Hirveä ahdistus. "Ahdistuskauppa", nauramme E:n kanssa, jonka kanssa viikoittainen puhelimessa puhuminen on auttanut enemmän kuin mikään muu kestämään kolmen viikon yksinäisen sosiaalisuuden.
Ulkona Klagenfurtissa sataa, eilen yöllä Roomassa salamoi.
En tiedä, mikä hänen reaktionsa oli runooni, jonka hänelle kirjoitin. Ehkä eniten haluan kuvitella, että hän heitti sen pois. Sillä minut hän selvästikin heitti.
En oikeastaan halua kuulla hänestä enää. Sain ystävän, josta tulikin kamala taakka.
En oikeastaan tiedä, mitä tapahtui. Puhuimme tärkeistä asioista, ja keskustelumme lohduttivat minua yksinäisyydessäni. En nähnyt sitä tulevaksi, mutta yhtäkkiä hän tarttui käteeni, veti minut lähelleen ja suuteli. Seuraavana päivänä minua ahdisti, ja yritin vältellä häntä. Nähdessään minut hän puhui minulle todella ikävään sävyyn. Hän ei selvästikään osaa peittää tunteitaan. Näin lapsen silmälasien takana. Sanoin, että olen kihloissa ja että aion todellakin mennä kihlattuni kanssa naimisiin. "Luulen, ettei sydämeni murru", hän sanoi. Olin siitä iloinen.
Hän oli minua kohtaan todella ihana ja ystävällinen. Toivoin, että hän voisi edelleen olla ystäväni tilanteessa, jossa olin vieraiden ja vieraan kulttuurin ympäröimä niin pitkään.
Kai hän olikin, mutta lähentelevä sellainen. Oli toisaalta ihanaa avautua toiselle rehellisesti, mutta toisaalta alkoi hiljalleen ärsyttää, että ystäväni oli seurastani mustasukkainen, erityisesti miespuolisten kavereiden kohdalla.
Mutta olen aina liian ystävällinen kaikille. Toisaalta en olisi halunnut menettää sitä, mitä oli. Sen kuitenkin viimeistään Roomassa menetin.
Sovimme, että menemme samaan hostelliin, koska on kivempaa olla ainakin jonkun kanssa samassa paikassa kuin ihan yksin. Hän ymmärsi asian väärin ja varasi meille romanttisen pariskuntahuoneen.
Alkoi ahdistaa. Halusin paeta. En halunnut olla ihastuneen pikkuveljen kanssa samassa huoneessa. Päätin kestää, mutta jo muutaman tunnin päästä ostin salaa bussilipun illalle. Yritin soittaa E:lle ja kysyä neuvoa painostavassa tilanteessa. Mitä oikein sanoisin palavasti ihastuneelle ystävälleni, joka selvästikin toivoi romanssia Roomassa?
Itsepähän hän kysyi, mitä mielessäni liikkuu. Ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun jouduin sanomaan, että minulla on hänen läsnäolostaan vaikea olo. Tunsin hänen kosketuksensa käsivarrellani ja huokaisin syvään. "Ostitko bussilipun tälle illalle?" hän kysyi yhtäkkiä tajuten tilanteen. Nyökkäsin katsoen alas.
"Älä vihaa minua", sanoin. Tunsin, kuinka hän löi minua henkisesti, odotin fyysistä iskua, jota ei tullut.
"En minä vihaa sinua". Mutta tiesin tuottaneeni hänelle pettymyksen.
Keskustelimme pitkään ja syvällisesti rakkaudesta, ystävyydestä ja toiveista. Olen sitä mieltä, että meistä olisi tullut paremmat ystävät, jos hän ei olisi heteronomisilla ennakkoluuloilla varustettu mies.
Välttelin hänen seuraansa loppupäivän. Hän käyttäytyi vaivaannuttavan lapsellisesti. Minulla oli ihan kiva viimeinen ilta muiden tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa. Hänellä ei ollut. Lopulta hakiessani tavarani hänen luotaan hän oli minulle vihainen ja turhautunut. Halasimme ja pyysin anteeksi.
Ei minulla todellisuudessa ollut mitään anteeksi pyydettävää muilta kuin itseltäni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti