Kuin tukehtuisi syvälle meriveteen

Hrmrhljkbhfvrm. Ångesten går inte bort, fast jag har försökt att tala om det till människor. Idag också, men det fel språket hjälpte inte. Jag är helt hemsk människa, allt är så svårt, och jag kan inte göra nånting åt det. Kanske det ändå inte är så bra idé att skriva på svenska, jag vill ändå att man förstår, fast det inte finns så jättemånga som läser det här.
Alltså på finska: olkaa hyvä.

Ei se ahdistus lähde pois, vaikka olen yrittänyt puhua siitä ihmisille. Tänäänkin, mutta väärä kieli ei auttanut yhtään. Olen ihan hirveä ihminen, kaikki on niin vaikeaa, enkä voi sille mitään.
Puhuin siitä Paulalle ja tänään Emilialle. Enhän voi loputtomiin puhua Tuukalle, koska ei sellaista ole kiva kuulla jatkuvasti. En vain saa sitä ulos, vaikka eihän se edes ole niin paha. Kai.
En voi enää kysyä keneltäkään, tarvitseeko se apua. Enkä uskalla muutenkaan enää kysyä mitään. Kysyin tänään Emilialta, voinko saada lisää teetä, ja se alkoi ahdistaa ihan todella paljon. En yhtään tiedä, mitä psyykeen kanssa pitäisi tehdä.
Asiat täytyy pakottaa syvälle, jotta pysyisi itse pinnalla.
Kaikki ne tunteet, niitä tulee kohta liikaa. Aina välillä ne täytyy purkaa. Mutta taidan taas olla umpikujassa, en näe tietä ulos tästä. Se edellinen juttu selvisi lopulta, kun tajusin, että olin hävennyt vähän turhaan, ettei se ollut minun vikani. Eihän se nytkään ole, mutta ahdistaa silti todella paljon. En halua tehdä mitään, haluan olla piilossa ja toisaalta tehdä kaikkea, mutta en kuitenkaan, koska kaikki tuntuu väärältä ja hölmöltä ja olen aina vain huono ihminen. Yksinäiset yöt... Silloin möröt ovat pahimmillaan.
Toisaalta, ajatuksen virtaa taas, ne kipeimmät möröt ehkä pysyy poissa, koska voin heittää ne kauas pois ja kieltää ne. Tuukan ollessa lähellä ne tulee joskus liian lähelle, kun näkymätön muuri on poissa, ja ne pääsee sisään.
Haluaisin melkein päivittäin huutaa ihmisille, että olisi hiljaa, tukkia niiden suut, jotta ne sanat ei tulisi ulos. Älkää puhuko asioista, joista tulee vaieta, koska en kestä kuulla!
Ääh, vitsi mä oon nolo ihminen. Mulla on kuitenkin läheisiä ihmisiä, ehkä niitä kiehtoo juuri mun outous tai jotain, miten se sattuukaan, kun on niin outo ja nolo, ja tajuaa sen juuri sen jälkeen, kun on ollut tosi nolo. Ei vaan tule sanoja ulos.
Niin... Mua ahdistaa. Se on jo vähän parempi kuin silloin sunnuntaina tai maanantaina, parempi ollakin, tänään on jo torstai tai mukaperjantai kun kello on yli yksi yöllä. frbeksd. Ja välillä tuntuu siltä, ettei kukaan voi ikinä nähdä, mutta sitten onkin kalenteri täyteen buukattu. Silti. Jotenkin tyhjää nyt, kun Eili muutti Tampereelle, Ara on Elisan kanssa ja Carlos on hiljaa koko ajan, Annit molemmat tekee koko ajan jotain, ja tuntuu siltä kuin yliopiston porukat olisi jotenkin tosi kaukaisia. Ehkä ne onkin sellaisia syksystä kevääseen kavereita, en tiedä. Olisi kiva kuitenkin nähdä ihmisiä. Möh. Paula on onneksi olemassa, mutta en mä saa siihen oikein aina yhteyttä. Ja kaikki muut ihmiset nyt on täysin kadonneita. Mitäköhän tässä on tapahtunut? Mun olisi keskiviikkona tehnyt mieli huutaa facebookiin, että mikä kaikkia ihmisiä vaivaa,miksei kukaan voi nähdä. Kun mun oli pakko saada puhua jollekin, mutta onneksi sitten näinkin Paulaa ja puhuin sille. Ääh, ei tässä ole mitään järkeä taaskaan. Toisaalta ihan sama, kun en kirjoita kuitenkaan niitä tärkeit asioita vaan istun netissä tai katon Pasilaa. Jei. Ja sitten mietin sitä, että oon vähän läski taas ja angst angst ja on varmaan todella noloa sanoa noin. Voi ei. Oon nolo, pyydän anteeksi.Sanoinhan Tuukka, että mietin tänään ihan tyhmiä ajatuksia. Laskin silloin just kaloreita ja oon onnistunut tänään pysymään 1100 kalorissa, mikä ei tietenkään ole mitenkään kovin vähän, mutta kun mä oon vähän ahmatti välillä. Mm, ehkei sellaisia oikeasti kannattaisi kertoa, mutta ehkä se on ihan varmuuden varalta hyvä, entä jos jotain sattuu.
Ahdistun ehkä lisää tän postauksen jälkeen, mutta ei voi mitään. Ahdistaa niin paljon, että on pakko kirjoittaa. En haluisi kuulla siitä tapauksesta enää ikinä, ahdistaa. En haluaisi kuulla enää mistään ikinä, ahdistaa liikaa. Vitsin ihmiset, kukaan ei voi nähdä. Paitsi että näen Annia huomenna, mut silti. Blah. Ehkä mun pitäisi vaan keskittyä taiteisiin ja opiskeluun vaikka nyt. Ei musta tule koskaan osa ankkalampea, ne on niin sisäänpäin kääntyneitä. Onneksi on Dilemma. Ja onneksi on kaikki ihanat ihmiset ja meidän koti.
Nyt ainakin tuli asiat ulos, vaikka en kertonutkaan oikein mitään, mutta ehkä tää auttaa ja pystyn kohta puhumaan asioista ja pääsen tästä kamalasta tunteesta yli. Oon hirveä ja nolo, mutta kun mä en voi sille mitään, niin ihan sama. Ara, nyt on ainakin, mitä lukea, kaikkea sitä, mikä patoutui kaiken aikaa (vitsi oikeesti siitä viimeisestä postauksesta on varmaan kaks viikkoa ja se tuntuu ikuisuudelta).