Kolmas pohdinta: Alemmuutta, typeryyttä ja ahdistusta -eli kumppanipohdintaa

On vaikeaa elää ihmisen rinnalla, joka on sekä todella fiksu että mukava ja vieläpä hyvännäköinenkin kaiken lisäksi. Väistämättä tulee tunne, etten ole jollain tavalla onnistunut, kun en itse voi olla sitä kaikkea yhtä paljon. Samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten vilpittömästi voi iloita hänen ilostaan ja olla innoissani silloin, kun pitäisi, sillä pieni kateus kaihertaa rintalastan alta.
Rakastan häntä onneksi niin paljon, että pystyn pitämään tunteeni piilossa. En haluaisi pilata hänen iloaan tai saada häntä tuntemaan huonoa omaatuntoa onnistumisestaan, sellainen olisi kaikkea muuta kuin rakastavan ihmisen teko. Tietenkin haluan hänen onnistuvan siinä, mitä hän tekee ja kulkemaan varmoin askelin kohti unelmaansa, haluaisin vain kulkea siinä hänen rinnallaan. Tuntuu vain siltä, että hän juoksee niin kovaa, etten millään tahdo pysyä perässä.
Välimatkamme kasvaa jatkuvasti. Yritän pysyä tahdissa ainakin etäältä, mutta sekin jo hengästyttää. Aika ei tahdo riittää, ja ihmettelen, miten hän pystyy keskittämään energiansa niin, että kaikki ikään kuin tapahtuu itsestään.
Ennen kuvittelin, että ihmisten arvostus meistä kahdesta vain häntä kohtaan johtui naiseudestani. Sitten sain huomata, että vika saattaa ihan oikeasti olla minussa, ei muiden ihmisten ennakkoluuloissa, sillä filosofien joukosta löytyy myös monia naisiksi itsensä määritteleviä, jotka nauttivat kunnioitusta ja näyttävät pärjäävän hyvin. Nyt on vain pakko kestää se tosiasia, että kehitettävää on enemmän itsessäni kuin muissa.
Hän lentää ja minä möngin tervassa. Olen hänen varjonsa ja seuraan jalanjälkiä, jotka ovat jo kauan sitten täyttyneet taas lumesta. Kohtaloni näyttää olevan hänelle Gertrud Stein, olen se ponnahduslauta ja reflektoiva peili, jonka avulla hän voi liitää aina vain korkeammalle.

Eilisestä, nykyisestä ja tulevasta -eli juhlienjälkeistä pohdintaa

Kuten se joku Augustinus sanoi, nykyhetki levittäytyy laajemmalle kuin sille neulankärjelle, jolla juuri "nyt" -hetki aina on. Tämä hetki pitää sisällään tietyn määrän mennyttä ja tietyn määrän tulevaa, ja siksi nykyisyys on niin eilistä, tätä päivää kuin tulevaakin (varmaankin iltapäivä).
On jokseenkin henkistä krapulaa siitä, etten jäänyt pidemmäksi aikaa ja jatkanut jatkojen ja jatkojen jatkojen jatkoille kylmässä säässä ja väsyneenä. Tuntuu, että olisi pitänyt, olisi varmasti ollut hauskaa. Toisaalta tuntuu, että olisin vain ollut entistäkin pahempi idiootti, ja olisin kerännyt entistä enemmän sellaista, mistä soimata itseään tänään. Vaa'assa painavat siis hauskuus ja dagen efterin itsensäruoskinta.
Tällä hetkellä huoneessa minua vastapäätä nukkuu krapulainen rakkaani, joka jatkoi sinne jatkoille ja jatkojen jatkojen jatkoille. Tunti on jo mennyt siihen, että hän on noussut sängystä ja kulkenut siitä sohvalle sekä juonut (minun pakottamanani) kaksi lasillista appelsiinimehua. Mietin, onko meillä käytännössä sama tila, vaikka hänellä oli (ehkä) paljon  hauskempaa.
Toisaalta, hän ei ole vielä sanonut mitään, ja minulla on vielä mahdollisuus kuvitella hänen iltansa niin kovin hauskaksi ja upeaksi, mielettömäksi ja mainioksi, että soimaan itseäni jopa sosiaalisen elämäni itsemurhasta sekä hyvien tuttavuuksien solmimisen ohi päästämisestä, kun en mennyt sinne tuntemattomien bileisiin kahden kilometrin päähän kävellen loskassa. Niin kauan kuin hän makaa krapulaisena sohvalla, minulla on aikaa mätkiä itseäni siitä, että annoin hyvän mahdollisuuden mennä ohi.
Sitten, kun hän avaa suunsa ja me pääsemme lopultakin lähtemään, saan todennäköisesti kuulla, ettei se ollut tämän krapulan arvoista. Ei se oikein koskaan ole, eikä silloin kahden jälkeen yöllä enää kovinkaan moni ole sellaisessa kunnossa, että muistaisi ihmiset ja keskustelut vielä seuraavana päivänä.
Äh, mutta on kuitenkin sellainen olo, että olin eilen ihan tyhmä. Ihmisten kasvot välähtelevät ohi, ja jokainen niistä näyttää sanovan minulle, että olen tyhmä, turha ja tylsä, eikä minua kaivata keskusteluun. Tunnen oloni idiootiksi, mutta onneksi voin lohduttautua sillä, että niin tunsi Dostojevskin päähenkilökin.

