Matkalla kohti pohjoista - Mitä oikein tapahtui?

Hirveä ahdistus. "Ahdistuskauppa", nauramme E:n kanssa, jonka kanssa viikoittainen puhelimessa puhuminen on auttanut enemmän kuin mikään muu kestämään kolmen viikon yksinäisen sosiaalisuuden.


Ulkona Klagenfurtissa sataa, eilen yöllä Roomassa salamoi.


En tiedä, mikä hänen reaktionsa oli runooni, jonka hänelle kirjoitin. Ehkä eniten haluan kuvitella, että hän heitti sen pois. Sillä minut hän selvästikin heitti.


En oikeastaan halua kuulla hänestä enää. Sain ystävän, josta tulikin kamala taakka.


En oikeastaan tiedä, mitä tapahtui. Puhuimme tärkeistä asioista, ja keskustelumme lohduttivat minua yksinäisyydessäni. En nähnyt sitä tulevaksi, mutta yhtäkkiä hän tarttui käteeni, veti minut lähelleen ja suuteli. Seuraavana päivänä minua ahdisti, ja yritin vältellä häntä. Nähdessään minut hän puhui minulle todella ikävään sävyyn. Hän ei selvästikään osaa peittää tunteitaan. Näin lapsen silmälasien takana. Sanoin, että olen kihloissa ja että aion todellakin mennä kihlattuni kanssa naimisiin. "Luulen, ettei sydämeni murru", hän sanoi. Olin siitä iloinen.


Hän oli minua kohtaan todella ihana ja ystävällinen. Toivoin, että hän voisi edelleen olla ystäväni tilanteessa, jossa olin vieraiden ja vieraan kulttuurin ympäröimä niin pitkään.


Kai hän olikin, mutta lähentelevä sellainen. Oli toisaalta ihanaa avautua toiselle rehellisesti, mutta toisaalta alkoi hiljalleen ärsyttää, että ystäväni oli seurastani mustasukkainen, erityisesti miespuolisten kavereiden kohdalla.


Mutta olen aina liian ystävällinen kaikille. Toisaalta en olisi halunnut menettää sitä, mitä oli. Sen kuitenkin viimeistään Roomassa menetin.


Sovimme, että menemme samaan hostelliin, koska on kivempaa olla ainakin jonkun kanssa samassa paikassa kuin ihan yksin. Hän ymmärsi asian väärin ja varasi meille romanttisen pariskuntahuoneen.


Alkoi ahdistaa. Halusin paeta. En halunnut olla ihastuneen pikkuveljen kanssa samassa huoneessa. Päätin kestää, mutta jo muutaman tunnin päästä ostin salaa bussilipun illalle. Yritin soittaa E:lle ja kysyä neuvoa painostavassa tilanteessa. Mitä oikein sanoisin palavasti ihastuneelle ystävälleni, joka selvästikin toivoi romanssia Roomassa?


Itsepähän hän kysyi, mitä mielessäni liikkuu. Ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun jouduin sanomaan, että minulla on hänen läsnäolostaan vaikea olo. Tunsin hänen kosketuksensa käsivarrellani ja huokaisin syvään. "Ostitko bussilipun tälle illalle?" hän kysyi yhtäkkiä tajuten tilanteen. Nyökkäsin katsoen alas.


"Älä vihaa minua", sanoin. Tunsin, kuinka hän löi minua henkisesti, odotin fyysistä iskua, jota ei tullut.
"En minä vihaa sinua". Mutta tiesin tuottaneeni hänelle pettymyksen.


Keskustelimme pitkään ja syvällisesti rakkaudesta, ystävyydestä ja toiveista. Olen sitä mieltä, että meistä olisi tullut paremmat ystävät, jos hän ei olisi heteronomisilla ennakkoluuloilla varustettu mies.


Välttelin hänen seuraansa loppupäivän. Hän käyttäytyi vaivaannuttavan lapsellisesti. Minulla oli ihan kiva viimeinen ilta muiden tärkeiksi tulleiden ihmisten kanssa. Hänellä ei ollut. Lopulta hakiessani tavarani hänen luotaan hän oli minulle vihainen ja turhautunut. Halasimme ja pyysin anteeksi.


Ei minulla todellisuudessa ollut mitään anteeksi pyydettävää muilta kuin itseltäni.

Kirjoitin ensimmäisen englanninkielisen ei-runoni

No Poetry

I can’t write poetry in English,

so I’ll just write words.

 

I do not know whether my words are right and rightly put,

but the reason(!) why this is not poetry is that

the aesthetic is not primary

but what is important is the content,

the affirmation,

the implicit secret we (always?) already share.

 

Poor in words,

everything becomes simpler,

thought shuts down,

opens up new possibilities.

 

For feeling, perhaps?

 

Feeling the friendship,

l’aimance,

not asking, what is love?

but listening, responding, being,

and finding what was destined in the way.

