Mmmmm. Anteeksi kaikki maailma siitä, mitä en voi pyytää anteeksi. Menkää pois, kun minä en pysty. Juuret ovat syvällä elämässä, eikä niitä noin vain itse kiskota ylös. Jos ei todella olisi mitään. Olisi ei-mitään. Ei olisi edes minua, näivettynyttä. Tuska siitä, että itse on, saa aikaan raivon. Onneksi tosin tiedän, että olen näkymättömän pieni galaksin vierellä. Ei ole minua verrattuna maailmaan. Eikä ole sinuakaan. Siispä on aivan sama, oletko sinä vaiko et. Itsellesi tosin tarvitset itseäsi, sinun maailmallesi tarvitset itseäsi. Minun maailmalleni moni sinä on turha (ei Eili mm.). Toivoisin kuitenkin tällä hetkellä (en ehkä huomenna enää), että kaikki häipyisitte hetkeksi, ettekä kertoisi niistä hauskoista jutuistanne jälkeenpäin, ettei minun tarvitsisi taas tietää, että ilman minua on hauskempaa, kun en voi nauraa kanssanne, jolloin voi nauraa minulle. Kiitos tästä. Miksi häpeä iskee itseen jo aiheutumisen hetkellä? Eikö mieli voisi yhtään antaa armoa, ja antaa aikaa ja tilaa itsesäälissä vellomiseen? Olen olemassa, ja on Jumala. Ei muuta tarvitse, paitsi rakkautta. Ja paria ihmistä.

Katkeransuloinen, hapanimelä...

...cherishably terrible, kamalan ihana ja niin edelleen. Aurinko paistoi, kaikki oli niin kaunista, lämpö tulvi sisälleni, ja sulatti sen, jonka talvi oli jäädyttänyt. Sukkahousut valuivat ja paitani näkyi läpi, mikä tuntui hieman epämiellyttävältä, mutta onneksi sen pystyin peittämään takillani. Sukkahousuja tosin vedin ylöspäin vähän pornosti jatkuvasti, mikä tuotti melkoisia epämiellyttävyyksiä, sillä, vaikka en nähnyt kenenkään näkevän, niin varmasti nolasin itseni koko kaupungin edessä. Aurinko oli kuitenkin ihana ja kevään tuoksu ulottui joka paikkaan.
      Soitin Helsingin yliopiston hakijapalveluun ja esitin vähän kysymyksiä, ja pahoittelin sitä, ettei meidän koulussa opo puhunut näistä asioista. Kakka opo kai. Nainen oli oikein kiva, se auttoi minua kaikissa hankalissa yhteishakujutuissa ja käski soittaa opetusvirastoon. Soitin sinne ja sain tylyn vastaanoton. Mies huokaili ärsyyntyneenä, kun puhuin, selitti asioita kuin idiootille (joka taisin ollakin) ja lopulta, kun kiitin häntä kauniisti jne. hän sanoi tympeästi hei ja sulki luurin. Olin lyöty.
            Menin ihanaan Helsingin keskustaan myymään kirjoja ja lainaamaan niitä. Kirjasto oli kaunis ja Kallio kukki. Kirjastotäti oli tympeä ja ilmaisi selvästi, kuinka typerä minä olenkaan, ja en varmaan ikinä ole käynyt  kirjastossa, kun kysyn kirjastotädiltä jotakin, enkä etsi viidettä kertaa hakukoneelta. Lopulta sain hauskan ja leppoisan kirjani ja lähdin kotiin. 
       Tein hieman tulista ruokaa ja söin iloisena sen polttavuudesta. Henrik tuli kotiin. Hän ärsyyntyi liian tulisesta ruoasta, siitä, etten osaa puhua ruotsia kunnolla ja siitä, että vastasin hänen retoriseen kysymykseensä. Tietenkin minä pieni blondi typerys aloin itkeä pelottavasta aggressiivisesta reaktiosta ja yritin peittää pelokkuuteni ihanilla pitkillä hiuksillani, jotka suojasivat kasvoni. Kyllähän Henrik tajusi minun itkevän, ja tuli pyytämään anteeksi ja lohdutti minua pientä herkkää nuorta naista. Olin taas iloinen ja luin ruotsinkielistä filosofiaa (joka oli hieman hankalaa sittenkin). 
         Nyt Henrik on taas ärsyyntynyt minusta ja kaikesta ja olen kakka ihminen ja kaikkea, kun  EN VAIN OSAA OLLA TÄYDELLINEN, kun en tiedä, mitä minulta vaaditaan. Onneksi puhuin Hankalle. Ihana Hanka -lintuseni. Tyhmä Minna-Kerttu, mee pois ): sanoo luokkalaiseni. No ei minua tarvitse nähdä jos ei halua, ellei ole virkailija. Menkää kaikki kukkasiin ja metsiin yhdessä, niin minä voin rauhassa pohtia omaa onnettomuuttani, jonka te aiheutatte. Ilman teitä olisin viettänyt suloisen päivän katkeransuloisen sijaan. 
          Ps. Ara voi rauhassa tulla sanomaan ennakkoluulonsa päin naamaa, olen jo ihan hieman pikkuriikkisen kamalan saatanan hiton perseen kyllästynyt kuulemaan niitä ihan sikahauskoja juttuja muiden suusta. Vaikka eihän niissä ole mitään vakavaa, paitsi, että se, josta te puhutte, ei ole minä, vaan se haamu, joka on se käsitys, joka teillä minusta on. "Sä kilahdat kaikesta", on niin totta, jos kaikki, mitä kanssaihmisiltä saa, on sitä, mikä saa vaipumaan melankolian alhoon kauniina, ihanana ja aurinkoisena päivänä, jolloin hymy ei hyydy ja kevät tuoksuu kaduilla. 
Pps. Enhän minä välitä. Olen sellainen kuin olen. En pidä niistä, jotka eivät pidä minusta, sillä minä olen ihana ihminen. Se, joka ei tätä tajua, on maan matonen ja täysi tumpelo.

