Olin sitä mieltä, että olin ruma läskinaama. Tackar till Paula, Eili och Emilia!!! En ole samaa mieltä enää, vaan oon taas iloinen mun mahdollisuudesta hyvään ja terveeseen kehoon.

Ps. Muutenkin kaikki on oikeasti jo paremmin, kiitos kaikille ihanille ja rakkaille ihmisille, ja HEIDEGGERILLE ja vähän Freudillekin, vaikka se olikin enimmäkseen vähän mäntti.

Luin muuten äsken netin yhdeltä sivulta, että banaani auttaa masennukseen. Poistin myös edellisen tekstin, koska luin sen ja se oli ihan totaalisen surkea. En vajoa niin alas sentään, pikemminkin,kaikki todella alkaa olla paremmin ja mun sekopäisyys taitaa hiljalleen hälvetä pois. KUN VAIN VOISIN PUHUA!!! En halua jatkuvasti vaivata Tuukkaakaan.

Kirjoittaa iltapäivän pimeässä.
Keittiössä palaa valo,
keittiöpöydän päällä maailma,
ympärillä risaiset tuolit,
roskalavoilta löydetyt.

Olla onnellinen,
kun ei omista
rahaa, ruokaa, ruokapöytää,
sosiaalista elämää,
painukoot helvettiin
siistit, coolit, itsetietoiset idiootit.

Pimeässä ei huomaa pölyä lattialla,
tyhjyys täyttää
menneen surun.

Päivä vaipuu
lumisateeseen,
valonsäteeseen katuvalosta,
eteiseen
lattialle,
kuivuneelle hiekalle,
kääriytyä omaan takkiin maassa,
on lämmin, ei jaksa nousta,
kun ei ole mitään nostettavaa.

En ole kotona, kun tulet.

Surkeaa tekstiä,
herätä aamuyöstä,
tyhjä sänky, on kylmä.

Sinulla oma Odysseiasi,
seikkailu pitkin yötä,
vajoan pääni sisään,
parempi siellä.

Soitan kostaakseni,
vastaat unisesti
"anteeksi, että herätin"
söpö ääneni,
en ole enää edes vihainen.

Loppuuko rakkaus,
kun ei kiinnosta.
Todista minut vääräksi,
älä tapa tunnetta,
välitä ja anna sen roihuta.

Oleminen ja aika on mun uusi raamattu <3

ja muuta aivo-oksennusta pahoista jutuista (ja pieni naurahdus päälle keventämään, jotta ei joutuisi kohtaamaan sitä järkyttynyttä katsetta ja "ÄÄÄÄÄÄVOIEI"-reaktiota).

