Uneksin

Siitä, että puhuin kirjallisuudesta koko yön. Juttelin erinäisten henkilöiden kanssa kirjailijan suhteesta lukijaansa, tekstin eri keinoista ja muodoista, pohdiskelin kieliasuja ja kieliopin rikkomista. Intellekti yö, siis.
Näin unta myös kuolemantakaisesta, jossa raja avautui ja häipyi pois. Pohdin sitäkin kuumeisesti, ja herättyäni tuntui paremmalta kuin nukkumaan mennessä.
Tänään aurinko valaisi kauniisti aamulla, halasin mun rakasta ja valo heijastui ikkunasta kristallimaisena. Sitten rakkaani lähti ja jäin nauttimaan keväästä, niin henkisestä kuin fyysisestä.

Ps. Se edellinen oli ihan fiktioo, älkää ihmiset ottako kaikkea aina niin vakavasti, mulle iski vaan inspiraatio, kun oon lukenut liikaa Dostojevskia viime aikoina.
Pps. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Kaikki on hyvin ja ruoka on hyvää. Oon myös harkinnut sitä, että liittyisin pääsiäisbakkanaalinäytelmän alastonkohtaukseen, siitä sitten saisivat ne, jotka aina on halunneet nähdä mut ilman vaatteita. Siinä sitten seison ja ne voivat kysyä itseltään, onko nyt sitten niin hauskaa. Siinä mä seison, eikä mua kiinnosta se, että ne näkee mut. Sitäpaitsi ihmiskeho on aika groteski ilman photoshoppia, joten en oo niin nätti kuin luulevat, hah!

Ne ovat varmasti pitämässä hauskaa, eikä kukaan tule ajatelleeksi minua, tai sitten ne juuri tarkoituksella ovat jättäneet minut pois riennoistaan. Luulevat, etten minä tiedä, että niillä on hauskaa siellä, ilman minua. Tai ehkä ne haluavatkin minun juuri miettivän oikein syvällisesti sitä, kuinka niillä on niin paljon hauskempaa, kun minä en ole paikalla.
Ehkä minun pitäisi olla hauskempi, ehkä fiksumpi, heittää parempia juttuja lennosta. Ehkä se tietty rooli puuttuu, eikä kukaan kiinnostu minusta, kun en ole mitään selvää ja konkreettista. Ehkä ne inhoavat minua, ehkä ne jopa vihaavat.
Ehkä ne nyt tirskuvat iloisina selkäni takana, haukkuvat tylsäksi ja nauravat tyhmyydelleni. "Ei helvetti", ne huokaisevat ja pyörittelevät päätään, kun muistelevat minun ainoaa sanaani koko sinä aikana. Ehkä joku kysyikin varovasti, pitäisikö minutkin kenties kutsua mukaan, mutta sitten joku toinen inhonsekaisella hiljaisuudella pyysi, ettei tekisi sitä, kun eivät ne tarvitse minun läsnäoloani mihinkään.
Idiootit.
Eivät ota minua mukaan, luulevat, etten ole mitään. Tietäisivätpä vain! Typerykset! Luulevat tuntevansa minut, vaikka tosiasiassa näkevät vain itse konstruoimansa kuvan, jonka väkivalloin projisoivat juuri minun naamaani, tekevät juuri minusta mielessään sen, mitä en ole, kuka en ole! Hullunmieliset, ilkeät, aivottomat kusipäät! Hah, nauran vain niille päin naamaa, siitäs saavat!
Äh ei, eivät ne kuule minua, eivätkä huomaa omaa illuusiotaan. Minä olen edelleen läpinäkyvä, vain kiilloton kuva näkyy kuorenani niille. Eivät ne jätä minua tieten tahtoen yksin, he eivät tiedä minun olevan alkuunkaan olemassa. Olen elmukelmu, ikkunalasi, läpinäkyvä verkko, johon törmätessä pysähtyy. Kummallista, kuin olisin kuollut. Ehkä olenkin, ja siksi olen täällä ikuisen kirouksen vallassa ymmärtämättä sitä itsekään. Tai aivot altaassa, sepä vasta olisi riemua!

Ps.

Esa Saarinen lähetti mulle sähköpostia!!! Ja voin ehkä jossain vaiheessa haastatella häntä!!! En toki tiedä, milloin, ja jo pelkkä ehkä saa mun pään isoksi keltaiseksi hymynaamaksi, mutta kuitenkin, olen iloinen!!! 

:)

Näin unta Jeesuksesta

Unessani Jeesus oli nainen. Nähdessäni hänen sukupuolensa muuttuvan arvostukseni häntä kohtaan lankesi kovin, mistä itsekin unessa hämmennyin. Jeesus oli blondi ehkä ikäiseni nainen, jolla oli silmälasit ja valkoinen paita.

