Välikappalehuomautus, ps. (ei ole post vaan pre) Kirjoitin novellin mun painajaisesta, jonka näin viime yönä, lukekaa se, se oli aika jännittävää.

Noni, Tuukka joskus pyysi, että sanoisin itselleni olevani ihana ja kirjoittavani siitä, kuinka kaikki on niin iloista. Tosiaan,KAIKKI ON NIIN ILOISTA. Mulle kuuluu hyvää, koska kaikki on hyvin, olen kaunis ja kiva (kauneus ei kyllä ole mikään ominaisuus suuntaan eikä toiseen, mut ihan sama), olen mukava ja hyvä ihminen, osaan tehdä musiikkia, kirjoittaa hyviä tekstejä ja runoja, osaan tanssia kauniisti ja olla muutenkin vaan siisti tyyppi. Ja taion hyvää ruokaa vähän mistä vaan. Mulla on ihania kavereita, ihana poikaystävä ja ihana perhe. Mä opiskelen mun unelma-ainetta ja mun harrastuksesta ja elämäntavasta on tullut mun elämän keskipiste, mikä on kivaa. Filosofia. 
Olen yksi kaikista kivoista ihmisistä. :) (ruma hymiö, sori). 

Kesäpainajainen

Neuvosto-Viro 1986.
Tasainen nurmikenttä keskellä tyhjää ja harmaata kaupunkirakennelmaa. Ihmisiä kyllä riittää. Porukka puikkelehtii isojen ja toisistaan kaukana olevien talojen välissä ja makoilee nurmikentällä. Kenttä on kaupunkilaisten puisto, ja ajaa asian kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä.
     Joku ottaa aurinkoa, joku pieni lapsi leikkii ja joku koululainen lukee kokeeseen. Kaikilla on oikeastaan poikkauksetta hauskaa. Ihmisiä on nurmella paljon, minä heidän joukossaan.
     Bussista nousee yksi polkkatukkainen blondi mies, jolla on aurinkolasit. Hänen jälkeensä nousee toinen, lyhyt- ja tummatukkainen, hänelläkin aurinkolasit. Katselen ympärilleni ja tunnen iloa lämmöstä ja ihmisten vapaasta olosta kaiken harmaan vankilakaupungin keskellä. Ei kaikki olekaan niin rumaa.
      Sivummalla leikkivien kolmevuotiaiden otsiin ilmestyy punaisia virtoja. Jostain kuuluu laukauksia. Aurinkolasimiehet ovat vetäneet esiin aseet ja alkaneet ampua. Lapset ovat kaatuneet maahan ja kaikki tuijottavat tapahtunutta epäuskoisina. Pienet lapset, jotka olivat suloisia ja pullaposkisia hymynaamoja, makaavat nyt ilmeettöminä maassa verisinä ja luodinreiät otsissaan. Ampujat jatkavat tappamistaan. En ymmärrä. Eikö yleensä mene niin, että tappaja tappaa pari kaikkein syytöntä ja sitten huutaa, mitä tällä kaikella haluaa ja sitten saa sen ja lähtee pois?
      Tappajat kävelevät vierekkäin ja ampuvat määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti. Koululainen, koululainen, tyttö, jolla on vaaleat saparot, koulupoika, joka yrittää mennä piiloon vihkonsa taakse, nainen, joka ottaa aurinkoa, kaikki saavat osuman otsaansa, ja kaikki kaatuvat selälleen maahan kasvot veressä. Koululaiset koettavat mennä piiloon kouluvihkojensa alle ja sivujen väliin, mutta tappajat nostavat heidät esiin ja ampuvat järjestelmällisen kylmästi, kuten he tekevät kaikille muillekin. He lähestyvät minua ja tiedän, ettei mitään ole tehtävissä.
       Katselen tappajia ja pohdin, miltä kuoleminen tuntuisi. Yritän rauhoitella itseäni, eihän minun kuulu tuntea kuolemanpelkoa, en ole yksi niistä tavallisista inisijöistä, jotka eivät pysty pitämään yllä mielenrauhaansa. Ehkä se polttaisi, luotihan taitaa olla kuuma. Kerran se kuitenkin vain sattuu, sitten se on ohi. Tai ehkä se iskisi kipeästi, kun luoti rikkoisi otsaluun ja räjähtäisi aivoissa. Entä jos jäisin eloon? Olisin sen jälkeen vammainen. Kukaan muu täällä ei kyllä ole luodin jälkeen jäänyt, joten ehkä ei sitten syytä huoleen.
       Polkkatukka blondi tulee kohdalleni. Odotan. Hän ei ammu. Odotan. Hän säätää jotain aseensa kanssa. Alkaa jo vähän ärsyttää. Olen koko ajan valmis, enkä halua pelätä enää. Ammu nyt. Blondi katsoo tummatukkaista ja tajuan, ettei heillä ole enää luoteja jäljellä. Tummatukkainen harppoo ruumiiden ja pelokkaiden ihmisten läpi bussille, josta kysyy, voitaisiinko sieltä myydä heille vähän lisää. Monet bussikuskit ovat alkaneet näihin aikoihin tehdä bisnestä myymällä kaikenlaista asetavaraa sivuikkunastaan. Bussikuskin kaunis avustajanainen katselee tilannetta, painaa päänsä alas, sulkee ikkunan ja sen takaa pudistaa päätään. Ei luoteja tappajille (mutta keille niitä sitten pitäisi myydä?). Tajuan tilanteeni onnekkuuden ja blondin vielä tuijottaessa epäuskoisena tummatukkaista, jolle ei myyty luoteja, nousen ja lähden juoksemaan. Kukaan muu ei lähde, paitsi toinen ampujista. En tajua, kumpi, enkä ehdi katsoa perääni.