Monien mielestä Heidegger on vaikeaa tekstiä, ja Helsingin yliopiston filosofien keskuudessa kuulee usein, ettei mannermaisessa ole pointtia eikä mitään. Kuitenkin Heidegger on auttanut paljon ja toiminut valona pimeässä (sori kliseet), kun oon tajunnut ahdistuksen, kuoleman tajuamisen ja olemisymmärryksen pointin. Mulla on huono olla, koska katson mun omaa olemista silmiin. En ole julkisuuden kuolemantiedostamisessa, vaan ymmärrän sen, olen kuolemaa kohti. Olen sen kanssa sinut, se on omin olemismahdollisuuteni. Mun kuolema on mun. Ei ole mun elämää sen jälkeen. Sen tajuaminen on myös jotenkin helpottavaa, siis kun todella tajuaa.
Ahdistus tulee omasta olemisesta, kun ymmärtää olevansa täälläolo, ei joku random jossain, joka toimii randomin toimintatavalla. Jos Heidegger eläisi nyt ja suostuisi käyttämään vähän epäformaalimpaa ilmaisua, se varmaan puhuisi randomeista kenen tahansa sijaan.
Mut joo, oleminen on jotenkin helpompaa Heideggerin jälkeen. En enää yritä samaistua siihen pornotytön rooliin, jota joka puolelta yritetään syöttää, enkä jaksa olla siisti ja cool ja tuntea kaikkia ja olla joka paikassa aina jnejnejnejnejne. jne. Tykkään itseni seurasta (varsinkin, koska kukaan ei hauku mua silloin). En elä tulkkiutuneisuudessa enää kokonaan, vaan yritän vaalia mun puhdasta täälläolon olemistapaa. Tää Heidegger-projekti on myös tehnyt musta paremman ihmistuntijan, kun oon alkanut huomata juuri tätä ketä tahansa jopa itse lisättynä muissa ihmisissä. Ehkä se oli se omatunto, joka kutsui mut tähän avautuneisuuteen ja antoi mun nähdä oman olemiseni ja herättää siitä tulkkiutuneisuudesta ja illuusiosta. Ehkä näin on helpompaa, vaikeampaa, kuka tietää. Paluuta ei ole, liikaa ymmärrystä. MUT AINAKAAN EN OLE ESILLÄOLEVAA TAVARAA, OON TÄÄLLÄOLEVA, IHMINEN.
Näin btw toissayönä unta, jossa ohjeistettiin, kuinka naisia tulisi käyttää välineinä. Ahh, Heidegger sanoisi siihen, että tämä perverssi väärä luulo aiheuttaa ongelmia niin fudamentaaliontologialle ja siten luonnontieteelle ja muulle tieteelle ja yhteiskunnan ollessa tällainen tiedeuskovainen vaikuttaa yhteiskuntaankin ja saa ihmisten ymmärryksen itsestään vääristymään pahemmanlaatuisesti. Joo.

Ja ah, Heidegger antoi läjän vasta-argumetteja ihmisen koneellistaville tyypeille. Jippidippiduu. Ja kuka olisi arvannut, että facebook pelastaa mun itsetunnon tältä päivältä, kun H ja satunnainen kaverin tapaaminen vei mun olon itkun partaalle (kun musta tuntuu vähän pahalta olla Tuukan varjo, joka kulkee sen perässä katsoen söpösti silmiin ja pyytäen rakkautta, ja koska oon Tuukan varjo, kukaan ei huomaa mua, huomaa vain Tuukan, ja puhuu sille mun ohi. Ei siinä muuta, se vaan tuntui jotenkin pahalta tänään, kun ihminen, jonka voisin laskea mun kaveriksi, ei sanonut mulle edes moi, vaan puhui mun ohi ikään kuin ei olisi tuntenut mua, ehkei se enää muistanut mua tai jotain, ehkä mut on vaikea muistaa viikon jälkeen). Itkinkin sitten muuten bussissa, mutta onneksi mun viereen istui huohottava ja kiireiseltä ja arkeen vajonnut nainen, joka ei huomannut mun kyyneliä. Se varmaan luuli mun olevan humalassa tai ei ajatellut mitään (pikemminkin niin päin, ei sitä varmaan kiinnostanut).  Me väiteltiin tänään Peterin kanssa ja se oli aika hauskaa, jeejee. Argumentointi on kivaa, koska voin käyttää mun osaamia hienoja sanoja ja mun päätä ja kapitalisminvastaisia argumentteja.

Kerroin tänään äidille, ettei mun psyyke ole ihan kunnossa, ei ole ollut enää vähän aikaan. Odotan aikaa, jolloin voin sanoa äidille asioita nykyisyydestä.

Mut kyllä kaikki järjestyy. Oon nuori ja söpö, kyllä tää tästä.
Det löser sig, ordnar sig, det kommer fixa sig i slut. Så brukar allt bli.
Juujuu, kyl menee ohi.