 

And what is destined is that

we cannot choose, where to go.

Not going back to where we came from,

because time has already passed,

and we are lost, again.

 

But, please, I ask you,

tolerate the messiness.

Only untruth and naïvité are clear and clean,

what there is, is already decided,

not by you but for you.

 

Be the honest yourself,

be the loving being that you are,

forgive me for not coming with you,

I hope I have given you the gift.

 

Because you certainly gave me one.

 

Yours in friendship,

Simone de Ladybug

Koti-ikävä

Sinä et kuulu tähän maailmaan.


Minä en kuulu tähän maailmaan.


Mutta yhdessä me, jotka olemme täällä, olemme luoneet omamme, ikään-kuin maailmamme.
Emme ymmärrä, mitä ympärillä todella tapahtuu, emme puhu kieltä, emme elä tämän maailman rytmiä. Elämme hotellissa ja syömme tuntemattomien valmistamaa ruokaa. Teemme asioita keskenämme, emme sulaudu pikkukaupungin verkostoihin.


Sitä on olla muukalainen.


Mutta koska sinä et ole ollut täällä alkuunkaan, koska et siis kuulu tähän ikään-kuin maailmaankaan, en osaa ikävöidä sinua tänne.


Mutta ikävöin kotiin.


Sinä olet minun kotini.

Vieraslajina

Vieraissa maissa olen vieraana lintuna, muuttolintuparven seassa kummajaisena.


Täällä muuttolintuparvessa on kotiani muistuttavia toisia, ja monissa näen jonkun kaipaamani ystävän. On vaikeaa muistuttaa itselleen, etteivät he ole noita samoja ihmisiä.


Kaikkein eniten kaipaan läheisyyttä ja sitä, että joku halaisi. En ole pitkään aikaan ollut näin pitkään ilman oikeaa halausta.


Muuttolintuna kaipaan kotiani, teitä, sinua.


Sydämeni takoo, kun tunnen, kuinka toiset linnut katsovat minua ja minä heitä, kuinka kaipaan ystävää ikävääni. He yrittävät ymmärtää minua kuin kielenvikaista, kuin erilaista laulajaa, joka en osaa ihan yhtyä heidän lauluunsa.


Sitten on niitä, joiden tunnen katsovan minua intensiivisemmin, ujosti, vähän hymyillen ja hieman hätäisesti naureskellen. Se pelottaa. En halua satuttaa heitä tai pesääni kotona.


Nyt olen istumassa oksalle kahdestaan yhden kanssa. Uskon, että pitää vastata hänen sirkutteluunsa kertomalla rengastajastani, rakkaastani.




PS. Olen Italialaisessa pikkukaupungissa englantia äidinkielenään puhuvien (tai melkein) keskuudessa ainoana, jonka opiskelu-, työ- ja arkikieli ei ole englanti.

Ajallisuusagnostismi

Mitä kello on(?),
mikä kello on (?),
paljonko kello on(?),
paljonko sitä on(?).


Mitä aika on(?),
mikä aika on(?),
mikä aika nyt on(?),
paljonko sitä on(?).


Mitä ajallisuus on,
ajattomuus,
ajallinen,
vai ajaton(?).


Kausia, hetkiä, päiviä, öitä,
aikakausia, kuolemanhetkiä, eläkepäiviä, töitä.
Metaforia, mittauksia, numeroita, yllätyksiä, muutoksia ja tulemista,
menemistä, muistoja, unohdusta, elämiä, vanhenemista ja uudistumista.


Mitä sanon,
kun sanon,
ettei (minulla) ole aikaa(?).

Olen päätynyt persoonattomasta filosofisesta tutkimuksesta oman elämäni eksistentialismiin. Tämä on se syy, miksi aikoinaan jätin Heideggerin. Niin kuin ihmiselämässäkin, ehkä filosofiassakaan ei pitäisi palata entisten kanssa yhteen.

"We  direct our visual focus where we will, but sounds befall us. We cannot bring on the call; we can only prepare and wait for it."


Haluanko? En tiedä. En voi myöskään kokeilla. Joskus on olemassa vain lopullisia päätöksiä, vaikka niitäkään päätöksiä ei välttämättä voi tehdä.


Harvoja asioita voi lopulta valita. Tunteitaan ei ainakaan. Olen kuin hulluuden pyörteissä (onneksi Hesarista luin aamulla, etten ole yksin, moni nuori aikuinen on), keskittyminen ei onnistu, tunnen rakastuvani aiheisiin, teksteihin, ihmisiin, heijastuksiin.


Olen levoton. Odotan laantumista. Odotan jälleennäkemistä, samalla toivoisin tämän tilanteen jatkuvan. Olenko kamala? Jos, niin kenen silmissä ja miksi?