      Kadut ovat täynnä ihmisiä, eikä kukaan ole huomannut puistossa tapahtunutta. Ihmisiä tulvii edessäni, ängen läpi ja juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä kohtaa annan kuolemanpelolle täyden vallan, se antaa energiaa juoksemiseen. Jostain syystä kadulla lauletaan jotain hindunkielistä, voi ei, täällä on hinduhäät. Juoksen silti, minulla on siihen lupa, kun perässäni on tappaja. Yritän huutaa jo etukäteen, että olen tulossa läpi, niin jotkut tajuavat siirtyä ja pääsen nopeammin. Ylitän risteyksen. Risteys on leveä ja tyhjä, ja pelkään tappajan näkevän minut täältä. Katson ensimmäisen kerran taakseni. Ketään ampujaa ei kuitenkaan ole, mutta jatkan silti juoksemista.
       Tulen Mustamäelle. Harmaita taloja, isoja paneelirakennuksia, joissa on kaikissa samanlaiset pienet asunnot ja samanlaiset huonekalut, samanlaiset rappukäytävät ja samanlaisia ihmisiä. Talot ovat kauniissa shakkimuodostelmassa, kaupunginosan keskellä kohoaa mäki. Koko Mustamägi on rakennettu mäelle ja siksi tie nousee jatkuvasti. En jaksa juosta ylämäkeen, joten kävelen. Tie on hiekkatietä, asfalttia ei ole. Tienvieri on täynnä pieniä kojuja, joista myydään tavaraa, kaikkea neuvostosälää, kuten pinssejä ja olympianukkeja. Niiden välissä on autoja, punaisia ja vaaleansinisiä ladoja ja saparoseja. Minun isoisälläni oli tuollainen vihrä sapa.
      Kävelen ja yritän hengittää syvään. Olen lopen uupunut, en jaksa juosta enää. Kaikki on nyt hyvin, tappajat jäivät kauas taakse.
      Tulen kaupungin laidalle. Täällä on iso uimaranta, jossa on paljon ihmisiä pitämässä hauskaa ja viettämässä lomapäiväänsä. Vaaleaa pehmeää hiekkaa riittää loputtomiin, taustalla näkyvät Mustamäen harmaat ja mielettömän rumat paneelitalot, jotka eivät olekaan enää niin rumia nyt, kun ne nousevat uiimarannan vieressä. Uimaranta on kaunis, ihmiset ovat kauniita. Jokainen ihminen taitaa hymyillä, kaikilla on hauskaa nautittaessa auringosta. Täällä on jotkut festivaalit tänään ja kaikki näyttävät odottavan niitä. Festivaalilavana toimii taso, parvi tai mikä uloke, sellainen puusta tehty iso terassi, joka levittyy kuin kattona kaksi metriä alempana olevalle vesirajalle. Mäki, joka loppuu uimarantaan, päättyy kuin näkymättömään seinään ja jyrkkä seinämä on 90 asteen kulmassa tarjoten alemman jännän tason, jonne mennä kävelemään ja uimaan. Menen kapeita puisia portaita alas ja kävelen veden äärellä. Taaempana on perhe pienen lapsen kanssa, ja pieni lapsi kyselee kaikenlaista siitä, miksi meressä on paljon vettä siihen, miksi ihmiset tulevat tänne. Tosiaan, en tiedä, ehkä siksi, että kaupungissa on niin rumaa.
      Paljon ihmisiä, onnellisia lapsia ja hauska tapahtuma. Muistan tappajat. Katson ylös, ja näen saman blondin seisovan ase kädessä ylhäällä katsellen merta. Tummatukkainen tulee hänen viereensä, he sanovat jotain ja tajuan tilanteen alkavan taas. Yritän juosta seinämän viertä niin, etteivät he huomaisi minua. Jossain joku kiljuu, kuulen, kuinka rannalla kaikki menee sekaisin, kukaan ei ole enää iloinen, eikä päivä ole enää kaunis. Juoksen kulman ympäri ja katsoessani taakseni huomaan tappajien osoittavan aseillaan muualle, he eivät ole nähneet minua.
      Hiekassa on vaikeaa juosta. Jalkani eivät saa maasta kunnon otetta ja olen jatkuvasti liukastumassa ja kaatumassa nenälleni. Otan tukea kivistä, joista on rakennettu seinä matalamman ja korkeamman tason ylläpitämiseksi, ettei kaikki vajoa kasaan.
"Sinä, joka satutit, sinä joka tuhosit minun sydämeni. Sinä, joka unohdit ja sitten lähdit pois". Päässäni alkaa soida kappale vuosien takaa ja ymmärrän sen hyvin sopivan tilanteeseen, vaikka tämä onkin jotain hieman toista.
     Ryömin eteenpäin hiekassa ottaen tukea kivimuurin ulokkeista. Kivien säästämiseksi se on myös täynnä kaikenlaista, kuten laudanpätkiä ja metallipurkkeja. Käteni lipeää metallin kohdalla, mutta saan noustua taas ylös ja jatkettua matkaa. En kuule enää laukauksia, pääni on niin täynnä pelkoa. Kaikki muu on poissa.
     Tulen uimarannan reunalle. Tästä alkoivat paneelitalot, kamalaa elementtiä. Hiekkatietä, tietä, lopultakin! Tiellä saisin juostua paremmin. Taloja ja pari puuta, voin piiloutua niiden väliin. Olen ihan puhki, saan hädin tuskin kammettua itseni mäen huipulle. Lähden siitä alaspäin. En uskalla katsoa taakseni, toivon, etteivät tappajat tulisi perääni. Juoksen ja näen mielessäni maassa makaavat lapset, joiden otsissa ammottavat luodinreiät ja verisistä kasvoista on ainiaaksi kaikonnut ilo.