Oon tainnut kirjoittaa sarjakuvakäsikirjoitusta Eilille jo joku kymmenen sivua parissa bussimatkassa ja luennolla tänään. Se on semi rankkaa tekstiä ja kertoo siitä "raiskauksesta", jos sitä sellaiseksi voi sanoa, koska parisuhteessahan ei aina voi sanoa kuin, että se ei tuntunut oikealta, ja itseasiassa aika pahalta. Mielessä vaan pysyy se miesten juttu, joka lävistää uudestaan ja uudestaan ja sattuu.
Mut tuntuu vähän paremmalta, kun on piirtänyt sen paperille. En toki halua näyttää sitä kenellekään, voisi pelästyä.
Timbuktun musiikki puree ihanaisen hyvin, herättää elämän, vaikka elämänhaluhan tässä ongelmana onkin ollut. Kirjoitin siitä mun kuolemanhalusta, joka onkin vain pelkkä valhe. Tosiasiassa haluisin vain vajota ehkä johonkin koomaan, koska mun elämänvaisto on aika hereillä vielä. Vitsi oon alkeellinen eliö... Jos haluisin todella kuolla, niin en keksisi helppoja tapoja kuolla ja olisi sitten toteuttamatta niitä, vaan tappaisin itseni. Juttu on siinä, etten oikeasti halua, ja että on rakkaita ihmisiä, yksikin on jo liikaa vapaaehtoiseen poistumiseen, ja rakkaita ollessa monta on jo aika selvää, etten ole tekemässä mitään hölmöä.
Mut joo, mua on vähän pahoinpidelty, ja kai se alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi. Ne kaikki salaisuudet, joita pidin, oli sitä, että häpesin mun likaisuutta, mun huoruutta ja rakkaudenkaipuuta, kun ajattelin, etten ansainnut sitä. Paljon helpompi puhua asioista, kun on jo kerran kirjoittanut niistä.

Mutta mä en ole enää niin sekaisin, kaikki alkaa järjestyä varmaan pikkuhiljaa.
 Haluisin puhua lähellä oleville, joita kiinnostaisi, mutta kun ei taida olla ketään tässä, niin piirrän Eilille ja pistän sen näkemään (oon pahoillani, toivottavasti et ahdistu niistä!).

Tunteettomuus

Päivä meni ohi katsellen maailmaa elokuvakankaalta. Istuin baarissa tyyppien kanssa, jotka on mun kavereita, mutta joita kohtaan en tuntenut mitään, paitsi mukavuutta olla siinä seurassa. Puhe ryntäili vähän kaikkiin aiheisiin ja tunteiden ollessa poissa aikaa jäi tyhjälle tilalle, joka tuli esiin toisten naurussa ja katseissa, joissa eli jokin. Tarkkailijan näkökulmasta huomaa erinäisiä asioita ja kiinnittää huoiota siihen, mitä ei aikaisemmin ole nähnyt. Kuin katsoisi liikuvaa kuvaa, jossa jokainen vaikuttaa hahmolta, joka ei ymmärrä ympärillään tapahtuvaa ja tekee juuri niin kuin sohvalla istuva katsoja tietää, ettei tulisi tehdä.
Meitä oli pöydän ympärillä yhdeksän. Katselin kaikkia ja huomasin, kuinka nuorin fuksinen yritti kovasti päästä mukaan vanhempien opiskelijoiden puhetapaan ja elekieleen. Vanhemmat opiskelijat esiintyivät lähes moitteettomasti ja vain vaivihkaa ilmaisivat alla kytevän epävarmuuden. Puolet taisi olla enemmän tai vähemmän omia itsejään, mikä teki sen, että olivat aikalailla hiljaa. En tiedä, huomasiko kukaan muu, mutta keskustelu sujui kuten aina, mikä toki hieman huolestuttaa. Mietin, onko se aina ollut sitä, että heillä on se kuvitelma jostakin "toisesta", jonka edessä olla jotakin, mitä pelkää, ettei todellisuudessa ole.
Katselin heitä, enkä osannut enää välittää. Lopulta itsekin alensivat itsensä ja alkoivat halveksia olemistaan, samoin mun, mistä heräsi lopulta jotakin. Kerrankin tunsin, joten jouduin lähtemään, sillä se porukka, jotka elivät siinä ohuimman veitsen terällä, olisivat romahtaneet alas egoistaan huomatessaan jotakin todellisesta ihmisyydestä, avattuna ja verhon takaa.

