Perjantairunoja sadeaamun kunniaksi

1

Rakastan sinua,
enemmän kuin rakastan sinua.

Minäkin sinua,
sillä en rakasta sinua.

Ohi kiitävän tuulen huumassa
tunnen niskasi silkkisen ihon,
karkeat kätesi
ja kaipaavat huulesi.

Tunnen elämänjanosi
ja itseni siinä,
tunnen palosi ja liekin,
joka unelle palaa.

Tiedän hetken olevan
se ainoa koskaan,
sinun huutavan perääni
sitten, kun lähden.

On jotakin muuta,
ei vähemmän, mutta
erilaista kuin rakkautta.

2

En pidä siitä,
kun katsot suoraan.
Pidän silmistäsi,
kun eivät ole minuun.
Haluan ja samalla en
olla sinun ja vain itseni,
olla oppilas ja samalla vertainen,
kohde ja halun subjekti.
Haluisin sinua,
ei toisinpäin,
olla se,
jonka silmät saavat katsoa.

3

Vihreä metsä, johon sukeltaa,
lämmin tuulenvire vartalon ympärillä,
hymy,
paijaava kosketus,
katse, kaste,
sinun kasvosi.
Kuin elämä ja viisaus,
kaipaus luoksesi
silloinkin, kun olet siinä.
Tule,
sillä maa on meille tyhjä.

4

Silmäni avautuvat
ja olet niin kaunis,
kun sade ropisee takinliepeillesi
ja kuiskaat vanhoja sanoja omalla tavallasi.

Onko väärin,
että ajattelen näin?
Omatuntoni ei soimaa,
vaan antaa minun rakastaa.

Kävin tänään kivan keskustelun töiden lomassa ja teki mieli jakaa se (toivottavasti se on T:lle ok)

Tero:

hei!

ootko kuunnellu kiinalaista klassista... vai onks sille ihan omakin nimi en tiiä :)

Minna-Kerttu:

Hmm, en kai. Tai en tiedä, oon kuullut jotakin.

Tero:

Concerto for Piano & Orchestra "The Yellow River": 2. Ode to the Yellow River

soi nyt mulla :)

Minna-Kerttu:

Mutta kai sitä sanotaan kiinalaiseksi klassiseksi musiikiksi, vähän niin kuin intialaisesta musiikista voidaan puhua klassisena.

Tero:

Yin Chngzong ym. China Philharmonic Orchestra

Minna-Kerttu:

Uu, kuulostaa hyvältä!

Tero:

eikö :)

öhm... siis tarkoitin, että eikö kuulostakkin :)

-k

Minna-Kerttu:

Jup, tajusin kyllä. Ja joo, "kuulostakin" on todellakin yhdellä k:lla, vaikka se ei kuulostakaan siltä. Mutta klassisessa on usein se ongelma (näin töissä kuunnellessa), että se lähtee todella hiljaa ja kasvaa kappaleen edetessä, jolloin joutuu vaihtelemaan volyymiä kappaleen aikana.

Tai sitten voi vaan soitattaa omaa musiikkia koko toimistolle.

Tero:

Niin on :D... tulee välillä kiire hiljentää :)

Tero:

Joo mä arvasin muuten, että sä kyl ymmärrät mua... mutta tosi moni ei aina ymmärrä ja oon sen takia tullut vähän arkailevaks sen suhteen, että ymmärsiköhän muut nyt mitä mä tarkotin ja selventelen turhaan asioita :)... sori siitä :)

Minna-Kerttu:

Ei se mitään, noin päin on kuitenkin usein parempi.

Mun pitäisi itsekin pyrkiä olemaan selvempi siinä, mitä sanon.

Tero:

meidän välillä se on tosin niin helppoa kun arvataan jo ekasta sanasta, että mitä toinen meistä sanoo seuraavaks :)... ollaan niin syvällä toistemme ajatuksissa vissiin :)

Minna-Kerttu:

Oon miettinyt ihan samaa (kuten varmaan arvaatkin). Oon aina  välillä pohtinut ihmisten välisiä yhteyksiä kaikenlaisissa ihmissuhteissa, ja yrittänyt tavoittaa sitä, mikä se "jokin" on, joka yhdistää. Kun se ei selvästi ole mikään ulkoinen tekijä, vaan jotain perustavampaa.

Tero:

Joo arvasin ja toisaalta toivoin tietäväni, eli luulin tietäväni sen jo :). Sanos muuta, se on kans jotain mikä menee täl hetkel vielä yli ymmärryksen ja on ihana kuvitella tulevaisuudessa tilanteen kun alkaa ymmärtää sitä mistä se johtuu :)... nyt se on ehkä vähän ihanal taval pelottavan yliluonnolliselta tuntuva aihe :).