Ja sieltä he taas tulevat, kauneimpani.

Väsyttää. Onneksi orientointiviikko ja superdupersvenskspråkighet on ohi. Niin vaikeaa, vaikkakin palkitsevaa. För att jag på riktigt kan nu svenska. Men ändå, orkar inte prata det hela tiden.
Nojo.
Nukuin Uudella viime yön, ensi kertaa näin, mitähän seuraavaksi. Thomas Wallgren joka tapauksessa on tulossa puhumaan Dilemman fuksiaisiin.
Join paljon karpalolonkeroa. Naurakaa, se on hyvää. Samoin se limemansikkasiideri. Se Rekordeligin, se on hyvää. Tosin sinä Toinen et naura kuin minun unissani.
Ah ja Crowmoor. Sekin oli hyvää.
Onneksi tänään sentään oli viiniäiset, vähän sivistyneempää sentään. Yliopistossa on niin rankkaa. Mut jo, kaikki filosofin personal oli oikein kivaa seuraa ja vitsi ne yrittää saada mut tekemään kaikkea, mitä en jaksa. Mut en kyl tee mitään, sori vaan.
Katselin tänään universumia. Se oli pieni vaaleanpunainen kumipallo, jonka sisällä 6000 galaksia lenteli kukin omaan tahtiinsa muodostaen pieniä galaksipilviä. Kaunista.
Sitten koen taas olevani huono jostain syystä. Vaikka olenkin ihan hyvä, IHAN HYVÄ, HYVÄ!!!

