ehkä toisiimme tai "tähän tilanteeseen", mutta niin pian kuin "tämä tilanne" jotenkin saavutetaan sen mieltämisenä, yhteys siihen sen reflektion sijaan katoaa). Siispä argumentti siitä, ettei autenttista sosiaalista tilannetta ole, on ikään kuin polku kohti kuolemanfilosofiaa (kuolemanfilosofia vaikuttaa myös noin käytännön tasolla olevan juuri sitä asiaa itseään siinä mielessä, että melkein kaikki tärkeimmät filosofit ovat aina kuolleet, ja filosofia voidaan käsitellä materiaalina vasta henkilön kuoleman jälkeen).
Elämän ja kuoleman suhde on paradoksaalinen. Tuntuu, ettei juuri nyt kiinnosta mikään muu niin paljon kuin siitä asiasta kirjoittaminen. Pääsen taas asian ytimeen hieman sivusta astuen raiteille. Ei ole elämää ilman kuolevaisuutta, eikä tietenkään kuolemaakaan ilman elämää.
Ehkä juuri siksi kuolema tuntuu pahimmalta ja ahdistavimmalta niiden mielestä, joilla on eniten menetettävää. Jos on koko elämänsä elänyt ikään kuin ei kuolisi koskaan, kerännyt varallisuutta ja tunnettuutta, voi tuntua hirveältä, että se kaikki loppuu. Eli tavallaan mitä enemmän on olemassa materiassa eli representoi itseään tavarassa, mammonassa ja muissa, sitä vähemmän pystyy hyväksymään kuolemaa. Muistelen stoalaisia. Ehkä kärsimyksen vähentäminen nautinnon vähentämisellä tähtäsikin juuri kuolemanpelon ja ahdistavuuden vähentämiseen. Kun ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävääkään.
Tutustuin hiljattain (itselleni) erittäin mielenkiintoisella tavalla erääseen taiteilijaan. Mietin sitä, miten taiteessa suhtaudutaan kuolemaan. Vähän kuin filosofiassa ja muussa tieteessä, taiteessakaan se ihminen itse, se oikea ihminen töidensä takana, ei voi olla olennainen, koska muuten se itse työ menettää merkityksensä. Meillä on ikään kuin mielikuva siitä työn tekijästä, mutta se ei ole ihan sama asia kuin se ihminen itse, vaikka se ihminen itse voikin nauttia tilanteesta. Taiteilija on nimittäin täysi vasta kuollessaan. Onko kuolema kuitenkin tabu?
Moni länsimainen asia lopulta tähtää kuolemaan, mutta sen ääneen sanominen tuntuu katastrofaaliselta. Paavi-instituutio on tästä hyvä esimerkki. Pietarinkirkossa on vielä paljon tilaa tuleville paavien haudoille. Jokaisen paavin kohdalla odotetaan, että se kuolee, koska miten muuten voitaisiin spekuloida jo seuraavalla paavilla. Ehkä siksi Benedictus, se edellinen ennen Fransiscusta, poikkeuksellisesti jättäytyi emerituspaaviksi, mitä on kai tapahtunut viimeksi aika monta sataa vuotta sitten. Voi olla aika lamaannuttavaa elää koko ajan tietoisesti kohti kuolemaa. Pohdiskelenkin juuri artikkelikässäriä luonnostellessani, että kuoleman ja elämän paradoksaaliseen suhteeseen kuuluu sekin, että oman kuolevaisuuden tiedostaminen voi sysätä kohti parempaa elämää, mutta sen jatkuva tiedostaminen todennäköisesti vain lamaannuttaa, koska pitkän aikavälin päämäärät muuttuvat merkityksettömiksi oman elämän kannalta.
Ah, jokapäiväisyys ja autenttisuus. Hitsi, haluisin ottaa yhteyttä siihen taiteilijaan.
16. tammikuuta 2019
Minulla on uusi ystävä
Ja niin iloiselta se tuntuukin kuin kuulostaa, ihan yhtä hauskalta, naiivilta ja yksinkertaiselta.
