Välihuomautus

Ja tekstiksihän kaikki  taas menee.

Ajattelin, että mikäli tämä olo jatkuu, niin jätän Rexian vähäksi aikaa ja kirjoitan kirjan, jonka nimeksi haluaisin tulevan Ava Maria Philosophica, koska siitä edellisestä tulikin Sinusta minuun, ja koska toi kuulostaa hienolta. 

Siinä olisi buth, femme (päähenkilö) ja mies. Ne olisi kaikki filosofeja. Femme olisi butchin kanssa yhdessä, mutta rakastuisikin mieheen, mutta tajuaisi sitten, että rakastaakin oikeasti jotakin ihan muuta, ja se mies, samoin kuin se huomaa butchinkin olevan, on vain välineellisenä ruumiina sen ilmenemiselle.

Ei-kenellekään kertoa,
kenellekään katsoa, hymyillä,
muuri muiden ja minun
välillä, vihaan sinua.
Korsetti puristaa
päällä paksu villapaita,
ettei nähtäisi
kuinka minun on kylmä.
Öinen rankkasade
piiskaa vasten kasvoja
sinun sivalluksesi,
kuin astua tielle.
Jos kukaan ei näe,
niin tapahtuuko mitään,
kuoleeko kukaan,
kun elämä vain sammuu.



Olla objekti on minulle jotenkin luontevaa, koska siihen olen tottunut, ja sitä Toinen haluaa. Siispä on vaikeaa muistaa olevansa ihminen. Olen kuin koira, joka haluaa miellyttää.

Eilen yöllä

"The illusion that makes life bearable" kuuluu päässä uudestaan ja uudestaan.

Heidegger on vähän niin kuin Nietzsche tai Kierkegaard, ja itsekin varmaan tajusi sen elämänsä edetessä. Sen filosofian taustalla on oma kokemus maailmasta tietyssä mielenmaisemassa (mihin sana "fenomenologia" toki viittaakin), joka on ymmärrettävissä ainoastaan vastaavan kokeneille, siksi Oleminen ja aika vaikuttaakin niin vaikealta aluksi.

Kävelin eilen keskiyöllä pitkin sateista mustaa Kaisaniemeä, pakenin tilanteesta suuresti ahdistuneena. Sattui niin kovaa, että huimasi. Tajusin selvästi oman itseni ja suhteeni muihin, joihin en enää pitänyt yllä jokapäiväistä juttelua, vaan joita halusin todella päästä lähelle. Jos kaikki muut ovat kuitenkin Das Manissa, niin tuntuu vaikealta tietoisesti langeta sille tasolle kuitenkin koko ajan tajuten, ettei oikeasti tarkoita sanojaan tai välitä tyhjänpuhumisesta, joka ei kosketa toista.
Joka tapauksessa, maailma avautui taas kerran, juuri ahdistuksessa. Sitä kai sitten on se kriisi. Das Man ahdistaa, koska en halua vajota siihen, mutta koko ajan lankean, sillä arkipäivää on mahdotonta elää Daseinina normaalisti.
Kävellessäni takaisin juhliin tajusin tehneeni sen taas: lähteneeni vain pois. Se on huono tapa, koska pelkään tietäväni, mihin se saattaa vielä johtaa. Jos on liian helppoa vain lähte pois, miksen lähtisi lopullisesti?
Pohdiskelin omaa olemistani ja pelkäsin muiden katseita. Tajusin olevani tyhjän päällä, vain minä, ilman ketään olemiseni takaajaa, joka pitäisi minua pystyssä. Heideggerhan puhuukin siitä Dasein yksilöivästä vaikutuksesta. Olen ei-minkään päällä, auf Nichts.

Illuusio on jokapäiväisyyttä. Vapautuminen on ahdistusta, mutta Heidegger on sitä mieltä, että ahdistus on iloa. Ehkä iloisesta illuusiosta jää maailman avautuessa jäljelle vain ilo.

Rakkaat

Huomaatteko, etten enää melkein ollenkaan puhu omiin traumoihini liittyvistä asioista?

Hahaa, hahahaa.

Kuinka raikuu nauru läpi tyhjän huoneiston, joka täynnä on vain minua! Yksinäisyys tekee maailmasta epätodellisen, kuin kokonaan minun, kun edes itseä voi nähdä. Olen se näkijä, joka huomaamatta itseään katselee universumia ollen pelkän universumin itsensä silmä.

Hän on poissa, toisella puolella mannerta, ja sieltä lähettelee punaisia näytöllä isoja sydämiä. Sykkivät minulle. Niin paljon kauniimpaa on unelma ja odotus paluusta.

Heräsin äsken siihen, että introvertti/ ekstrovertti -jakoa käytetään ainoastan sosiaalisia tilanteita kuvattaessa. Siinä mielessä väitän itseäni introvertiksi. Suhteessa maailmaan olen kuitenkin ekstrovertti. Pelkkä jatkuva ottaminen, sisäistäminen, on empiirisen huomioni perusteella masentavaa, siis huonoa. Olen siis antaja, ulos päin suuntaaja, hyvinvoiva, kun saan heittää sisimmästäni ulos ulosantia.