En minä tiedä, en minä uskalla tietää

Sinä tulit minun uniini. Minusta voisit lopettaa minun uniini tulemisen, se häiritsee. En voi keskittyä mihinkään, enkä halua, tai pikemminkin kehtaa ajatella sinua, joten pääni on aivan tyhjä. Älä juokse minun aivoihini jatkuvasti, haluan ajatella muutakin. Sinä häiritset minun rakkauttani, minun on saatava rakastaa rauhassa. Sinua ei voi sulkea pois, sinä laitat jalan oven väliin, mikä tosin voi olla hyväkin asia. Saat minut rakastamaan enemmän.

En halua nähdä sinusta unia enää. Sinussa on jotakin pelottavaa, ehkä se on oma hämmennykseni. Jos olisin kissa, olisin sinun kissasi. Voisit silitellä minua päivät ja yöt ja minä kehräisin. Ikävöisin Henrikiä.

Ajattelen sinua valkoisessa peruukissasi ja siinä salaperaisessä maskissasi. Olisin halunnut, että olisit tullut viereeni nukkumaan ja silittämään minua, että olisin voinut kehrätä. Kuitenkin minä pelkäsin, hieman sinua ja itseänikin. En minä saisi ajatella näin. Minä rakastan Henrikiä koko sydämestäni, ja siksi sattuu ajatella sinua, mutta sinä et vain lähde. Muistan ikuisesti sen hetken, kun kerroit minulle minun olevan kaunis. Sinäkin olet kaunis, mutta en minä voi sitä sanoa, se on liian pelottavaa.

En minä tiedä, mitä minun tulisi ajatella, en minä tiedä, mitä minä sinusta ajattelen. Haluaisin vain tulla huoneesi lattialle istumaan yön hämärässä puhumaan kanssasi. Olen niin vihainen, mietin, miksi minä olin niin tokkurainen ja tyhmänväsynyt, etten osannut kakaista niitä sanoja, jotka olisin halunnut sanoa. En minä tosin edelleenkään ole varma, olisinko ollut sanottuani yhtään tyytyväisempi. En minä uskalla tietää.

Viime yönä kerroin Henrikille, kuka minun päässäni liikkuu. Sain luvan tulla luoksesi ja olla kanssasi, se olisi kuulemma jopa suotavaa. Kaipa se olisi. Minua pelottaa, en minä uskalla, vaikka minä haluaisin, niin haluaisin. Sitä paitsi, on kai jo liian myöhäistä.

Enkä minä haluaisi pelätä sinua, mutta pelkään kuitenkin. Tajusin juuri, että se johtuu pahoista miehistä, ei sinusta niinkään.