Minna-Kerttu:

Hmm. Yliluonnollinen on loppujen lopuksi kuitenkin vasta valistusaikainen keksintö, jolla haluttiin erottaa kirkon opit luonnontieteestä. Luonnontiede ei kuitenkaan pysty selittämään kaikkia asioita (positivismi yritti todistaa päinvastaista sotien jälkeen, mutta päätyi loogiseen erroriin), joten ns. "yliluonnollista" ei kannata kammoksua liikaa. Siihen meidän yhteiskunnassa yleensä luokiteltavat asiat voi oikeastaan olla ihan yhtä "luonnollisia" kuin esimerkiksi oletetut luonnonlait. Tää liittyy taas siihen naiiviin käsittelytapaan, joka on ihmiselle tyypillinen, mutta aika harhaanjohtava monessa tilanteessa.

Joten se, mikä meitäkin yhdistää, on todennäköisesti ihan luonnollista, mutta sellaista, jota länsimaisessa kulttuurissa ei olla tutkittu tarpeeksi.

Minna-Kerttu:

Ja sitä ei välttämättä voida nykytieteen keinoin oikein tutkiakaan. Siispä pohdin sitä filosofian avulla.

Ps. Sori pitkä vuodatus.

Tero:

mä rakastan sun ajattelutapaa :)

Minna-Kerttu:

:)

 

Päiväkirjamerkintä ahdistuksesta salaa toimistolla (tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen!)

Nyt on pakko vähän kirjoittaa. On jo kolmas päivä menossa, kun tuntuu siltä, että sirkkeli ajaa ylitse ajamatta koskaan yli, vaan pysymällä kipeimpien hermosolujen päällä. Kurkkua kuivaa, eikä henki oikein kulje. Haluaisin pysyä poissa, mutten tiedä, mistä ja missä.
Olen koko aamun yrittänyt voida paremmin, mutta siitä ei ole tullut mitään. Vuoroin huimaa ja vuoroin koko keho tärisee.

Edellinen teema jatkuu, tämä ei ole sitten mitään asiatekstiä

En tiedä, onko tästä kiinnostavaa lukea tai kovin järkevää kirjoittaa, mutta näin viime yönä kaksi niin siistiä unta, että niistä on pakko kertoa jollain tavalla.

Ensimmäinen tapahtui Pohjois-Viron rannalla niemellä, josta näki kaukaa kaartuvan Tallinnan profiilin. Nukuimme Tuukan kanssa isoäitini parisängyssä hänen pienessä heiveröisessä talossaan. Tuukka tuhisi ja katselin ulos ikkunasta tummanharmaata merta. Toisesta ikkunasta näkyi vihreä piha ja kukkiva puutarha. 
    Taivas tummeni pikkuhiljaa, isot, melkein mustanharmaat pilvet kiipesivät yli taivaan sulaen siihen ja peittäen lopulta kokonaan. Eri harmaan sävyt punoutuivat toisiinsa ja lomittuivat tuulessa. Alkoi sataa.
    Taivaalla jyrisi ja nousin istumaan ottaen kiinni ikkunalaudasta. Ensimmäinen välähdys iski. Sitten ne alkoivat tiuhaan tahtiin, niitä iski toinen toisensa perään taivaan oikealta laidalta. Ne kasvoivat ja haarautuivat moniksi laskeutuen kohti vasenta taivaanrantaa. Salamat välähtelivät valkoisen, keltaisen, violetin ja sinisen väreissä ja muodostivat hetkittäisiä verkkoja pilvien läpi. 
    Salamat kasvoivat, ja niistä suurin iski koko taivaankannen yli monihaaraisena Tallinnan taakse. Pilvet kaupungin takana pullistuivat ja jylisivät, ja näytti siltä kuin ne olisivat räjähtäneet. Tallinnan harmaat talot pirstaloituvat ja lensivät ilmaan, ja pilvet niiden takana peittyivät aaltoon, joka niiden alta puski läpi. 
    Aalto kasvoi tullessaan lähemmäs, ja tajusin meidän talomme olevan niin pieni, ettemme ehkä selviäisi veden iskusta. Vedin Tuukan alas sängystä ja huomatessani ison ikkunan ja ymmärtäessäni veden lyöden sen läpi vedin meidät kummatkin sängyn alle. Jalkamme jäivät näkyviin ja tiesin sattuvan, kun lasinsirut iskisivät, mutten välittänyt, sillä toivoin edes sängyn kestävän, jotta selviäisimme hengissä.
     Vesi paukahti taloon ja sen yli. Kaikki heilui ja natisi, mutta talo ei hajonnut, vain nousi veden mukana vähän matkaa. Sitten aalto murtui ja ympärillä hiljeni. 
    Kapusin ulos sängyn alta ja katsoin rikkinäisen ikkunan läpi ulos. Meri oli harmaa, kaupungin profiilia ei näkynyt enää horisontissa. Pilvet olivat tasaantuneet veden värisiksi ja maisema oli seesteinen. Puutarha oli kadonnut, kaikki värit vaaleanruskean ja harmaan lisäksi olivat poissa. Pyysin Tuukkaa katsomaan. Maa oli tyhjä. Merestä kohosi vain muutama pyöreä kivi, ja kova hiekka jatkui loputtomiin. 