Seksuaalisuudesta, sukupuolisuudesta ja samuudesta -eli gradupohdintaa

Taidan jättää Heideggerin Foucault´n ja Beauvoirin takia, kun me ei Martinin kanssa kovasta yrityksestä huolimatta oikein koskaan löydetty yhteistä säveltä. Sen oppi-isäkin vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta nykyään, ja tuntuu, että vaihdankin vanhempaan ja haen suhteeseeni F:n ja B:n kanssa apua Husserlilta. Kiitän Martinia kuitenkin kaikista näistä vuosista, oli varmaan pisin lähisuhde yhdenkään filosofin kanssa tähän mennessä.

Asiaan:

Husserl puhuu paljon intersubjektiivisuudesta ja empatista. Intersubjektiivisuus on siis sitä, että ihminen kokee maailman objektiivisesti jaettuna maailmana, eli ihminen kokee maailman olettaen sen olevan sama kaikille. Empatia taas on sitä, että ihminen ajattelee toisen olevan kaltaisensa oman kehonsa ja toisen kehon havaitun samankaltaisuuden perusteella. Tästä seuraa, että ihminen "pariutuu" toisen kanssa eli olettaa toisella olevan myös samanlainen kokemusmaailma ym kuin itsellä. Ihminen ei siis ikään kuin eläydy toisen maailmaan, vaan eläyttää toisen omaan maailmaansa (appresentaatio).
Ihmisen oma kokemusjärjestelmä ei kuitenkaan ole välttämättä (tai todennäköisesti) sama kuin toisella, joten empaattisena toisia itseensä samankaltaistavana ihminen projisoi itsensä perusteella muihin asioita, joita muissa ei välttämättä ole. Toki ihmisten pitää jollain tavalla pystyä vertaamaan omaa kokemushistoriaansa muiden kokemuksiin, mutta jokapäiväisen toisen ymmärryksen pohjalla on usein ennakko-oletus samankaltaisuudesta, jolloin se, mitä voitaisiin esimerkiksi kielen avulla tavoittaa toisesta, jää omien projisointiensa peittoon. Pointti on siis siinä, että ihmiset usein suhtautuvat toisiin ja olettavat näistä jotakin oman itsensä perusteella, eivätkä toiselta saamiensa viestien perusteella.
Tämän kautta päästään sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden teemaan. Samankaltaisuuden oletus eli empatia synnyttää sukupuolisuuden ja oletuksen tietynlaisesta seksuaalisuudesta, sillä empaattinen ihminen projisoi toiselle omia ominaisuuksiaan oletustensa perusteella, ja kun intersubjektiivisessa objektiivisessa maailmassa kuvitellaan oman projisoinnin vastaavan toisen ihmisen todellisuutta, oletetaan, että omat ennakko-oletukset vastaavat todellisuutta.
Homma toimii siis selkokielellä näin: Mulla on oma ruumis ja muillakin on -> noissa muissa tyypeissä on jotakin samaa kuin mussa, ja osalla porukasta on samoja ulkoisia ominaisuuksia kuin mulla. Erottelen ihmiset siis näin: Mulla on tissit ja tolla toisellakin on -> me ollaan jotenkin enemmän samanlaisia verrattuna niihin, joilla ei ole -> me ollaan yhtä ja toiset on "toisia", jotka on jotenkin erilaisempia kuin "me".