Olla rakastettu, mitä ihmettä?! Kuitenkin, ihmeitä tapahtuu ja ilo kasautuu ja sitten pursuaa, kun se pääsee rikkomaan sen suojamuurin.

Sanoin Eilille kirjoittavani, joten tässä tää:

Pillastuin aika tavalla toissapäivänä. Luulin, että Tuukka, joka on aina niin ihana ja rakas, oli tehnyt jotain tyhmää ja loukkaavaa, ja olin siitä aika loukkaantunut ja vihainen. Huhh, melkein olisin puhunut siitä Aralle, mutta onneksi tällä kertaa se, etten ehtinyt sanoa mitään, oli aika hyvä.
Vähän ehkä edelleen ahdistaa, koska mua nyt ylipäänsä ahdistaa kaikki, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja näin, eikä se varmaan ihan kohta ole lähtemässä pois. Kun kun, kun on ollut käytetty ja hyihyi niin eespäin, ei oikein ihan helposti lähde se perustunne, joka ei ole mitään positiivista. Se on sellainen tunne, joka nousee ja kasvaa hiljalleen, koko kehoa alkaa kuumottaa, alkaa pelottaa ja huimata, enkä pysty enää tekemään mitään, koko keho on täysin lamaantunut.
Tuukka ei ollutkaan tehnyt ihan sitä, mitä olin luullut. Oikeastaan, oli hyvä, että kysyin asiasta, koska sen ansiosta Tuukka kertoi jotain todella kaunista ja melkein alkoi itkettää. Ei kukaan voi rakastaa mua niin paljon sillä tavalla.
Mutta mua edelleen ahdistaa. Haluisin sen pois. Haluan olla vapaa, en halua, että rintaan ja vatsaan sattuu koko ajan, en halua, että hengästyttää ja väsyttää, kun mieli on niin sekaisin. Tajusin eilen, että ehkä voisin tosiaan jopa puhua mielenterveydellisistä häiriöistä. Olisi pitänyt puhua jo talvella, muttei pystynyt.
Haluan avata siivet levälleen ja lentää vapaana. Haluan ilmaa, raitista ja ihanaa tuulta, jonka päällä liitää. Haluan pysyä järjissäni.
Meinasin tänään kertoa liikaa. En puhu, en koskaan tule puhumaan. Ehkä siksi, etten pysty, alkaa itkettää liikaa ja sitten, kun itkee, ei oikein voi puhua. Enkä halua, että kukaan ikinä ajattelee mua siinä tilanteessa, ollen niin hyväksikäytetty niin rumalla tavalla. Tänäänkin alkoi itkettää ja kuumottaa ja tajusin jossain vaiheessa vetäytyneeni kerään ja puristavani kovaa itseäni kasaan. Se iso lapsi, joka oli liian vahva.
Kuitenkin, Tuukka on ihana. Voin nyt todella rauhallisin mielin sanoa, että se rakastaa mua, eikä mun tarvitse pelätä, että sanon jotain väärin, tai että se ei oikein tykkäisi tai jotain. Tuukka ja minä rakastetaan toisiamme. Siinä se on. Todellakin, maailman ihanin mies rakastaa mua, eikä näe mua välineenä, vaan ihmisenä, rakastaa mua, eikä mun kehoa.
Mutta kultarakasihanaiseni, muista valita sun sanat oikein. Mun mieli on niin herkkä, se on edelleen pieni hauras lasikuula, joka helposti hajoaa, ja sitten, kun se hajoaa, ei ole enää mitään tehtävissä, koska en todellakaan tiedä, miten lasia korjataan niin, että se olisi taas kauniisti kunnossa. Jokainen sana, joka kuulostaa väärältä, on vaarallinen. Tiedän sen, ja siksi sanonkin. En halua seota ja kadota ahdistukseen, koska se ahdistus on polttavaa ja hukuttavaa tummaa merivettä, josta ei koskaan pääse pois, vaan sinne tukehtuu ja kuolee. Enkä halua kuolla sillä tavalla. Haluan kuolla onnellisena.
HALUAN. Opin haluamaan. Mullakin on oma tahto! Mitä ihmettä. Kun joku tarpeeksi usein kysyy, mitä mä haluan, mitä mulle kuuluu, mitä mä ajattelen, alkaa pikkuhiljaa kasvaa varmuus siitä, että saan haluta, toivoa ja myös ilmaista sen. Mulla onkin nyt pari haluttavaa asiaa ja mielelläni puhuisin niistä. Vähän, ihan vähän pelottaa, mutta se ei varmaan haittaa. Kyllä se menee ohi.
Parin päivän aikana on tapahtunut  paljon. Mun itsevarmuus kasvaa hieman kerrallaan ja olokin paranee, ahdistus häviää hiljalleen ja kaikki alkaa tuntua paremmalta. Onneksi ei ole kiire.