Lauseista on tullut jotenkin lyhyitä ja ytimekkäitä, kuin koneen ajattelemia. Ei ole enää sitä särmää, mikä oli ennen, sillä voima on siirtynyt elossa pysymiseen. Kuvittelin, että paranisin näin, ehkä niin, ehkä hitaasti, mutta toisaalta olen alkanut pohtia, että ehkä tämä onkin vain pahempaa kuin ennen. Toisaalta, pystyn puhumaan joistain asioista, joten, vaikea sanoa. Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut, tulenko koskaan parantumaan tästä, vai onko olotilani muuten vain luonnostaan tämä, jolloin mitään parannettavaa ei edes ole. Mietin, tuleeko kaikki aina olemaan näin. Pohdin tosissani sitä, ettei tunnu olevan järkeä elää tällaista elämää, mutta toisaalta, samahan se on, elänkö pidempään, suhteessa elämä on aina yhtä pitkä. Jos taas kuolen nyt, en ikinä saa tietää, pääsenkö koskaan tästä.
Toisaalta. Ehkä tämä on juuri sitä olemisensa edessä ahdistumista, sitä, mistä Kierkegaard ja Heidegger puhuvat ja mikä tuntuu olevan hämärän peitossa koko elämän, kun elää vain arkimaailman jokapäiväisyydessä. Ehkä olen nyt saavuttanut ihmisen puhtaan ymmärryksen itsensä edessä ja ymmärtänyt itseni ontologisesti. Ehkä olen vapautunut kenestä tahansa ja täälläolona olen puhdas täälläolo, en julkisuuden ja tulkkiutuneisuuden muovaama ihan sama kuka. Ehkä tämä vihdoin on sitä, mikä todistaa, ettei ihminen ole kone, sillä ymmärrän elämäni ja eläväni tässä, maailmassa, olevani kuolemaa kohti ja olemalla minä itse. Kone ei ahdistu olemisensa edessä ja nouse masennukseen ja pelkoon. Koneella ei myöskään ole sitä outoutta ja ahdistavuutta, jonka edessä paeta.
Tuntuu paremmalta. Ehkä juuri tätä olisi viisaus, juuri sitä, että sattuu. En ainakaan ole yksi niistä julkisuuden koulimista apinoista, joita ei tarvitse esitellä, kun esittelevät itse itseään. Eikä oikeastaan tunnu miltään sanoa näin, vaikka kuulenkin päässäni äänet, jotka sanovat, että on aika rankkaa tekstiä ja HUHHUH.

Lisää, kaikki, mitä on ja mikä estää elämän ja ihan turhaa, laitoin tekstin taas pieneksi, koska tuntuu siltä, että hävettää