Pariutumista voitaisiin siis mielestäni kutsua durkheimlaisittain "mekaaniseksi solidaarisuudeksi". Tässä tapahtuu nimittäin mekaaninen omiin oletuksiin ja projisointeihin liittyvä jako "meihin" ja "toisiin" ja vaikka vielä johonkin ryhmään, esim "outoihin" sen perusteella, miten olettaa toisten kokevan elämäänsä oman elämänsä pohjalta.
Ihmisten kategorisointi tapahtuu siis mahdollisesti väärien ennakko-oletusten perusteella, ja ihmisiä liitetään tiettyihin ryhmiin ja heille oletetaan tiettyjä kokemuksia ja käyttäytymismalleja vain yhden ihmisen, itsen, perusteella, kun verrataan muita itseen (samankaltaisuuden kokemus ei siis välttämättä ole intuitiivisesti annettua, vaan tapahtuu (usein ulkoisia) samankaltaisuuksia huomaamalla).
Beauvoirin puhuessa naisiin kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta ja ylipäänsä "naisista" yhtenä alistettuna ryhmänä hän sekä tuo esille oman projisointinsa muihin "naisiksi" määrittelemiinsä ja olettaa heille pitkälti samanlaiset kokemukset kuin mitä hänellä itsellään on ollut ja samalla ilmaisee sen, että puolet ihmisistä on kategorisoitu tiettyyn (yksilöittäin vaihtelevaan) alistettuun muottiin "toisina", erilaisina itsestä (miehestä) ja tietyn tähän ryhmään kuuluvan henkilön sekä omien tunteidensa ja kokemustensa perusteella muodostettuun ennakko-oletukseen (joka ei kategorian suuruuden vuoksi voi mitenkään vastata totuutta).
Naiseksi siis tullaan, eikä synnytä, kuten B sanoo. Kasvaessaan ihminen alkaa verrata itseään muihin, ja muiden verratessaan häntä itseensä hän saa kuulla kuuluvansa tiettyyn ryhmään. Sitten hän kokee samankaltaisuutta tämän ryhmän kanssa ja sitä kautta ajattelee, että on oikein, että hän toimii tämän ryhmän kanssa samalla tavalla.
Foucault taas puhuu uudella ja varsinkin modernilla ajalla kaikille seksuaalisuuden olettamisesta ja ihmisten jakamisesta sen perusteella, mihin tiukasti rajattuun kategoriaan he sopivat. Samalla sukupuolen perusteella tehdään jakoa ja oletetaan helposti ihmiselle seksuaalinen suuntautuminen sen perusteella, mitä sukupuolta hänen ajatellaan olevan sekä sen, missä määrin henkilö muistuttaa itseä. Esimerkiksi lukiossa olin aivan varma, että kaikki naiset ovat biseksuaaleja, sillä ajattelin ihmisten oman kokemusmaailmani perusteella jakautuvat tiukasti naisiin ja niihin toisiin eli miehiin. Koska kiinnostuin itse ajoittain myös naisista, ja pari kaverianikin kertoi ihastuneensa johonkin naiseen, oletin kaikkien naisten jakavan saman kokemuksen (ja samalla projisoin kaikille naisille tietyn seksuaalisen suuntautumisen sekä yleensä seksuaalisuuden).
Kukaan ei siis välttämättä synny tiettyyn sukupuoleen (ainakaan genderiin) tai seksuaalisuuteen, vaan kaikille projisoidaan jonkin heidän ulkoisen ominaisuutensa (eli muiden kokemusten) perusteella jokin kategoria, jossa he kuuluvat joko "meihin" tai johonkin muuhun, kuten "toisiin".

