Olen uudelleensyntynyt lapsena (?)

"Vain lapset ajattelevat noin", sanoi eräs prabhu eli Krishna-liikkeen munkki, kun sanoin, että jos kirjani on guruni, en tarvitse enempää opettajia. Liikkeen länsimaistaja, Srila Prabhupada (tai A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada), kuitenkin sanoo kirjassaan Antaumuksen Nektari, että ilman gurua ei voi oppia, mutta kirjan kautta hän voi toimia guruna etäältä ja kuolemansakin jälkeen. Minua ojentanut prabhu oli hieman poissaolevassa tilassa vakavan onnettomuuden jälkeen, ja hän oli vasta keskellä kuntoutusprosessia. Hän ei puhunut paljon, ja kun hän sanoi jotakin, hän sanoi sen töksäyttäen ja yllättäen muut siitä, että hän kykeni ymmärtämään tilannetta edes jotenkuten. En usko, että hän oli kuitenkaan kovinkaan tietoinen siitä, mitä hän sanoi. Osa lauseista tuntui kumpuavan muistoista kuin ikkunana tuon ihmisen menneisyyteen ilman hänen itsensä osallistumista tilanteeseen.


Lause pisti, sillä kuulin sen loukkauksena. Kätkin sen syvälle, ja muistin sen taas lukiessani Hermann Hessen Siddhartaa. Kirjassa Siddharta sanoo, ettei viisautta voi opettaa, vaan ainoastaan tietoa. Sen kaiken voi ottaa kantaakseen, mutta sen ymmärtäminen täytyy itse selvittää.


Nietzsche jakaa ihmiset kolmeen kvalitatiiviseen kategoriaan: kameliin, leijonaan ja lapseen. Nämä ovat kolme kehitysvaihetta. Heistä kameli on se, joka kantaa elämää kuvitellen sen kuuluvan asiaan, leijona kapinoi, ja lapsi on uudestisyntynyt.


Siddhartan lukemisen jälkeen prabhun lause sai uuden merkityksen. Kyllä, ajattelen kuin lapsi. Haluan olla uudestisyntynyt lapsi, joka on käynyt läpi sen kierron, joka ymmärtämiseen vaaditaan. En ole lapsi iältäni ja keholtani, vaan olen lapsi metaforisesti, re-flektiona, juuri niin kuin prabhu sen tarkoitti.


Prabhun sanojen jälkeen kulkeuduin sattuman kautta Budapestin buddhalaisten tapaamiseen (minut oli kaksi viikkoa aikaisemmin kutsuttu Wieniin konferenssiin, ja sieltä konferenssista oli järkevintä siinä tilanteessa mennä käymään Hankalla Unkarissa). He opettivat minulle mantran (Nam myoho-renge-kyo), jonka avulla voisin löytää itseni ja onnellisuuden, "your inner buddhahood", kuten eräs heistä sanoi. Huomasin lausuessani mantraa, etten ole ajatusteni kanssa yksin: maailma ja Jumala ovat jo täällä, minun ei tarvitse palvella ketään, vaan rakastaa kaikkia, myös itseäni.


Viime viikolla tajusin terapian ja reflektion kautta, että se, mikä on todella tärkeää, on jo tässä. Minulle se konkreettisesti tarkoittaa läheisiäni, huolenpitoa ja filosofiaa. Se kaikki on jo täällä, eikä niitä kukaan voi ottaa minulta pois.


Se, mitä viisautena löydetään, ei kuitenkaan ole henkilökohtainen onnellisuus. Nam myoho-renge-kyo voi toimia myös taikasanoina, kuten jotkut buddhalaispiirin jäsenet olivat huomanneet, mutta se ei ole niiden sanojen perimmäinen tarkoitus tai voima. Niiden voima on noiden sanojen yhdistävyys maailmaan, eli sisäisen ja ulkoisen kierron huomaaminen. Emme ole erotettuina, muutenhan emme edes olisi, mutta voimme olla huomaamatta yhteyttä.


Sanat eivät ole totuus, sanat ovat vain väline. Sanat voivat olla ristiriitaisia, mutta maailma ei. Sanoilla voi joko peittää tai avata, erottaa tai yhdistää. Meidän tunteemme voivat olla ristiriitaisia käsitteellisellä tasolla, mutta mikään ei oikeasti ole ristiriidassa. Siksi viisautta ei voi opettaa, vain sanoja voi. Minulla voi olla yksi tai useampia guruja, mutta gurun seuraaminen ei vielä itsessään anna minun ymmärtää.


Kaikki on jo täällä, mitään ei tarvitse enää etsiä. Maailma on premissejä, ja premissit sisältävät jo deduktionsa tuloksen, mutta deduktio tulee oppia näkemään, sitä ei voi vain näyttää toiselle. Minun ei tarvitse seurata ketään, minun täytyy vain ajatella ja toimia.


Tässä kohtaa tulee mieleen Tuomaksen silloin tyhmä kysymys kuviksentunnilla lukiossa, kun selitin käynnistäni Krishna-temppelissä. "Ootsä Buddha?" Vastasin hymähtäen, etten nyt sentään. Olin oikeassa, ja niin oli hänkin.


Mikä sitten on muuttunut? Ei mikään ja samalla kaikki.