Löysin Carloksella Franz Ferdinandin. Take Me Out, jota laulan kotiin kävellessäni. Toki asuessa samassa paikassa on ulkona kaikkien muiden kanssa ja minä hajoan olemattomiin. Jään ilmeettömänä eteisen ovenpieleen, en voi mitään, etkä sinäkään. En liiku, keho on liian väsynyt nousemaan. Makaan keittiössä. 
Haluaisin mennä jonnekin, tehdä jotakin. Huomenna, aina huomenna, ensi viikolla, ei sittenkään tänään, koska on niin paljon tekemistä, kummallakin ja varsinkin sinulla. 
Ei ole mitään mieltä tehdä enää mitään. Jostain syystä, nyt ihan vakavasti ja ihan sama vaikka olisin kuinka typerä ja kuinka naurettava, en osaa enää tehdä mitään, kun millään ei ole enää tulevaisuutta. Ehkä se on sitä todellista ymmärrystä, mistä Vedat ja muut puhuu. Typerää huomionhakua, hölmöä ja tyhmää, mutta ehkä siinä se onkin, tyhmiä on täällä jo ihan tarpeeksi ilman minuakin. Häpeän olemassaoloani, mutta keventääkseni: "ei voi mitään" ja pieni naurahdus. Ei tämä ole niin vakavaa, nauran kuolemallekin päin naamaa. Tule ja ota, ihan sama, ei kiinnosta.
Ahdistaa, olen alkanut vihata sanaa. Tuntuu typerältä vain hokea samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, "ahdistaa vähän", "tänään mua on vähän ahdistanut", "mua ahdistaa, voidaanko lopettaa", "sori mua ahdistaa taas", "ahdistaa, mut kyllä tää menee ohi". Menneisyys kietoutuu nykyisyyteen ja kaikki huono on kasaantunut yhdeksi minuun ja tekee kaikesta kuivaa ja ei-mitään. Mikään ei enää tunnu miltään, paitsi ahdistus ja suru, mikäli ne edes on mitään.
Kun menneessä ja nykyisin tapahtuu samoja asioita, olen alkanut miettiä, miksi juuri minä olen se kokija, joka kokee ihmisten huonot tunteet, muttei itse koskaan toimi. Ehkä ihmisyys on jotakin, mitä minulla ei ole. 
Kaikilla on hauskaa, kaikki nauravat. Tajuan kyllä, mikä on hauskaa, mutta ilmeeni pysyy samana, sitä mystistä olotilaa, mikä muilla on, ei vain herää. Nauru on jotakin, joka oli joskus, muttei enää.
En ymmärrä. Kuinka hauskuus voi olla niin helppoa? Vaikka itseasiassa, tänään oli hauskaa, kun äiti kävi täällä. Ja silloin tiistaina oli jonkin verran hauskaa ja silloin joskus aikaisemmin muistan, että nauroin kerran ja se tuntui hyvältä, jotenkin vapauttavalta, kuin sisältä olisi hajonnut jotakin, joka piti kaiken pahan kasassa. 
Sanoin Hlle siitä, etten enää aio hyväksyä toisilta kuin vain sellaista käytöstä kuin miten itse kohtelen muita. Toki se voi hieman olla hankalaa ilman, että linnoittaudun kotiin, enkä tapaa ketään, mutta aion yrittää. On masentavaa huomata, että suurin osa porukasta (monet mun ystävätkin, ihan sama, jos tunnette huonoa omaatuntoa, mä teidän tapauksessanne ainakin olisin tuntenut jo vuosia) on käyttäytynyt mua kohtaan tavalla, jolla en käyttäytyisi ketään kohtaan. Toki se taas saa miettimään, onko vika mussa, ehkä olen tehnyt jotakin, josta en tiedä, ehkä mun paikallaolo vain on ylipäänsä epämiellyttävää. Ehkä on mun oma vika, jos kaikki, jotka sanoo rakastavansa mua, satuttaa, ja tietenkin vielä enemmän juuri sen takia, että rakkaus avaa musta tilan, johon lyödessä sattuu enemmän kuin vain pintaan.

Mulla oli myös ihan ilmoitusluontoista asiaa Suvi-Anetelle ja Eilille, jos sattuu koskaan kiinnittämään ähän huomiota:
S: Tiedän, että olen huono sisko ja aion olla parempi heti, kun saan itseni sen verran kasaan, että saan ensin hoidettua kuivat velvollisuudet ja sitten tartuttua puhelimeen. Tuukka varmaan auttaa siinä, joten ole sille kiitollinen, ilman sitä mä varmaan makaisin edelleen Kontulan solun lattialla katsellen ulkona liikkuvia valoja ja paranisin liian hitaasti tehdäkseni mitään.
E: Mietin vaan sitä, että sitten, kun tulet tänne, voitaisiin puhua ja jos tarviit lisää materiaalia sun sarjakuviin, voin mielelläni tehdä pienen autobiografisen käsikirjoituksen. Siitä saisi yllättävän paljon materiaalia (tiedän, etten ikinä puhu, kun ei kukaan ikinä kysykään, mutta haa, mun mielenmaisemasta saisi kyllä oikeasti aika paljon irti).