- Tämä ei ole vielä valmis ajatus, ja pahoittelen ajoittaisesta epäselvyydestä. Tulen miettimään ja muokkaamaan ajatuksiani vielä roimasti. Mahdolliset virheet annettakoon minulle anteeksi, koska mietin nämä ajatukset muistiinpanoihin vasta aamupäivällä. Saa siis vapaasti (asiallisesti) kommentoida.

Sielun flunssa

Sitä on liikkeellä, se tarttuu helposti sisätiloissa ja kylmässä ja väsymyksessä. Kunhan joku vain pärskähtää, on toisellakin se, flunssa nimittäin.

En tosin tiedä, miten se sielun flunssa tarttuu, vai onko se itsestään syntyvä tauti niin kuin syöpä. Ainakin tuntuu yhtä pöhnäiseltä kuin nuhassa ja kuumeessa, mutta ulkoisia merkkejä ei näy.

Kai masennus on sitä, että kaikki hyvä tekee pahaa, ja että kaikki sen hyvän ulkopuolella on paino, joka vetää maahan ja jättää siihen. Kai se on sitä, ettei sitä haluaisi huomata itsekään, eikä sitä näe varsinkaan kukaan muu.

Tuntuu, että kaikki ovat minulle vihaisia, ja ettei kukaan aio tulla tiellä vastaan, kun yritän kohti. En ole tehnyt mitään, tiedän sen, olen vain kysynyt ja ollut kerrankin ihminen sen sijaan, että olisin myötäilevä tekohymy. 

Opinnot alkavat pian taas täydellä voimalla ja väkivalloin. Olen edelleen kipeä, enkä tiedä, miten selviän keväästä edes kutakuinkin järjissäni. Olemassaolo on nahkeaa, välillä toivoisin sen loppuvan, mutta kivutta, niin eläminen ei tuntuisi enää pelkältä olemiselta.

kaikkea ei tarvitsisi julkaista, mutta on muutenkin liikaa julkaisematonta bloggerin tekstilistalla

Tomuisen ikkunalasin läpi keskitalven lokainen viileys,
kosteus, joka
tunkeutuu iholle,
kehon ja paidan väliin, saaden hengityksen väreilemään.

Paljaat oksat
harottavat kohti,
kuin rukoilevat sormet,
jotka tarvitsevat
juuri minua
siihen,
mistä ovat aina unelmoineet.

Tavaraa, hyödykettä,
niille, jotka eivät muuten osaa rakastaa.

Älä pelkää olevasi
kakkosvaihtoehto,
sillä yksikään ehto
ei ole hyvä olla.

Uusi vuosi ja... Ei, vaan kehittyneitä ajatuksia toisaalla olon jälkeen

Ajatusten kehittymiseen ei ilmeisesti tarvitse erityisen pitkää aikaa, parikin viikkoa riittää. Olin Suomesta poissa miltei kolme viikkoa Virossa ja Latvian läpi Puolassa. Oli aikaa jutella niin äidin kanssa Tallinnassa kuin Tuukan kanssa kaksi viikkoa putkeen Varsovassa ja Krakovassa.

Loin tällä matkalla minäkeskeisyyden käsitteen, ja huomasin, että filosofia alkaa saada minussa lopultakin jalansijaa, kun erotan maailmasta jotakin, jota ei vielä ole ainakaan käsitteellisesti löydetty. Huomasin myös olleen itse huomaamattani monesti minäkeskeinen, erityisesti suhteessa älykkyyteen: olen pitkään kuvitellut, että omat tietoni ja taitoni ovat kaikkien tietämiä ja osaamia perustaitoja, ja se, mitä en tiedä tai osaa, on sitä, mitä älykkäät ihmiset tietävät ja taitavat.