Puhuin tänään rakkaudesta. Jeesuksen tapa rakastaa oli kuulemma valaistunut, sillä hän ei rakastanut itsekkäästi, vaan olemalla onnellinen rakkaimpiensa onnesta.

Rakkauden kuoleman näkee siitä, kun ihminen näkee vain itsensä. Huomasin sen viimeksi pari kuukautta sitten, ja se jäi vaivaamaan niin, että repressoin sen pois mielestä. Vihastuin Pn kanssa caffilla siitä, miten ihmiset voivat olla niin typeriä ja mennä kähmimään toisia luvatta. Vaikka rakkaus olisikin lopussa, ei siitä tarvitse panna muita maksaman.

Entä sitten, kun ei näe itseään lainkaan? Eikö Jeesuksen rakkaus ollutkin juuri sitä, uhrautumista ja kärsimistä muiden vuoksi, sekö sitten oli valaistunutta? Ego tai ei-kukaan. Tahtoisin kuitenkin olla jotakin siltä väliltä.

Kun se ei vain lähde pois sisältä

Kun ei jaksa nousta
kun ei ole mitään,
koska maailma pyörii pimeää
ja on helvetti
toinen ihminen.

Halu maata
taata onnellisuus
maassa.

Unessa juosta junaraiteilla,
kunnes kaikki vaipuu.


Tänään tuli taas se tunne, pitkästä aikaa. Mieli on herkkä, sitä ei saa satuttaa, tai sekoan taas. Yritän nyt parhaani, hymyilen muistoille tapaamisista ja kerron itselleni kaiken olevan oikeasti hyvin. Kaikki on oikeasti hyvin, eikä mikään ole vialla (MUTTA).
Asioita kasautuu ja kasauma saa surun pintaan. En ole vihainen kenellekään, ainoastaan surullinen. Kaikki on oikeasti hyvin, on vain paljon pieniä asioita, jotka ei oikeasti merkitse juuri mitään. Kyllä elämä menee hyvin kuitenkin.

Ärsyttää vaan, kun sattuu.

Ruoka on ihan kamalaa, vihaan sitä, että ihmisten täytyy pitää itsensä hengissä jollain nautittavalla, jonka voi myös kääntää itseään vastaan ja kompleksoida mielenhäiriöksi. Olisi helpompaa, jos ihmiset saisi elinvoimansa vaikka auringosta yhteyttämällä, jolloin kaikki olisi terveen kokoisia ja näköisiä, eikä kenelläkään olisi mitään ongelmaa niistä aineista, joita tungetaan kurkusta alas.

Näin tänään Hta, ja nyt alkoi ärsyttää. Toisaalta kiva, toisaalta häiritsevää, enkä oikein tiedä, tekikö se tän hetkiselle tilanteelle yhtään hyvää. Inhoan niitä keventäviä naurahduksia, mutten toisaalta kuitenkaan halua, että suhtaudutaan liian vakavasti kamaliin asioihin. On helpompaa kantaa, kun koko taakasta tehdään yksi suuri läppä, eikä millään ole enää mitään väliä. Haukkukaa vain nihilismiä, idiootit, mutta se on joskus oikeasti paras keino lievittää tuskaa.

Älkää välittäkö pinkistä huomautuksesta, virtuaaliruoka vaan on parempaa kuin syötävä

Riisiä, pomppivia kissoja, merilevää ja konemusiikkia = SUSHI CAT

Asiaan:
Tänään oli onneton päivä, taas. Näitä tulee liian usein, ja kirjotettavakin jo loppuu. Oon siis saanut mun kirjan tekstin valmiiksi ja nyt editoin sitä. Kuitenkin, kun astuin ulos kirjaston ovesta vahtimestarin häädettyä, pyrytti vastaan pieniä enkeleitä mielettömissä määrin. Hiukset kastuivat ja maisemasta tuli valkoinen. Alkoi jo kevät ja auringon lämpö, mutta kylmyys tappoi taas kaiken. Pelkään muuttolintujen puolesta.

Ehkä kaikki on pelkkää harhaa ja luulen ihan turhaan asioiden olevan huonosti. Tai sitten en osaa ilmaista itseäni. Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain jotenkin puhuttua Tn kanssa tänään. Vihaan sitä, kun tuttuja tai niiden vaara on lähellä nyyhkytystilanteissa. Onneksi T tajusi viime hetkellä ja meidän ei tarvinnut mennä unicafelle itkemään muiden filosofianopiskelijoiden eteen. En muuten näe niistä enää ketään koskaan. Nekin on olleet vain sellaista olematonta massaa, joka liukuu ohitse kiinnittämättä huomiota. Ehkä toivon liikaa muiden ihmisten suhteen.