Olen pahoillani en tiedä mistä.

Pieni valaistu tila, kuutio, keskellä pimeää hiljaisuutta. Maailma on vain minä, tilani ja loputon olemattomuus, pelkkää pimeää ja tyhjää. Joku tulee, joku menee, ovi käy ja olen taas yksin.

En tiedä ulkomaailmasta, onko sitä. Maailmallisuus, toki, mutta onko maailmallisuuteni vain valaistu tila ja ulkopuolinen kokemus pelkkä illuusio? Jos näkisin, jos pääsisin ulos.

Unissa kuljen muualla, paikoissa, joita ei täällä ole. Kadut, märkä sade ja musta asfaltti, joka valuu noroina viemäreihin. Nopeita junia, kasvottomia kuljettajia ja ihmisten varjoja. Vieraita sisätiloja, vastaantulijoita, puhetta jonkun kanssa, jonka tunnen. Entä jos heräisin, katoaisiko tämä? Yritän katsoa seitsemännestä kerroksesta alas, mutten näe mitään, kun siellä ei olekaan mitään. Vain varjoja.

Herätessäni kaikki on poissa. Valkoinen tila, kaksi huonetta, eteinen, jossa ovi tyhjään, kylpyhuone ja keittiö, joka hurisee vaimeasti. Käyskentelen ympäriinsä ja ihmettelen, onko se kaikki todellakin ollut minun elämääni, minuahan ei ole. Varjojen maailmassa on se, missä olen käynyt ja elänyt tilan ulkopuolella, eteisen ovi näyttää suurelta ja uhmaavalta, sieltä pääsee siihen tyhjyyteen, josta herää uni. Todellinen on vain minussa.

Kaikki hajoaa, tila ei tunnu käden alla. Olen tilavuus, jonka minun kehoni vie ei-mistään. Tulen ajatelleeksi, miten ei voi olla mitään muuta, sillä saadakseni käsityksen mistään muusta sen pitäisi olla jotenkin, ehkä. Tai ehkä sitä on, mutta vain unina, ei täällä. Tilakin muuttuu vähitellen uneksi, eikä todellisuutta enää ole, pelkkää harhaa ja minun kehoni yksin tyhjyydessä. Ketään ei ole, kukaan ei enää astu eteisen ovesta, ovikin on kadonnut ja vajoan tiedostamattomaan.

Jotta voisin paneutua tärkeämpään ja pahoitteluni, että täällä on taas tällainen hirveä purkautuminen jostain idiootista.