Minäkeskeisyys on siis ihmisen tapa suhtautua muihin, lähinnä ihmisiin, omien kokemustensa ja mielipiteidensä pohjalta. Minäkeskeisyys, jolle voisi keksiä toki jonkin toisenkin nimen, ei ole itsekkyyttä tai egosentrisyyttä, vaan minäkeskeinen ihminen voi olla hyvinkin hyväntahtoinen ja pyrkiä ilahduttamaan muita. Minäkeskeisen hyväntahtoisen ihmisen ongelma vain on siinä, ettei hän todellisuudessa osaa tehdä toisille hyvää, ja jos hän onnistuukin siinä, se on sattumaa. Tämä sen takia, että minäkeskeinen ihminen ei ymmärrä sitä, että muiden kokemukset, mieltymykset ja mielipiteet voivat olla jotakin ihan muuta kuin hänen omansa, eikä hän siksi kykene ymmärtämään esimerkiksi sitä, ettei toinen pidä jostakin hänen tekemästään, vaikka häntä itseään ei haittaa tai hän jopa pitää siitä. Minäkeskeisyys liittyy ihmisellä lapsuuteen ja aikuistuessaan ihmisestä tulee yhä vähemmän minäkeskeinen ja hän pystyy suhtautumaan muihin oman maailmansa omaavina yksilöinä, joiden mielenmaisemasta hän ei voi olettaa tietävänsä mitään ennen kuin ottaa selvää (esim. ei-minäkeskeinen ihminen ymmärtää, ettei hänen kannata hyväntahtoisuuksissaan tarjota baarissa kierrosta olutta, koska kaikki eivät välttämättä pidä oluesta, samoin hän tajuaa, ettei hän voi tuomita toisen pelkoja tai mieltymyksiä ainakaan ilman, että ensin ottaa niistä perustavanlaatuisesti selvää, koska ei omaa samoja kokemuksia ja tunteita kuin toinen ihminen).

Tämän minäkeskeisyyden löytymisen takia huomasin, että olen sättinyt ja ruoskinut itseäni juuri minäkeskeisenä mm. kuvitellessani, että monet pitävät minua tyhmänä niistä syistä, mistä itse pitäisin itseäni tyhmänä, vaikka muiden kokemus asiasta voi hyvinkin olla jokin täysin toinen, enkä saa asiasta selkoa ainakaan ennen kuin otan selvää (mikä ei toki tarkoita sitä, että menisin kyselemään ihmisiltä, pitävätkö he minua tyhmänä). Lisäksi päätin lopullisesti hylätä yrityksen ymmärtää Tuukkaa ja monia muita, jotka pitävät minua kauniina, koska se, mitä minä näen peilistä, ei vastaa sitä, mitä he näkevät, kun katsovat minuun. Ei minun sitä paitsi tarvitse pitää itseäni itseni takia kauniina, koska se ei yleensä hirveästi kiinnosta.

Ymmärsin yhtäkkiä myös monia läheisiäni, joiden käytöstä ja ymmärtämättömyyttä olen pitkään ihmetellyt. Tajusin esimerkiksi, että isoäitini, jonka toimista olen pitkään ollut tuohtunut, ei vain ole koskaan päässyt kunnolla irti omista kokemuksistaan ja mieltymyksistään, eikä siksi ole tajunnut monia muihin ihmisiin liittyviä asioita. Hän ei siis ole täysin aikuistunut, minkä olen toki huomannut aikaisemminkin, mutten ole osannut yhdistää asioita toisiinsa. Lisäksi ymmärsin myös joitakin tapauksia menneisyydestä, kun huomasin, etteivät he välttämättä yhtään ymmärtäneet, mitä tekivät, koska eivät vain voineet ymmärtää, etten kokenut samoin kuin he niissä tilanteissa.

Summa summarumina teki hyvää olla hetki poissa ja puhua pari viikkoa putkeen vain Tuukan kanssa. Huomasin myös, ettei niihin ihmisiin, joita todella rakastaa, koskaan kyllästy.

Ps. En kirjoittele tänne tällä hetkellä hirveästi, koska kirjoitan lastenkirjaa, jonka nimeksi tulee ainakin näin alustavasti Toisin silmin. Yritän saada sen pian valmiiksi, jotta kuvitus voi alkaa ja sen voisi jossain vaiheessa saada kustannettuakin.