Kun lika kuplii pintaan

Hmm.
Kaikki on hyvin ja vesi näyttää puhtaalta, kun hiekka on vesilasin pohjalla ja lasi pöydällä kenenkään koskematta. Älkää koskeko, jottei lasi hievahtaisi, hiekka nousisi pohjasta ja täyttäisi kaikkea puhtaalta näyttävää, kaunista mielenrauhaa.
Mitä tehdä, kun hiekkaa on liikaa? Se ei enää ole ohut ja hento kerros, jonka läpikin melkein näkisi todellisen pohjan, vaan siitä on tullut iso vuori, kasa hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa, joka hiertää ja tarttuu ihoon, eikä lähde pois.
Niin monta asiaa, niin monta pientä jyvää.
Ehkä olen luonut hiekkani itse, jauhanut sen suuresta kivestä, joka seisoi jylhänä jossain muualla jollekin muulle jonakin muuna aikana. En tiedä, hiekka on nyt kuitenkin pilannut veteni.
Kaikki ne asiat, ja syyllisyyskin vielä. Ahdistaa, vaikka tiedän, ettei pitäisi, ei saisi, ei minulla ole mitään hätää. Sekin vielä ahdistaa, ettei saisi ahdistaa.
En voi kirjoittaa, sillä mitä jos joku näkee ja minulle tulee huono omatunto siitä, että se joku näkee ja tuntee olonsa huonoksi sen tähden, että aiheuttaa minulle ahdistusta. Kun minä olen niin täynnä hiekkaa, ja vaikka olenkin sitä jonkun avulla saanut kivuliaasti myllerrettyä ulos, minussa hiertää edelleen liikaa hiekkaa, sellaista terävää ja auringonvalosta polttavaa.

 Mmm.
Ahdistaa, en haluaisi kuitenkaan menettää mitään. Ehkä vika onkin juuri minussa, kerään hiekkaa, viskaan sen itseeni, ja se hiertää ihoni verille, ihan omasta syystäni.
En pääse siitä vierailusta eroon. Enkä pääse eroon vainoharhaisuudesta. Vaikkakin, hyvin hämmentävää, sivuhistoria näyttää vähän hassulta kuitenkin, mitäköhän on käynyt. Aina, kun se joku sanoo jotain, ymmärrän sitä mielenmaisemaa ja tunnen itseni turhaksi, en minä kiinnosta KETÄÄN. Ehken tarvitse ketään, mutta kun tarvitsen kuitenkin.

En saa hiekkaa alas. Älkää puhuko, älkää liikuttako yhtäkään jyvää!
Tarvitsen jonkun! Ei personifioitu tavara riitä, ei päiväkirjasta ole mihinkään, en halua edes koskea siihen. Tuntuu hölmöltä. En saisi sanoa asioita.
En saa sitä hiekkaa pois. En pysty, se sattuisi liikaa. En tiedä, voisiko joku auttaa, se sattuisi silloinkin, ja ehkä pitäisin hiekkani piilossa, eikä kukaan näkisi sitä ja kaikki vain ilmoittaisivat kaiken olevan kunnossa.
Avunhuuto, hiljainen ja pieni. En halua ketään  koskemaan hiekkaani, menkää pois! Minusta ei ole mihinkään, täytyn hiljaa hiekasta ja sitten huudan kivusta, kun pinta säröilee ja pienet terävät kivet tulevat siitä läpi. Menkää pois, olen turha ja pelkkää hiertävää hiekkaa, ei minussa ole enää mitään jäljellä, kun te olette tehneet minulle tämän!