Ahdistuin yöllä ja kirjoitin runoja kolmesta neljään.

Revin päiväkirjan palasiksi,
sivut silpuksi lattialle,
lumisateena parketille
ja vedän tikkua,
 ruuti räsähtää.
Polttaa pois kaiken olleen,
myös minut, liekki laulaen,
lauseet tuskan roviolla,
lumi muuttuu tuhkaksi,
kolahtaen päätä vasten
vedän hengen keuhkoihini,
savu täyttää henkitorven
hulluuden tuudittaessa uneen.


Jumalani, Jumalani,
anna minulle iltarukous,
anna mieleni tervehtyä,
anna ruumiini takaisin.
Anna minulle taviuni,
kiedo kehoni vällyjen väliin,
tuudita kuin pientä lasta,
anna itkeä rauhassa.
Älä mene
ihan vielä,
anna huutaa perääsi
ja unen peittää alleen
todet hetket ja ikuisuus.

Ihan pieni ja turha yöpäivitys

Istun soluhuoneen lattialla kirjoittamassa, kuuntelen Kentin Rödiä ja juon valkoviiniä suoraan pullosta. Niin kuin kolme vuotta sitten Kontulassa, tosin ilman sitä viiniä, kun se on Suomessa niin kallista. Elämä on parasta juuri näin. Välillä oon myös kasvanut aikuisemmaksi, päässyt yli siitä pahimmasta masennuksesta ja ahdistuksesta, ja pystyn nyt todella nauttimaan näistä illoista. Huomenna menen yliopistonkirjastoon (paikallisittain vain UB) lainaamaan Hegelin luentoja filosofianhistoriasta ja illalla kuuntelemaan vierailevan Sami Pihlströmin (suomalaisia täällä!) vierailijaluentoa vanhaan vaaleanpunaiseen kivitaloon, jonka käytävien seinät on täynnä hyvää filosofiaa ja puiset portaat hiukan narisee, kun niillä kävelee filosofiankäytäviltä taiteentutkimuksen kerrosten ohi. Aloin juuri rakastaa maailmaa hieman enemmän.

Iltaruskon maassa

Harmaahapsinen puhuja ei itse ymmärrä sanomaansa,
mutta kertoo kuitenkin,
että se ei ole tärkeää,
että sitä on monenlaista,
riippuen yhteiskunnasta, ajasta ja paikasta,
unohtaa sanoa, että myös ihmisestä.

Meille merkitsee jotakin vain se, minkä annamme merkitä,
ja itsekin annan sen olla,
silti se tuntuu
ja sattuu,
varsinkin satuttaa
ja pelottaa.

Lopulta puhuja päättää lopettaa ja siirtyy aiheesta seuraavaan.
Aiheen saa lopettaa letkauttamalla,
kuin se olisi turhanpäiväistä ja samantekevää:
"Se siitä rakkaudesta".

Lauantain kunniaksi lämpimän syksyn maasta

Olen pullotettu kyynel,
olen vientitavaraa,
ikuiselle presidentille
kultaa ja nopeaa,

itselleni
mustaa sappea.

Heitettynä
vieraaseen kieleen
kuuntelen itseäni ulkopuolisena ja
torun huonoa suoritusta,

mutta
enhän maahanmuuttajana minä mitään millekään voi.

Voivoi pientä.

Uhreista ja hiljaisuudesta

Luin erään vastavalmistuneen filosofin, Joonas Martikaisen, laudaturin gradua omia opintojani varten, ja tulin lukiessani miettineeksi myös oikeudenmukaisuutta ja vääryyttä sekä sitä, miten jokaisessa kulttuurissa ja ajassa huomioidaan edellisiä eri tavoin. Pohdiskeluni liittyi varsinkin seuraaviin lauseisiin:

As Lyotard puts it, ‘In the differend, something ‘asks’ to be put into phrases, and suffers from the wrong of not being able to be put into phrases right away.’ (D, §23.) Lyotard notes that ‘the animal is a paradigm of the victim’ (D, §37): unable to phrase its pain and discomfort into an idiom we could understand, it is entirely at the mercy of its oppressors, us. The animal lacks the means of establishing the reality of its damages, as it cannot bring them to language. (Martikainen 2015, s.21-22)