Helpointa on vain tappaa tunteet. Ehkä mulla on vaan menkat, sillä voi aina selittää kaiken. Olen piilottanut tunteita ja omaa tahtoa itseltänikin niin pitkään, etten enää löydä niitä, paitsi surun sieltä kaiken seasta. Ehkä se on ainoa, jonka tunnistan. En halua mitään, muttei mikään sinänsä oikein haittaakaan, kysyttäessä mikään ei vaan tunnu yhtään miltään, paitsi ehkä vähän surulliselta ja nihkeältä joskus. Mietin välillä, onko mun aivoissa joku ongelma, kun naurukin on niin vaikeassa, vaikka tajuankin hauskojen juttujen pointit. Mikään ei vaan ole hauskaa, paitsi ne Ln vähän hölmöt kaverit, joista kuulin pari päivää sitten (KIITOS SINÄ BLONDI TEOLOGIAPOIKA, JOS LUET TÄTÄ).

Haluisin välillä, että T lukisi mun juttuja. Harmittaa joskus, kun tuntuu, etten ole mitään sille, vaikka se väittääkin ahkerasti toisin, eikä meinaa välillä päästää käsistään. Se on ihana, liiankin, tai sitten pelkään vaan turhaan. Tuntuu kuitenkin varjolta. Jos ei olisi ketään muuta, vain me kaksi, kaikki tuntuisi hyvältä, mutta muun maailman ollessa musta tehdään sen varjo, mikä ahdistaa, koska en ole sitä. Vääristäminen tuntuu aina pahalta, siksi se pornonukkeroolikin on tuntunut niin hirveältä. Haluaisin olla tasavertainen ja yritän kovasti, muttei tunnu onnistuvan. 

Ps:
Elämän ainoa oikeasti todella nautinnollinen asia on ruoka. Omnom. Harmittelen vaan usein sitä, etten voi syödä niin paljon kuin haluaisin, koska ei vain mahdu sisään, eikä ole intoa ostaa sitä kaikkea, koska kaupassa ei ole kiva käydä. Toisaalta haluan myös pysyä järkevän kokoisena, jolloin ruokaa ei voi mätätä liikaa, ja ruoka on liian kivaa tuhlattavaksi ja sikailtavaksi. Mikään ei maistu enää miltään, jos syö liian paljon.

Pps:
Selitän taas liikaa. Internet ei ole mikään avoin päiväkirja, mitä on välillä vaikea muistaa. Pyydän anteeksi.

Kello on 05.45.

Joku astuu ulos ovesta ja lähtee töihin. Säälin sitä. Säälinn myös itseäni, mulla on huono olo ja todella halusin kuolla tänä yönä. T oli kuitenkin sen verran itsekäs, ettei rakkaudestaan muhun viiltänyt mun kurkkua auki, vaikka niin kauniisti pyysin. Sinänsä ihan kiva nyt, kun on semi ok olo. Olisin kuitenkin halunnut kuolla, eikä se oikeastaan haittaisi nytkään. Ei kannata mennä sitseille, jos on kipeä, koska flunssa ja alkoholi soåii huonosti yhteen, varsinkin, kun ei ennen sitä muista syödä.

Tänään on Kiiskissä open micci. Haluisin lausua siellä pari juttua, joista kaksi on täällä, kaksi mun vihkosessa seitsemän vuoden takaa. Mua jännittää, entä jos siitä ei tule mitään. Ulkona on pelkkää loskaa ja mun sukkahousut kastuu, jos menen sinne.

Jos olisin mies, mun pitäisi mennä sivariin, mutta ehkä se olisi ihan ok, koska ei tarvitsisi pelätä aina yksin yöllä.

Ehkä ulkona sataa luta, koska tarvitsen pieniä enkeleitä.

Bussissa oli ruuhkaa.
Ne isot kädet
pään molemmilla puolilla,
kiiltävät silmät ja
inhottava läski.
En päässyt pois
ja se tiesi sen,
niin kuin kaikki muutkin.
Nauravia kasvoja,
tietäviä kasvoja,
ne tajusivat,
mitä tapahtui.
Ne imelät hipaisut
sen kaljamahalla,
pyristelin eteenpäin,
enkä vastannut sen sanoihin.

Jäin pois,
se tuli perästä.
Jalat pinkoivat,
sääriin sattui.
Se huusi jotain, olin huora.
Liikaa kaljaa,
se ei saanut mua kiinni.