Ah ja kuin intellekti olenkaan omassa yksinäisyydessäni valkoisessa huoneessa metsän kasvaessa olohuoneen ikkunasta sisälle. Ja sitten olen iloinen ja sitten, vähitellen, tajuan, ettei mikään onnistu kuitenkaan. Sisälle sattuu, koska muistan, kuinka raskasta oli nähdä unta asiasta, josta en ikinä pääsisi yli. Olen muutenkin viime aikoina nähnyt kamalia unia (Tuukasta, mikä tekee niistä vielä hirveämpiä, koska TUUKKA ON IHANA!). Asiaan (jota ei muuten ole, varoituksen sanani teille rakkaani):

Piti opiskella. Taas. Mutta mitä tekee Minna-Kerttu? Como terroritaa, HARLEM SHAKE!!! Sheikkaa joka paikkaa, pumpupumpupmpumppumpumpumumpumpmupmum ja pyöri ympyrää keskellä isoa lattiaa. Mutta kuinka ollakaan, mikä sohvaperuna! Makaan kone sylissäni ja katselen muiden sheikkaamista netistä. Youtubenörttielämätöntyhjiö = minä. Sitten kuuntelen melankolista lattiallamakaamismusiikkia ja mätän lisää riisiä omnom koska en halua syödä asioita, jotka maksaa paljon ja ajattelin säästää ruokakustannuksissa ja ajattelin myös laihtua, mutta noh... Yksin kotona koneen ja ruoan kanssa ei auta yhtään mihinkään, ruokaa kuluu ja rahaa menee. Sitten katselen itseäni peilistä kaiken syömisen jälkeen ja ajattelen, että olen hirveä läski. Hyvä hyvä, ensin syödään jääkaappi tyhjäksi ja sitten ihmetellään, kun on niin läski olo. Nojoo. Sitten mennään juomaan teetä ja ollaan niin kivoja kalorittomia. Ihan niin kuin salaatti bicmacin välissä tekisi siitä terveellisempää.
Ja pahoitteluni teille, jotka satuitte ehkä lukemaan tämän. Aivo-oksennusta. Olen oikeasti todella syvästi pahoillani, tarjoan vaikka teetä ja muffinsseja niille, jotka vaativat korvausta aikansa tuhlaamisesta. Vaikka kuka toisaalta käski sinua kasvotonta Toista notkumaan koneella lukemassa turhanpäiväisyyksiä. Kuinka onkaan mahdollista tehdä jotakin niin typerää kuin kuluttaa potentiaaliaan tällaisiin. Nytkin olen kuluttanut tunnin kaikkeen turhaan, kun piti opiskella ja tulla fiksuksi ja filmaattiseksi ja saada vitonen tentistä ja tulla opettajaksi ja tutkijaksi ja kirjailijaksi ja muusikoksi ja vaikka miksi taiteilijaksi. Ei tule mitään, musta tulee shvaperunatyökkäripummi, josta tulee läski, koska leipäjonosta saa hyvää pullaleipää ilmaiseksi.
Kun tauosta tulee loputon, ollaan jo kuoleman puolella.
En ikinä pääse kuolleiden filosofien sarjakuvaan.
Eikä rentussa, joka on nainen, ole edes mitään kiinnostavaa. Alan tyhmäksi, niin ainakin yhteiskunta hyväksyy mut, koska olenhan blondi nainen, miksen siis ole tyhmä? Vaikka mietinhän toki tyhmiä asioita jatkuvasti ja mietin, että mikäköhän on se ero, että miettiikö tyhmiä asioita vai onko kokonaan tyhmä? Jaa, ehkä se jos ei tajua. Kuin noloa vastata omiin kysymyksiinsä kuin ala-asteelainen, ja vieläpä ah niin tyhmästi ja mukatietävästi, hieman nöyristellenkin. Halveksien itseään, se on se juttu. Kaiketi.

Miksei tänään sada?