Olen juuri syvimmällä "jokapäiväisyydessä", jossa "kenen tahansa" arvio ja arvostelu minusta tulee minun omaan mieleeni, ja kritisoin itseäni ei-kenenkään ja samalla kaikkien silmien läpi. Odotan autenttisuutta, mutta sitä ei tule.


Vai oliko sen hetken jälkeinen tajuaminen, seuraava päivä eli dagen-efter, juuri se autenttinen hetki? Jolloin maailma katosi hetkeksi, enkä tiennyt enää, mihin suuntaisin toimintani.


On kuuma, hikoilen, mikä ahdistaa. Ihminen ei saisi tuoda ruumiillisuuttaan esille, vaan ihmisen olisi ikään kuin oltava tekstiä. Teidän tulee nähdä minun ruumiini lävitse, nähdä minut henkilönä eli omina konstruktioinanne sen perusteella, mitä minä teille kommunikoin ja pystytte ottamaan vastaan, samoin kuin tekstiä lukeakseen tulee nähdä tekstin läpi itse asiaan. Musta valkoisella on tekstin materia, mutta se itse ymmärrettävä asia on ideaalinen. - tämä oli sivupolku


"Fyysisen olemisen, ajallisen olemisen fenomenologiaa", kuuluu viereisestä pöydästä. "Teknologia". Juuri sitä, mihin Heidegger jatkaa. [Mutta sitten: "ilmasto", sanana "ilma", "kaasuja, maapallon nahkaa". No voi ***]


En voi, pelkään tekeväni virheen.

En pysty keskittymään Heideggeriin nyt. Sanoin lauantaina, että jos Beauvoir eläisi, haluaisin olla hänen kanssaan. Nyt tuntuu pikemminkin siltä, että haluaisin itse olla Beauvoir.


Ruumis, lakkaa hakkaamasta ja anna minun unohtaa sinut.

Autenttisuus alkaa olla kovin lähellä kuolemaa

Poistin edellisen ajatelman, koska se johti tähän. Kirjoitetaan erään kollegan kanssa tekstiä siitä, miten kuolema on tabu nykyään.


Autenttisuuskelat päätyivät nopeasti siihen kuoleman tajuamiseen. Tietenkin Heideggerilla on tässä roolinsa.


Autenttinen sosiaalinen elämä kuulostaa hörhöilyltä, ja vakaasti uskon, että sitä se onkin. En nimittäin usko, että sellaista on, ja jonkinlainen auntenttisuuden uskottelu siinä yhteydessä on lähinnä banaalia (olen ollut sellaisessa tilanteessa, jossa tyypit yrittää saavuttaa "sitä jotakin" eli yhteyttä "johonkin", ehkä toisiimme tai "tähän tilanteeseen", mutta niin pian kuin "tämä tilanne" jotenkin saavutetaan sen mieltämisenä, yhteys siihen sen reflektion sijaan katoaa). Siispä argumentti siitä, ettei autenttista sosiaalista tilannetta ole, on ikään kuin polku kohti kuolemanfilosofiaa (kuolemanfilosofia vaikuttaa myös noin käytännön tasolla olevan juuri sitä asiaa itseään siinä mielessä, että melkein kaikki tärkeimmät filosofit ovat aina kuolleet, ja filosofia voidaan käsitellä materiaalina vasta henkilön kuoleman jälkeen).


Elämän ja kuoleman suhde on paradoksaalinen. Tuntuu, ettei juuri nyt kiinnosta mikään muu niin paljon kuin siitä asiasta kirjoittaminen. Pääsen taas asian ytimeen hieman sivusta astuen raiteille. Ei ole elämää ilman kuolevaisuutta, eikä tietenkään kuolemaakaan ilman elämää.


Ehkä juuri siksi kuolema tuntuu pahimmalta ja ahdistavimmalta niiden mielestä, joilla on eniten menetettävää. Jos on koko elämänsä elänyt ikään kuin ei kuolisi koskaan, kerännyt varallisuutta ja tunnettuutta, voi tuntua hirveältä, että se kaikki loppuu. Eli tavallaan mitä enemmän on olemassa materiassa eli representoi itseään tavarassa, mammonassa ja muissa, sitä vähemmän pystyy hyväksymään kuolemaa. Muistelen stoalaisia. Ehkä kärsimyksen vähentäminen nautinnon vähentämisellä tähtäsikin juuri kuolemanpelon ja ahdistavuuden vähentämiseen. Kun ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävääkään.


Tutustuin hiljattain (itselleni) erittäin mielenkiintoisella tavalla erääseen taiteilijaan. Mietin sitä, miten taiteessa suhtaudutaan kuolemaan. Vähän kuin filosofiassa ja muussa tieteessä, taiteessakaan se ihminen itse, se oikea ihminen töidensä takana, ei voi olla olennainen, koska muuten se itse työ menettää merkityksensä. Meillä on ikään kuin mielikuva siitä työn tekijästä, mutta se ei ole ihan sama asia kuin se ihminen itse, vaikka se ihminen itse voikin nauttia tilanteesta. Taiteilija on nimittäin täysi vasta kuollessaan. Onko kuolema kuitenkin tabu?