   Mietin sitä, miten usein kysyttäessäni lihattoman ruokavalioni syitä mainitsen ensin aina ympäristölliset, sitten terveydelliset ja lopuksi varovaisennopeasti eettiset syyt. On vaikeaa antaa toisen ymmärtää, että valintani on moraalisempi kuin lihansyöjän, vaikka tiedänkin niin olevan ja uskon tulevaisuudessa eettisen heräämisen koskevan yhä useampaa ihmistä. Syy toisen lihansyömisellehän ei (ainakaan tähän asti kohtaamieni henkilöiden kohdalla) ole halu aiheuttaa kärsimystä, vaan yksinkertaisesti kykenemättömyys (vaikkei ehkä pysyvä) ymmärtää syötävien eläinten olevan tuntevia sosiaalisia olentoja, jolloin en halua toisen kokevan, että syyllistän häntä.
    Kyky ymmärtää toisen kärsivän johtuu usein toisen kyvystä kommunikoida. Mitä lähempänä toinen on kulttuurillisesti ja kielellisesti, sitä helpompaa toista on ymmärtää ja toiseen samaistua eli tuntea empatiaa. Mitä vieraammalta toisen elämä ja tapa kommunikoida tuntuu, sitä hankalampaa ihmisen on tuntea empatiaa ja ymmärtää omien tekojensa suhteessa toiseen olevan moraalisessa kontekstissa. Siksi monen lihansyöjän valinta ei todellisuudessa ole valinta sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan tottuneisuutta ja kykenemättömyyttä ymmärtää ns. "valintansa" todelliset seuraukset.
   Tätäkin kirjoittaessani tunnen oloni todella epävarmaksi, vaikka tiedän olevani oikeassa. Huomaan kuitenkin samaistuvani niihin, jotka orjataloudessa vastustivat orjuutta muiden kykenemättä ymmärtää, että orjakin on tunteva olento, mikä hieman helpottaa oloa. Orjillakaan ei usein ollut kykyä kertoa olostaan (esimerkiksi Yhdysvalloissa, kun orjilla ja orjanomistajilla ei ollut yhteistä kieltä), eikä monille sen ajan yhteiskunnan jäsenille ollut lainkaan itsestään selvää, että toisen orjuuttaminen ja sortaminen olisi väärin. Siispä odottelen ja toivon yhä useamman tajuavan tämän hetkisen tilanteen, sillä tehotuotannon uhreilla ei ole kieltä kärsimyksensä ilmaisemiseksi (kehonkieli toki on, mutta sitä harvoin huomioidaan).

Inspiraatiota elämään Beauvoirista

Tuntuu siltä kuin olisin tänään käynyt treffeillä. Kyseessä on ihana ja suloinen ihminen, ja jotenkin siinä bayley´skahvittelussa oli sellaista tunnelmaa, ettemme olleet siellä ihan vain kavereina. Aloin jossain vaiheessa ajatella taas Tuukkaa, josta en kehdannut puhua tälle ihmiselle, koska pelkäsin satuttavani häntä. Kaiken jälkeen kotona oman koneen ääressä mietiskelen tilanteita elämässäni ja huomaan toistavani ihailemani elämänkerran kuvioita. 
    Simone de Beauvoirin La force de l'age on täynnä romanttisia kohtaamisia, kumppaneita ja näiden romanttisten tapausten spekulaatiota. Itse ihmisen akateemiselle elämälle tuntuu jäävän vähän tilaa, sillä draamaa on niin paljon, ja Sartre mainitaan jokaisella sivulla ainakin kerran. Beauvoir miettii todella paljon ihmissuhteitaan, varsinkin niitä romanttisia, mistä juonnun ajattelemaan taas kyseisen ihmisen minäkuvaa ja näkökulmaa omaan itseen. B nimittäin vaikuttaa siltä, että pohtii omaa elämäänsä, varsinkin nuoruutensa alkutaipaletta, pitkälti niiden muiden kautta, joiden kanssa on ollut jonkinlaisessa romanttisessa suhteessa.
    B toteuttaa (ehkä huomaamattaan) tosiaan naisen toiseuden tilannetta ajattelemaan itsestään toisena jollekin, eli ajattelemalla itsestään "naisena" jollekin "miehelle", joka näkee hänet "naisena". Siinä mielessä hän ei naisena ole itselleen pelkästään ensi sijainen subjekti, vaan tavallaan ensimmäisen persoonan (minä) näkökulmasta se kolmas (tuon miehen nainen) eli samaistuneensa miehen naispuolinen kumppani. Ehkä siksi B ei kirjoita elämänkerrassaan pelkästään omista tekemisistään, vaan omasta näkökulmastaan kumppaneidensa tekemisistä ja suhteistaan näihin, mitä kautta hän oikeastaan kertoo ulkopuolisen näkökulmasta omasta elämästään.
     Samalla tavalla tunnun usein ajattelevani oman elämäni suhteen. Olen täällä pitänyt ajattelua auttavaa päiväkirjaa ja huomaan kirjoittavani todella paljon Tuukasta, T.K.sta sekä muista ihmissuhteista, joissa toinen suhtautuu minuun jotenkin vahvasti. Lukiessani B:n elämänkertaa tunnen välillä lukevani omaani, sillä kummankin tekstit ovat täynnä romanttisia kumppaneita, ja elämä näyttää pyörivän näiden ympärillä.
     Olen saanut B:ltä todella paljon inspiraatiota ja rohkaisua elää siten kuin mielin parhaaksi. Samalla huomaan hänen tekstiään lukiessani omat virheeni ja yritän tietoisesti alkaa vähentää yhtä tekijää ja lisätä toisia. Yritän siis päästä irti jatkuvasta romanttisen kumppanin ajatuksien ajattelusta ja olla siinä mielessä itsenäisempi, etten anna toisen toimien vaikuttaa itseeni niin paljon, vaan keskityn akateemiseen ja yhteiskunnalliseen tekemiseen enemmän. Huomaan myös B:n olleen melko polygaminen, ja tavallaan ehkä itsenikin, mutta omassa tapauksessani tilanne ei ole niin vapaa, vaan joudun ilmeisesti tekemään valintoja, ja elämään pelkän Sartren kanssa. Siitä johtuen yritän myös lopettaa hänestä ainaisen puhumisen (sillä hän ei todellakaan puhu minusta yhtä paljon -ja taas tässä huomataan se, miten ajattelen omia tekemisiäni aina romanttisen kumppanin tekemisten kautta). Tai sitten elämä johdattaa toisin ja kuljen tosiaan Beauvoirin jalanjäljissä, katsotaan, menen nyt nukkumaan ja lukemaan La force de l'agea vähän lisää.

