Autenttisuus alkaa olla kovin lähellä kuolemaa

Poistin edellisen ajatelman, koska se johti tähän. Kirjoitetaan erään kollegan kanssa tekstiä siitä, miten kuolema on tabu nykyään.


Autenttisuuskelat päätyivät nopeasti siihen kuoleman tajuamiseen. Tietenkin Heideggerilla on tässä roolinsa.


Autenttinen sosiaalinen elämä kuulostaa hörhöilyltä, ja vakaasti uskon, että sitä se onkin. En nimittäin usko, että sellaista on, ja jonkinlainen auntenttisuuden uskottelu siinä yhteydessä on lähinnä banaalia (olen ollut sellaisessa tilanteessa, jossa tyypit yrittää saavuttaa "sitä jotakin" eli yhteyttä "johonkin", ehkä toisiimme tai "tähän tilanteeseen", mutta niin pian kuin "tämä tilanne" jotenkin saavutetaan sen mieltämisenä, yhteys siihen sen reflektion sijaan katoaa). Siispä argumentti siitä, ettei autenttista sosiaalista tilannetta ole, on ikään kuin polku kohti kuolemanfilosofiaa (kuolemanfilosofia vaikuttaa myös noin käytännön tasolla olevan juuri sitä asiaa itseään siinä mielessä, että melkein kaikki tärkeimmät filosofit ovat aina kuolleet, ja filosofia voidaan käsitellä materiaalina vasta henkilön kuoleman jälkeen).


Elämän ja kuoleman suhde on paradoksaalinen. Tuntuu, ettei juuri nyt kiinnosta mikään muu niin paljon kuin siitä asiasta kirjoittaminen. Pääsen taas asian ytimeen hieman sivusta astuen raiteille. Ei ole elämää ilman kuolevaisuutta, eikä tietenkään kuolemaakaan ilman elämää.


Ehkä juuri siksi kuolema tuntuu pahimmalta ja ahdistavimmalta niiden mielestä, joilla on eniten menetettävää. Jos on koko elämänsä elänyt ikään kuin ei kuolisi koskaan, kerännyt varallisuutta ja tunnettuutta, voi tuntua hirveältä, että se kaikki loppuu. Eli tavallaan mitä enemmän on olemassa materiassa eli representoi itseään tavarassa, mammonassa ja muissa, sitä vähemmän pystyy hyväksymään kuolemaa. Muistelen stoalaisia. Ehkä kärsimyksen vähentäminen nautinnon vähentämisellä tähtäsikin juuri kuolemanpelon ja ahdistavuuden vähentämiseen. Kun ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävääkään.


Tutustuin hiljattain (itselleni) erittäin mielenkiintoisella tavalla erääseen taiteilijaan. Mietin sitä, miten taiteessa suhtaudutaan kuolemaan. Vähän kuin filosofiassa ja muussa tieteessä, taiteessakaan se ihminen itse, se oikea ihminen töidensä takana, ei voi olla olennainen, koska muuten se itse työ menettää merkityksensä. Meillä on ikään kuin mielikuva siitä työn tekijästä, mutta se ei ole ihan sama asia kuin se ihminen itse, vaikka se ihminen itse voikin nauttia tilanteesta. Taiteilija on nimittäin täysi vasta kuollessaan. Onko kuolema kuitenkin tabu?


Moni länsimainen asia lopulta tähtää kuolemaan, mutta sen ääneen sanominen tuntuu katastrofaaliselta. Paavi-instituutio on tästä hyvä esimerkki. Pietarinkirkossa on vielä paljon tilaa tuleville paavien haudoille. Jokaisen paavin kohdalla odotetaan, että se kuolee, koska miten muuten voitaisiin spekuloida jo seuraavalla paavilla. Ehkä siksi Benedictus, se edellinen ennen Fransiscusta, poikkeuksellisesti jättäytyi emerituspaaviksi, mitä on kai tapahtunut viimeksi aika monta sataa vuotta sitten. Voi olla aika lamaannuttavaa elää koko ajan tietoisesti kohti kuolemaa. Pohdiskelenkin juuri artikkelikässäriä luonnostellessani, että kuoleman ja elämän paradoksaaliseen suhteeseen kuuluu sekin, että oman kuolevaisuuden tiedostaminen voi sysätä kohti parempaa elämää, mutta sen jatkuva tiedostaminen todennäköisesti vain lamaannuttaa, koska pitkän aikavälin päämäärät muuttuvat merkityksettömiksi oman elämän kannalta.


Ah, jokapäiväisyys ja autenttisuus. Hitsi, haluisin ottaa yhteyttä siihen taiteilijaan.