Minun uusi ystäväni on tuttavani ja kasvukumppanini vuosien takaa. Hän oli leikkitoverini, ilkeilijäni, tyhmä kanssateini-ikäiseni, muttei koskaan se, joka hän nyt on, eli ystäväni.
On ihanaa halata häntä teidemme erotessa. On ihanaa puhua maailman ja Suomen politiikasta, taloudesta, yhteiskuntateoriasta, elitismistä ja Habermasin kriitikoista. On kuin vasta aikuisuus olisi tehnyt meistä ne, jotka olemme nyt, ja vasta nyt voimme siksi olla ystäviä.
Mutta ehkä juuri niiden yhteisten vuosien takia voimme nyt olla toisiamme niin lähellä. Tunnen hänet, kun taas monen muun ihmisen kohdalla läheisyys on vielä kovin pitkän matkan takana.
Olen iloinen. Iloitsen hänen hymystään, hänen toiveestaan tavata taas ja jatkaa kesken jääneitä keskustelujamme. Olen iloinen hänen puolestaan ja omasta puolestani, sillä minusta meillä on jotakina, mitä muilla ei, meidän oma minulle vielä kummallinen ystävyytemme.
Minun uusi ystäväni on tuttavani ja kasvukumppanini vuosien takaa. Hän oli leikkitoverini, ilkeilijäni, tyhmä kanssateini-ikäiseni, muttei koskaan se, joka hän nyt on, eli ystäväni.
On ihanaa halata häntä teidemme erotessa. On ihanaa puhua maailman ja Suomen politiikasta, taloudesta, yhteiskuntateoriasta, elitismistä ja Habermasin kriitikoista. On kuin vasta aikuisuus olisi tehnyt meistä ne, jotka olemme nyt, ja vasta nyt voimme siksi olla ystäviä.
Mutta ehkä juuri niiden yhteisten vuosien takia voimme nyt olla toisiamme niin lähellä. Tunnen hänet, kun taas monen muun ihmisen kohdalla läheisyys on vielä kovin pitkän matkan takana.
Olen iloinen. Iloitsen hänen hymystään, hänen toiveestaan tavata taas ja jatkaa kesken jääneitä keskustelujamme. Olen iloinen hänen puolestaan ja omasta puolestani, sillä minusta meillä on jotakina, mitä muilla ei, meidän oma minulle vielä kummallinen ystävyytemme.
11. tammikuuta 2019
Erosofi ja 39 muuta sanaa rakkaudelle
Olen kummallisesti rakastunut tiettyyn hymyyn,
tiettyyn hiusnutturaan,
tiettyyn tyyliin.
Olen kummallisesti etäinen ja jännittynyt, kun etäisyys pienenee ja pienenee, mutta jännitys pysyy vain niin kauan kuin etäisyyttä on.
Saat sanani sekaisin, kun tulet liian lähelle.
Mukavuusalueeni on kaukana.
Ihanuusalueeni on hyvä sanasi,
hyväksyntäsi,
harvinainen keskustelu minun puoleltani.
Luovutin jo.
Kasvoin aikuiseksi takiasi.
Sitten, ehkä juuri siksi, tulit taas suopeaksi ja ihanaksi ja sanoit
tietenkin, kiva, kun tuut,
ja tarkoitit sitä todella.
Tänään on niin hyvä päivä.
Sydämeni takoo rinnassani vain minun omassa maailmassani, ja kaikki tuhoutuisi, jos tietäisit.
Onneksi en itsekään tiedä, mikä tämä on.
Tunteeni ei ole eros, filos, eikä agape.
Siihen kreikkalaisilla ei ollut sanottavaa.
Siihen sinullakaan, naisrakkausfilosofi, ole.
Kaikki tutkimuksenne koskevat syvää,
aitoa,
olemassa olevaa,
ihmisen näkevää rakkautta.
Minulle sinä et ole ihminen,
minulle sinä olet kirjasi,
saavuttamattomuutesi juuri siksi, että positiosi on ilmaa, ja sen taustalla olet kuin kuka tahansa,
sinä.
Minulle sinä olet salainen filosofi.
Minulle sinä olet se, joka teit minusta viisaudensalarakastajan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)