Toinen uni oli suloisin ja ihanin uni, jonka olen koskaan nähnyt. Päivänvalo oli kaunis ja värit olivat ystävälliset. Kaikki maailman ihmiset olivat ulkona ja hymyilivät. Sitten kaikki halasivat toisiaan vuoron perään.

Olen tehnyt jonkin verran analyysia näistä, varsinkin ensimmäisestä. Iso aalto ja tyhjenevä maa antavat aihetta ajatuksille.

Kun töitä tehdessä siirtyy ajatus toisaalle:

Olit kauniimpi kuin muistinkaan,
tulit öihini uudestaan ja uudestaan,
enkä enää erottanut sitä todesta,
sillä sitähän ne olivat,
enemmän kuin se,
mitä silmäni valossa näkivät.

Hiuksillani painavat sormenpääsi
tekevät elämästä totta ja
vain näin
olen enää olemassa.
Uni ja valve vaihtavat paikkaa,
kun sinä laulat sielulleni,
sillä uniksi se jää,
niin kuin kaikki muukin aina loppuu.

Naiiviudesta

Luin Camus'n Sisyfosmyyttiä, jossa C mainitsee Jaspersia lainaten, ettei ontologiaa enää tehdä, sillä naiivius (naïveté) on hävinnyt ajattelusta. Asioiden ei siis C:n mukaan enää ajatella olevan niin kuin ne meille aisteilla (tms. vastaavalla) suoraan näkyvät, vaan että tilanteiden takana ajatellaan usein olevan monenlaisia syiden ja seurausten ketjuja ja tasoja, joita tutkimatta ja tarkastelematta ei voida saavuttaa kysymyksiin eteenpäin auttavia vastauksia (tai että edes kysymykset eivät oikeasti ole aina niitä, miltä ne aluksi näyttävät). Lyhyesti (ja ehkä vähän yleistäen) voisi sanoa, että enää ei ajatella maailman ja ihmisen olevan niin yksinkertaisia, että ne saataisiin helposti hallintaan.
     Pohdiskelin, että ajatusta naiiviudesta voi hyvin soveltaa ihmisen ajatteluun ja sen kehitykseen (myös) muilla kuin filosofian alueilla. Naiiviuden tiedostaminen voisi auttaa oman ajattelun kehittämisessä ja sitä kautta muille oman elämän ja yhteiskunnan osa-alueilla, kuten julkisessa keskustelussa ja siten politiikassa.
     Ajattelisin naiiviuden näillä näkymin niin, että se on se yksinkertaisin tapa hahmottaa asioita, ja on se ajattelun muoto, joka on ominainen lapsille. Naiiviushan on helpointa, se vaatii vähiten ajatustyötä, ja on siten oikeastaan (vain) sen uskomista, mikä näyttää ilmeiseltä ja on aistittavissa. Ajattelun kehittyessä ihmisen naiivius tavallaan vähenee, kun ihminen oppii kyseenalaistamaan ilmiselviltä ja yksinkertaisilta näyttäviä asiantiloja ja alkaa etsiä syitä ja seurauksia monipuolisemmin ja epäillen myös omaa oikeassa oloaan. Siten ihmisen ajattelussa on eri naiiviuden tasoja, ja osiin konteksteihin sitä liittyy vähemmän ja osiin enemmän. En tiedä, voisiko siitä koskaan päästä täysin eroon. 
     Haluaisin sanoa, ettei naiivista ajattelusta täydelliseen eroon pääsemiseen välttämättä edes ole tarvetta, mutten ole siitä niin varma. Naiiviushan estää huomaamasta ja ymmärtämästä monia asioita, ja mitä enemmän sitä on, sitä syvemmässä pimennossa ihminen on. Siksi olisi mahtavaa, jos voisi kehittää ajattelunsa täysin ei-naiiviksi. Silloin tosin joutuisi pitämään jatkuvasti monia mahdollisuuksia avoimina, mikä saattaisi olla raskasta (ehkä).
     Tämän pidemmälle en ole ehtinyt ajatella asiaa, mutta kirjoitan sen nyt mieluummin tänne kuin kirjan marginaaleihin huonolla käsialalla bussimatkalla.


Ps. Täällä on viime aikoina ollut hieman hiljaista. Se johtuu varmaankin siitä, että olen ehtinyt lukea ja keskustella niin vähän monista eri syistä, eikä ajatusta oikein tahdo syntyä ilman (paitsi silloin, kun omassa elämässä tapahtuu jotakin mullistavaa).