Takaisin filosofiaan

Tübingenin yliopiston filosofianlaitos on vanhankaupungin keskellä vanhassa vaaleanpunaisessa kivitalossa, jonka käytäviä peittävät pitkät kirjahyllyt ja puiset portaat natisevat kerroksesta toiseen. On ollut todella ihanaa tutustua muihin filosofianopiskelijoihin ja päästä vähän puhumaan siitä, miksi me oikeasti olemme täällä.
     Saan pikkuhiljaa takaisin sen filosofian, jonka tunnuin kesän aikana kadottavani. Luin eilen uudella parkettilattiallani vanhoja merkintöjäni ja huomasin olevani ihan hauska ajattelija, enkä lainkaan se typerys, joka tunsin vieraan kielen ja tekemättömyyden takia olevani. Puhuin eilen illalla analyyttisen filosofian ja mannermaisen filosofian kielen eroista ja ominaisuuksista kahden muun opiskelijan kanssa, ja pidettyäni elämäni pisimmän saksankielisen monologin aiheesta sain yllättäen taputuksia. Ehkä kaikki siis meneekin ihan hyvin ja saan täällä jotakin järkevää aikaiseksi.
     Huomasin eilen illalla myös, etteivät kaikki filosofianopiskelijat, vaikka ovatkin fiksuja ja mainioita tyyppejä, osaa yhtään ajatella kiinnostuksen kohteitaan ja tekemisiään käytännön kannalta. Yleisenä läppänä on, ettei filosofeille löydy töitä, mikä ei todellisuudessa lainkaan pidä paikkaansa, sillä niin kauan, kun maailma ei ole paras mahdollinen (eikä se ole, sanoi Leibniz mitä tahansa), on aina vielä tärkeää tehtävää, ja kun saa tekemiselleen arvostusta, siitä saa myös elantoa. Yritin selittää tätä eilen eräälle slovenialaiselle opiskelijalle, joka oli varma mustasta tulevaisuudestaan, ja toivon, että hän huomaa ne väylät, joilla saisi filosofiantutkimuksensa hyötykäyttöön eli tekemään hyvää.
     Olen myös alkanut vakavasti harkita Saksaan tulemista sitten, kun olen Suomessa saanut maisterin tehtyä. Täällä ollaan akateemisen maailman suhteen paljon järkevämpiä, eikä yliopistoja ajeta alas, toisin kuin Suomessa. Täällä olisi myös ihanaa työskennellä, sillä ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja filosofianlaitos monipuoliselta Helsingin kapeakatseisen analyyttisen kerhon sijaan. Katsotaan sitä kuitenkin vielä, mutta siinä vaaleanpunaisessa rakennuksessa olisi ihanaa kirjoittaa ja pitää luentoja.