Väkivalta ja hämähäkin morsian

Itkeskelen taas monta päivää putkeen. Hävettää, mutta samalla haluaisin, että joku lohduttaisi. Silloin keskiviikkoyönäkin yritin peittää sen, koska hävetti dilemmalaisten ja muiden tuttujen edessa. Sain viime hetkellä kuitenkin yllättävän halauksen, joka lohdutti juuri oikeaan aikaan, eikä tunne enää tihkunut läpi puheesta. Hän oli pukeutunut liehuviin valkoisiin, enka aluksi tajunnut pelastusenkelin tunnusmerkkejä.
Nyt on lauantai. Yritän puhua, mutta T lähtee aina pois. Ei hän tee sitä tahallaan, hänen on pakko mennä. Jään yksin istumaan keittiöntuolille ja katson ulos ikkunasta kauniiseen kevätpäivään.
Rakkaus on äärimmäisen väkivaltainen teko. Rakastettuun asetetaan jotakin, jota hänessä ei ole, ja jotain viedään väkisin pois.
Itken, koska minusta on viety pois minuus, ja koska minusta on tehty jotakin, jota en ole. Niin kauan kuin olen tässä kehossa, olen erillinen henkilö, en osa ketään muuta tai toisen varjo, vaan minä, Minna-Kerttu. En ole osa Ttä, enkä hänen varjonsa, vaan ihminen, jolla on oma elämä, omat ihmissuhteet ja oma ääni. Tuntuu kuin olisin jäänyt hämähäkin verkkoon hänen morsiamenaan, ja vaikka yritän pyristellä pois, en pääse irti, ja hämähäkki kurottuu eteeni peittäen taivaan ja maailman. Minusta tulee omaisuutta, jonka ei haluta lähtevän.
Itken myös, koska tiedän, ettei näin voi jatkua. Haluan olla olemassa myös muille kuin itselleni, koska ilman muiden vastakaikua minua ei ole ollenkaan. En ole ihminen, jos kukaan ei suostu olemaan kaltaiseni ja peilaamaan minuun sitä, joka olen. T on peittänyt minut, eikä minua enää näy siellä, mihin hän katsoo. En tiedä, mitä tehdä, mutten voi olla olematta, sillä olen, ja ristiriita ahdistaa, saa voimaan pahoin, sillä minua väännetään sekä olevaksi että ei-olevaksi.
Olen miettinyt taas sitä, pitäisikö lähteä pois. Jos en ole Tlle itsestäänselvyys, hän ehkä antaa minunkin nähdä auringon ja näkee minut ihmisenä, ei rakkaana omaisuutenaan. Jos tulisin uudestaan, ehkä minut nähtäisiin, olisin taas ihminen. Jos T ei muuta suhtautumistaan ja rakkauden tapaansa, olen myös valmis hyväksymään tilanteen ja pysymään poissa sieltä, missä hän on. Harkitsin myös vaihtoehtoa, että jäisin Helsinkiin ja kaikkiin samoihin piireihin, mutten enää olisi Tn verkossa, vaan yksin jossain muualla. Rakastan kuitenkin Ttä, enkä kestäisi olla poissa hänen luotaan. Olen miettinyt myös kuolemaa, mutten voi jättää Ttä yksin.
Jos vain hyväksyn tilanteen, tulen itkemään ja viettämään unettomia öitä yksin. Sinänsä se ei olisi mitään uutta, ja kestäisin sen, mutten jaksaisi enempää. Jos en kuole tähän, voin yhtä hyvin elää, mutten näe mieltä kärsivässä elämässä.
Jos yrittäisin vähemmän, voisi ahdistuskin helpottaa. En yritä olla Tlle mieliksi, enkä yritä olla olemassa yliopistolla. On hieman haikea olo, kun ajattelen niiden kaikkien ihmisten jättämistä, mutta koska heille minua ei edes ole, kaipaus olisi yksipuolista, kuin kaipaisin fiktiohahmoja. Ehkä olo olisi parempi ilman heitä. Minullahan on ystäviä, joille olen, joita rakastan ja jotka rakastavat minua ilman, että tallovat päälleni.
Haluaisin takaisin sen ajan, joka oli viime keväänä, kun T ei ollut vielä peittänyt minua, vaan olin yhtälailla olemassa kaikille. Sitä varten pitäisi olla pitkään poissa tai asua erillään, enkä pysty kumpaankaan.
Jään taas makaamaan lattialle. Hävettää, mutta häpeänkin läpi kaipaan sitä enkeliä, jonka kohtasin silloin yöllä siinä ihmisessä.