Siksi teksti on tärkeää (ja tällä hetkellä teen sitä kuolemanfilosofiasta ja ach, Heidegger, wie ich deine Philosophie wieder liebe!). Se teksti karjuu päästä sormenpäitteni kautta uudelleenkerrotuksi, jaetuksi pour tout le monde. 

 Pedagogisissa opinnoissa puhutaan flowsta. En tiedä, mitä se on, mutta koko ajan vain tulee, tulee ja tulee sanoja kirjaimista lauseiksi ja tarinoiksi. Ehkä koko elämäni on pelkkää virtaa (mitä muutakaan se voisi olla?). 

Entä jos olenkin maanisdepressiivinen, ja Foucault on oikeassa puhuessaan deskriptiivisestä vallasta, jota terveydenhuolto käyttää näin ollen itseni läpi minuun? Tai sitten olen vain ihan tavallinen ihminen, meillä kaikillahan on joku vikana.

Ps. Olen iloinen, koska yksi tyyppi näyttää jopa haluavan puhua mulle!! Ja se tyyppi on mielettömän fiksu ja katson sitä ainoastaan ylöspäin ja kunnioitan suuresti sen jokaista sanaa, minkä se sanoo (ja huhhuh, jos se sen saisi tietää, kun sekin on ihan tavallinen fiksu tyyppi).

Pps. Miten kaikki paha on yhtäkkiä kadonnut, kun en kuuteen tuntiin ole puhunut kenellekään kasvokkain? Ovatko Helvetti sittenkin toiset ihmiset? Psst. Tässä sorrun nyt kuitenkin ad hominemiin, enkä halua uskoa niin, koska en tykkää Sartren naamasta, vaikka sillä onkin ihan hyviä pointteja, mut Heideggerilla ja de Beauvoirilla (<3!!!) on paremmat.

Ppps. Äh, en tiedä enää, mitä edes yritän, mutta luin aimo annoksen femististä filosofiaa, ja olen taas kerran rakastunut Beauvoiriin, Irigarayhin ja ennen kaikkea Butleriin (lentosuukkoja siihen suuntaan!).

Hahaa, paras on shakkilaudalla MUSTA KUNINGATAR!!! 

Mitäs Helvettiä?!

Yön purkua, tuskaa ja sitä muuta tavallista, ei tarvi lukea, koska on sitä samaa, mitä oon itsekin.

Eilen yöllä ajattelin yksityiskohtaisesti läpi taas sen, kuinka menisin sinne junaraiteille. En kuitenkaan mennyt, kuten en koskaan varmaan menekään.
On hirveä olo, kamala olo, kun elämiseen ei löydy syytä ja painaa liikaa, surettaa ja haluaisin löytää jonkun. En vain pysty kohtaamaan toisia, kaikki on liian kompelsista blokkia.
Rakastan liikaa ja se sattuu. Olen se, joka jatkuvasti peilaa, en se, joka eläisi itsessään ja itseään varten. Olen aina jotakin toista varten ja vihaan ja rakastan samaan aikaan.
En tiedä, miksi elän ja mitä elän, hänenkö vuokseen ja ihan turhaan.
Harkitsen sitä, auttaisiko itsensä fyysinen satuttaminen, vaikka siitä jääkin jälki. Tuntuu, että vasta kuolema vapauttaa, kipu vain rumentaa ja sitä tarvitsee taas.
En halua ehkä kuolla, haluan vain saada vastakaikua. Ymmärrän hyvin niitä mustavalkokaudella käytettyjä koe-eläimiä, jotka sekosivat eristyneisyydessä. Niin minäkin, vaikka se onkin henkistä, eikä suorastaan ehkä näy ulospäin.
Tänään työnsin sormt kurkkuun ja tuntui pahalta. Tuntui monta kertaa pahalta, mutta sitten se tuli ulos. Nyt tuntuu pahalta, muttei enää niin hirveästi.
Tuukka on vessassa, koska sillä on huono olo, kun se joi niin paljon. Vihaan ja rakastan samaan aikaan, nuoret miehet ovat niin päiväkoti-ikäisiä nini monesti, että pakostakin vanhempana joutuu toisen henkiseksi huoltajaksi. Sinänsä ärsyttävää, olisi kiva romanttisesti rakastaa samantasoista. Lapsineroja on jo muutenkin, jos se nero voisi olla edes omantasoiseni, niin olisin iloinen. Mitä se taas on mennyt sekoilemaan.
Palleasta painaa edelleen, sattuu ja vihaan, vaan en tiedä, mitä. Katson potentiaalisen kaunista kotia, joka nyt on sotkuinen, kun kumpikaan meistä ei jaksa. En minä ainakaan.
Tuntuu, että se kuolema olisi hyvä. Ajattelen sitä, mikä tähän mennessä saatu menisi hukkaan, kunnes tajuan, etten tähänkään mennessä ole mitään, missä olisi mitään säilytettävää. '
Haluaisin halata ihmisiä, puhua oikeasti ja olla heidän kanssaan. Pidän niin siitä, kun voin halata jotakuta, ja suruttaa se, kun en voi, kun tuntuu pahalta ja nolottaa se kaikki. Kun en syö tarpeeksi ja olkapäistä näkyy jo luut, mikä on rumaa, mutten voi mitään, ruoka ei mene alas, koska en halua enää olla olemassa.
Odotan koko ajan, että voisin elää normaalisti, kuten muut, mutta odottamani ei ikinä tule. Olen kuin tuomittu ikuiseen helvettiin. Vihaan tätä, enkä tiedä, miten saada tämä loppumaan, paitsi kuolemalla, mutta toivon niin vielä, vaikka se onkin riippuvaista ja typerää.
En jaksa enää, en vain jaksa. En tiedä, mitä tehdä, kun eihän se jaksaminen mihinkään mitenkään vaikuta. Kuolla en välttämättä halua, joten vaihtoehtoja ei ole, koska jos en syö, niin silloinkin kuolen, vaikka sitten ainakin voin myöhemmin syödä paljon ja tulla sillä kauniiksi, en tiedä.
Meen katsomaan, josko se voisi paremmin, ja ettei se vaan ole nukahtanut sinne. Rakastan sitä ja haluaisin lyödä itseäni siitä.