Moni länsimainen asia lopulta tähtää kuolemaan, mutta sen ääneen sanominen tuntuu katastrofaaliselta. Paavi-instituutio on tästä hyvä esimerkki. Pietarinkirkossa on vielä paljon tilaa tuleville paavien haudoille. Jokaisen paavin kohdalla odotetaan, että se kuolee, koska miten muuten voitaisiin spekuloida jo seuraavalla paavilla. Ehkä siksi Benedictus, se edellinen ennen Fransiscusta, poikkeuksellisesti jättäytyi emerituspaaviksi, mitä on kai tapahtunut viimeksi aika monta sataa vuotta sitten. Voi olla aika lamaannuttavaa elää koko ajan tietoisesti kohti kuolemaa. Pohdiskelenkin juuri artikkelikässäriä luonnostellessani, että kuoleman ja elämän paradoksaaliseen suhteeseen kuuluu sekin, että oman kuolevaisuuden tiedostaminen voi sysätä kohti parempaa elämää, mutta sen jatkuva tiedostaminen todennäköisesti vain lamaannuttaa, koska pitkän aikavälin päämäärät muuttuvat merkityksettömiksi oman elämän kannalta.


Ah, jokapäiväisyys ja autenttisuus. Hitsi, haluisin ottaa yhteyttä siihen taiteilijaan.

Minulla on uusi ystävä

Ja niin iloiselta se tuntuukin kuin kuulostaa, ihan yhtä hauskalta, naiivilta ja yksinkertaiselta.


Minun uusi ystäväni on tuttavani ja kasvukumppanini vuosien takaa. Hän oli leikkitoverini, ilkeilijäni, tyhmä kanssateini-ikäiseni, muttei koskaan se, joka hän nyt on, eli ystäväni.


On ihanaa halata häntä teidemme erotessa. On ihanaa puhua maailman ja Suomen politiikasta, taloudesta, yhteiskuntateoriasta, elitismistä ja Habermasin kriitikoista. On kuin vasta aikuisuus olisi tehnyt meistä ne, jotka olemme nyt, ja vasta nyt voimme siksi olla ystäviä.


Mutta ehkä juuri niiden yhteisten vuosien takia voimme nyt olla toisiamme niin lähellä. Tunnen hänet, kun taas monen muun ihmisen kohdalla läheisyys on vielä kovin pitkän matkan takana.


Olen iloinen. Iloitsen hänen hymystään, hänen toiveestaan tavata taas ja jatkaa kesken jääneitä keskustelujamme. Olen iloinen hänen puolestaan ja omasta puolestani, sillä minusta meillä on jotakina, mitä muilla ei, meidän oma minulle vielä kummallinen ystävyytemme.

Erosofi ja 39 muuta sanaa rakkaudelle

Olen kummallisesti rakastunut tiettyyn hymyyn,


     tiettyyn hiusnutturaan,


     tiettyyn tyyliin.


Olen kummallisesti etäinen ja jännittynyt, kun etäisyys pienenee ja pienenee, mutta jännitys pysyy vain niin kauan kuin etäisyyttä on.


Saat sanani sekaisin, kun tulet liian lähelle.


Mukavuusalueeni on kaukana.


Ihanuusalueeni on hyvä sanasi,


     hyväksyntäsi,


     harvinainen keskustelu minun puoleltani.





Luovutin jo.


Kasvoin aikuiseksi takiasi.


Sitten, ehkä juuri siksi, tulit taas suopeaksi ja ihanaksi ja sanoit


     tietenkin, kiva, kun tuut,


     ja tarkoitit sitä todella.


Tänään on niin hyvä päivä.


Sydämeni takoo rinnassani vain minun omassa maailmassani, ja kaikki tuhoutuisi, jos tietäisit.


Onneksi en itsekään tiedä, mikä tämä on.





Tunteeni ei ole eros, filos, eikä agape.


Siihen kreikkalaisilla ei ollut sanottavaa.


Siihen sinullakaan, naisrakkausfilosofi, ole.


Kaikki tutkimuksenne koskevat syvää,


    aitoa,


     olemassa olevaa,


     ihmisen näkevää rakkautta.





Minulle sinä et ole ihminen,


minulle sinä olet kirjasi,


     saavuttamattomuutesi juuri siksi, että positiosi on ilmaa, ja sen taustalla olet kuin kuka tahansa,   


     sinä.


Minulle sinä olet salainen filosofi.


Minulle sinä olet se, joka teit minusta viisaudensalarakastajan.