Aah, olen iloinen, siksi en kirjoita. Ja luen, siksikään en kirjoita. Oi rakas Raatikaiseni, kirjasesi jopa tarjoaakin jotakin kiinnostavaa ihmisyyden ja tieteen välillä. 
Ihminen, ihana idioottiolento. Pahoitteluni, ja tiedän, että onhan tämä jo moneen otteeseen kuultu, mutten tajua, miksi ihmeessä on pitänyt kehittyä olento, joka on kaikin puolin vammainen (ja että miten tällainen kehitys on edes ollut mahdollista). 
Niin.
Ulkona on satanut viime aikoina paljon. Se on mukavaa, kaunista ja no, rauhallista. Haluaisin juosta kaatosateeseen tanssimaan, mutta kehoni haluaa pysyä sisällä, ja sitäpaitsi pelkään olevani naurettava. Ei mitään, mutta unelma elää.
Kurkkua kuristaa. Haluaisin juuri nyt rankkasateen olohuoneeseen, makaisin sen alla ja muistelisin Pantheonia, kaikkia kreikkalaisten jumalia, jotka valaisivat valonsa päälleni pisaroiden kautta. Se Taivaan avaus siellä keskellä Italiaa, jossa jokainen juoksee rahan perässä ja huijaa jokaista vastaantulijaa, siellä on pyhä paikka, jossa koin ensi kertaa pehmeän sateen.
Kurkkua kuivaa. Antakaa minulle juotavaa, ravitkaa minut!
Ei, älkää! Älkää tulko lähelleni taaskaan! Ei minun kuulu sataa, se on taivaan tehtävä.
Haluaisin puhua, mutta olen naurettava, en voi puhua, sillä olen jo puhunut kaiken, mitä voi sanoa ääneen. Yritän aina korostaa sitä, että on asioita, jotka ovat niin pahoja, ettei niistä tiedä kukaan muu kuin minä ja tekijä, jotta joku ymmärtäisi asioiden vakavuuden, mutta eivät tämän kaltaiset asiat ikinä mene perille kauniille ihmisille. En voi pyytääkään, ei se ymmärrys siitä kasva. Eikä siitä, etten sano mitään. En kuitenkaan aio sanoa. Mikä hauska pikku dilemma.
Ei, nyt ei enää pysty. Tarvitsen vettä ja, alkaa pelottaa. En pystynyt nukkumaan viime yönä, en pystynyt olemaan yksin. En tosiaan saisi saada yhtäkään ylimääräistä aistiärsykettä, joka ei ole varmasti poissa pimeän tullen. Pelkään, että joku on täällä.
Jos onkin, tarvitsen sitä vettä! Miksen voi mennä keittiöön hakemaan lasillista? Kuinka laiska voi ihminen olla?!

Ps. Tervetuloa parahin Katariina!

Tammerfors och jag älskar dig

Jag var i Tammerfors igår och idag, och det var väldigt trevligt. Det bästa var att träffa Eili och prata med henne och att jag hittade en stol som jag genast började älska. Den är just sådan som jag har sökt för lång tid men har inte hittat. Och slutligen hittade jag en från Tammerfors gator!

Sitten toinen juttu, meen BERLIINIIN Tuukan kanssa! Ja, kun nyt tulin kotiin, mielen yhtäkkisestä tilannoususta syntyi uusi kappale, mitä ihmettä, on kovin harvinaista, että teen enemmän kuin yhden kappaleen vuodessa, ja tänä vuonna niitä on syntynyt jo KOLME!! Ohh ja voih. Joo, lisään tänne vielä sen, että se on ehkä vähän paremmin sanoitettu kuin aikaisemmat, koska se ei ole enää mitään "ah rakastan sua niiiiiin paljoon"-juttua, vaan sen nimi on näköjään (jotain) sex pet ja se kertoo siitä, kuinka en ole sitä, mitä jotkut ihmiset haluaa mun olevan, etten ole sellainen asia ja sellainen nukke, vaan ihminen, enkä kenenkään seksilelu, vaikka olenkin nainen. Eli siis että vihaan pornoa, enkä ole pahoillani siitä, etten täytä jonkun idiootin odotuksia, koska yllättäen mäkin olen ihminen.

Ja, und ich liebe auch Tuukka, und alle andere auch. Ich kenne dass ich muss das in jedem Schrift sagen, dass ich ihn liebe, aber vielleicht macht es nichts. Äää, und warum muss ich auf verschiedene Sprache zu schreiben??