Paniikin ja paineen muodostama ylijäämä

Sitä tuli tenttikirjan väliin, jonka nyt voin vihdoin palauttaa kirjastoon. Sitä ennen pistän ne ylös.

EKA

Olla sanoja
sanomatta ulos,
taitamatta puhua,
puhuessaan takoa,
mieletöntä virtaa
tekemättä jakoa.
Kun ymmärrys ei tavoita,
muita, edes itseä,
itkeä
ei auta.

Olla hiljaa,
puhumatta sanoja
lyömällä tekstiä,
pöydän alle vajota,
kajota valoon,
joka horisontissa siintää
aina vain kaukana,
ja ajatuskin karkaa.

Olla tyhjä
muuta tarkoita
vain
hiljaisia sanoja.

Ps. Ja huonoja runoja

TOKA

Kateus
kaihertaa mieltä,
nakertaa rotan lailla,
mieletönnä,
sitten jatkan elämää.

Järkeä
ei auta hakea,
kuin itsestä,
mutta kun itse on tyhjä.

Mustat sukat jalassa
jatkaa oloa,
olemassa,
ei ole elämää.

KOLMAS

Mitä traagisempaa on kuin maailma, jota ei koskaan pysty luomaan? Olen kuin umpinainen sammio, mikään ei pääse ulos, enpä siis minäkään.

NELJÄS

Ontologisesti on ontisesti kaukaisin, siksi ihmiset ei ymmärrä itseään.

VIIDES

"Ehkä se on sitä, etten osaa puhua korulausein?"
Kävelin katua, joku nainen käveli vastaan. Katsoin maisemaa ja maailma oli tyhjä.
Nainen käveli ohi. Punainen pitkä takki, kastanruskeat pitkät hiukset. Hyvin hoidetut. Kuin taulu, jota katselin elämäni museossa. Tuli ja meni, niin kuin jokainen toinenkin hetki.
Elämä tuntui liian pitkältä ollakseen näin turhaa. Olin oma yksikköni liittymättä yhteenkään toiseen. Kuin verkosta unohtunut solmu, kun kaikkia muita yhdisti toisiinsa köysi, josta olivat sidotut. En saanut kontaktia Toiseen, yhteenkään vastakkaiseen silmäpariin. KAsvoillani oli naamio, jonka alle ei päässyt, nähnyt Minua. Katu oli harmaa ja tavallinen.

(Taiteilija, josta kukaan ei tiennyt, ihminen, joka tekee paljon, muttei saa kontaktia toisiin (Minä), lopulta naamio laskeutuu ja pystyy kommunikoimaan (Maria), mutta sitten inspiraatio katoaa, koska ulosanti saa toisen tien purkautua. Kukaan ei edelleenkään tiedä, että tyyppi on (ollut) taiteilija).

Siinä kaikki, millä oli niistä väliä.

Liikaa painoa sydämen asialla

Ja taas kun pitäisi pystyä opiskelemaan tehokkaasti. Kämmeneen särkee, kun löin liian kovaa nyrkillä vasten seinää.
Pakko lukea, ja näen liian vähän rakkaitani. Tein virheen lähtiessäni tähän jo nyt, mutta minkäs teet, paluuta ei enää ole.
Sydämeen sattuu, kun en näe Tuukkaakaan juuri koskaan, saati sitten muita tärkeitä. Lukeminen on vaikeaa, koska kaikki painaa päälle ja produktiivisuus laskee huimaa vauhtia.

-Nyt takaisin, koska en oikeasti ehtisi kirjoittaa tätäkään. On didaktiikan, yhteiskuntafilosofian ja yhteiskuntatieteiden filosofian tentti ihan oven takana.