Ei ole kenenkään satunnaisen läskimahan asia, pukeudunko mihin vaatteisiin. On hassua, miten olen aina niin kohtelias ja mukava jopa täysille idiooteille, vaikka niille pitäisi sanoa suoraan, ettei niillä ole mitään asiaa kommentoida mun ulkonäköä. Käytän nahkahousuja, jos haluan, ja jos en, niin en käytä. Se tyyppi ei varmaankaan halunnut olla ilkeä tai mitään, mutta jäi vähän inhottava olo siitä.
    Tein sen mukaan esteettisen rikoksen. Ei siinä mitään, sitten tein. Käytin farkkuja nahkahousujen sijaan, koska HUVITTI. Idiootti. Ei siinä mitään, onneksi tyypin kommenttia ei tarvinnut ottaa tosissaan, koska se oli ruma läski, joka pukeutui tylsästi, ja siten sen kommentti vaan kertoi sen omasta vammaisesta tavastaan yrittää saada jotain muistoja keskusteluista, joita voi sitten käyttää joskus myöhemmin yksin öisin. En kyllä ehkä haluaisi olla sen muistoissa, mutta ei kai voi mitään. Toisen ajatuksia ei voi pakottaa pois.
   Vähän kyllä yritin huomauttaa, että esteettisyys on korkeintaan katsottavaa, ei mitenkään muuten kommentoitavaa, kun se vähän halusi liian tarkasti tietää mun nahkahousujen yksityiskohdista.
    Ehkä se sittenkin vain halusi kertoa hieman epäonnistuneesti, että mulla oli kivat housut, ja että sen mielestä nahkaaatteet on siistejä. Kuitenkin se kertoi sen vähän huonolla tavalla.
    On ärsyttävää, ettei ikinä tajua sanoa sitä, mitä pitäisi, silloin, kun pitäisi. En toisaalta kuitenkaan haluaisi olla epäkohtelias tai mitään, ja siksi en haluaisi sanoa ihan suoraan, että tyypin jutut on vähän asiattomia. Vaikeaa. Ehkä sitten, jos se ensi laitoskahveilla tulee selittämään mun vaatetuksesta, kerron sille, ettei mun pukeutuminen oikeastaan ole sen asia. Ja ettei mulle sanota "moi sitten, tytöt!", koska taidan tässä vaiheessa elämää enemmänkin jo olla nainen.
    En pääse siitä tyypistä yhtään yli. Helvetin idiootti, paskiainen ja vammainen tyhmä miessovinisti. Sen mielestä naiset ei näköjään myöskään osanneet pelata shakkia tai lukea filosofiaa. Olen pahoillani sen puolesta, kun se ei tajua, ettei se ole niin erityinen, kun osaa vähän pelata jotain tai lukea jotain LOGIIKKAA. Vitsi vauvatkin osaa, jos niille kerrotaan ne konjuktiivit yms. Sain mäkin siitä vitosen, mutta ei se tee musta sen fiksumpaa, vaan pikemminkin se, että olen esim. kiva ihminen ja osaan olla möläyttelemättä typeryyksiä. Ne oli sentään LAITOSKAHVIT, jossa oli yliopiston TUTKIJOITA ja muuta fiksua porukkaa, ei mitkään random puskabileet, jossa kaikki etsii itselleen jotain yhden yön säätöjä, eikä siellä siis todellakaan ollut sopivaa selittää jotain noin tyhmää. Kai se oli epätoivoinen ja yritti etsiä itselleen jotain perjantaiseuraa.
   Ja Tuukka vielä meni pelaamaan shakkia sen kanssa. Petturi. Haluisin, että se olisi nyt mun kanssa kotona, jotta voisin puhua sen kanssa tästä ja sen jälkeen opiskella, mikä olisi paljon tärkeämpää kuin olla pahastunut jostain idiootista. HELVETIN VAMMAINEN, tuhosit mun opiskeluillan ja varmaan koko proseminaarinkin tässä samalla. Vihaan sua, tai ehken vihaa, mutta halveksin. Senkin läski sika. Mulle ei huomautella tolla tavalla. Haluaisin niin, että se saisi tän käsiinsä ja häpeäisi silmät päästään.

Just tällaisista idiooteista kirjoitin laulun yks päivä. Siinä on yksi kohta, joka kuvaa aika hyvin mun asennetta noita sikamiehiä kohtaan ("sikamies" on muuten aika hyvä käsite, alan käyttää sitä yleisesti, koska se myös erottaisi noi tyypit tavallisista ihmisistä, jotka sattuu olemaan miehiä):

The more you try to make me to be
the thing you would mostly like to see
the more I start to think of me
as an independent person that will always be free.

Enkä siis ole velvollinen ketään kohtaan, mitä tulee mun ulkonäköön ja muuhun vastaavaan. Se tyyppi taas on velvollinen käyttäytymään mukavasti muita kohtaan, mitä se ei selvästi tehnyt. Onneksi Emilia tajusi sanoa sille vähän suoremmin (fiksu ihminen).