Ingen aning, moikka alla människor.

Päiväni kotirouvana

Heräsin, odotin, että rakas mieheni heräisi. Aamutoimitusten jälkeen tein pannukakkuja ja kermavaahtoa, sen jälkeen söimme ja luimme hesaria,  sen jälkeen tiskasin ja aloin leipoa. Leivoin muffinsseja noin kolmen tunnin ajan, minkä jälkeen kaunistauduin hieman ja siivosin. Sen jälkeen kaunistauduin lisää ollakseni edustava iltaa varten.
Mietin, pitäisikö ottaa rakkaalle miehelleni puna- vaiko valkoviiniä mukaan illanviettoon. Ennen sitä vielä pitää äkkiä pedata sänky ja pyyhkiä hieman pölyjä! Sitten sipsuttelen kauniina ja viehättävänä edustusvaimona.
.
.
.
.
.
Puuuuhh... En leivo enää vähään aikaan, olo oli kuin saunassa, vaikka ahh suklaa-valkosuklaamuffinssit ovatkin ihania ja toivon tekeväni vaikutuksen kokkaustaidoillani koko filosofipoppooseen. Enkä aio enää istua kotona siivoamassa vähään aikaan. Tylsää. Kotirouvan ura ei urkeakaan.

Pelkkää salailua minulta, en puhu

Mystinen suru. En tiedä, miksi se on, vaikka tiedänkin, mistä se johtuu.
Leivon täällä tuplasuklaamuffinsseja, joissa on kaksi kerrosta, alempi tummaa suklaata ja ylempi valkosuklaata, ja joihinkin sain tehtyä päälle valkosuklaa-hasselpähkinäkuorrutuksen. Haluaisin kuorruttaa jokaisen niistä kyynelillä, mutta silmäni ovat kuivat.
Kornia, ehkä, mutta sitä minun sisäni on. Tajutonta huonoa oloa, joka alkoi jostakin, joka on vaivannut koko kesän. Ehkä siksi, ettei kesä anna syytä murheelle, vaan pakottaa kieltämään tunteet ja hymyilemään pepsodenthymyä auringolle.
Suruni syy ylettyy  pitkälle menneisyyteen. Se herää henkiin olevaisuudessa tässä ja puskee pintaan. Mikään ei auta. Onneksi lähden huomenna Tampereelle, voin puhua ihmiselle.
...
En tarvitse elävää seinää, vaan jonkun, jota oikeasti kiinnostaa. Kiinnostusta ei voi kuitenkaan pakottaa, eikä sen puutteesta voi syyttää.
Pelkään aina, että joku suuttuu. Viha muissa on pelottavinta, mitä on. Ei kamalinta, mutta sitä, joka panee vetäytymään kerälle ja tärisemään ja itkemään kauhusta. Viha tekee minusta sylilapsen ja avuttoman typeryksen. Siksi pelkään.
Suru liittyy kaikkeen. Niin kaunista, mutta samalla kamalaa. Hukkaan kaiken, elämän ja ihanuuden.
Suru johtuu menneistä, siitä, että olin huono, etten kelvannut, että olin kamala ja typerä ja poisheitettävä, pelkkää roskaa ja hyväksikäytettävä naiivi lapsi, jota saattoi käyttää mielensä mukaan miten huvittaa. Hetki nostaa sen pintaan, vaikka kaikki onkin hyvin. En vain saa mennyttä pois. Tiedän, että puhuessa tapahtumat muuttuvat vain sanoiksi ja lopulta katoavat olemasta. Puhuminenkin on kuitenkin vaikeaa. En minä itsekseni voi alkaa selittää, enkä voi pakottaa ketään kuuntelemaan. Ei sellainen auta yhtään.
Vihaan auringonpaistetta ja kaunista ilmaa. Haluaisin, että sataisi kaatamalla, että voisin mennä sateeseen tanssimaan kukkapenkkien keskelle. Haluaisin, että ukkostaisi, että salamoisi kunnolla, eikä olisi mikään suloinen päivänpaistesää. Ei yhtäkään pilveä taivaalla, oi älkää te taas pilailko kustannuksellani.
Haluaisin tanssia suruni pois, haluaisin soittaa ja laulaa suruni olemaan olematta, haluaisin olla kanssasi vapaa ja laulaa ja tanssia ilman pelkoa tunteesta, joka nousee pintaan. Miksi se ei ikinä onnistu?