Yöllä halusin hypätä täältä Pasilan kymmenennestä kerroksesta ja läjähtää pisaroiksi ryhmyiseen kevätjäiseen asfalttiin. Nyt, 12 tuntia myöhemmin, haluan halata maailmaa ja nousta tuolta samaiselta parvekkeelta, jolta eilen suunnittelin tappavani, lentoon ja liitää Helsingin yllä.
Ach, haluan haluan haluan huutaa ja pomppia ja olla Tuukan hieno nainen, joka pyykkää pienessä mustassa mekossa ja korkokengissä, keskustelee Wittgensteinin kielipeleistä ja laittaa illalliseksi mustavalkoista parsa-oliivi-mozzarellapastaa ja juo punaviiniä rennon viettelevästi. Unelmia, unelmia.
Freud olisi tykännyt minusta, olen niin ongelmainen ja toisaalta niin iloinen, menestyvä ja näennäisen tasapainoinen. Kun Eili itkee, minä hymyilen. Kun Eili huutaa ulos sen, miltä tuntuu, minä lakkaan syömästä. Sanotaan, ettei mikään maistu niin hyvältä kuin laihuus tuntuu. En ihan allekirjoita, mutta kyllä se laihuus hyvältä tuntuu.
Haluan muuttaa jo!!! Haluan olla kaunis ja hymyillä maailmalle takaisin sitä aurinkoa, jota se minulle nyt antaa.
Haluan hypätä ja kuolla, unohtaa maailman ja kaiken, mitä en ole tarpeeksi.
Minulla on viharakkaussuhde maailmaan. Unohdan välillä rukoilla, mutta kiitän aina Jumalaa jokaisesta päivästä, vaikka jälkikäteen jos ei muista aina. Ja joo, perspektiiviä, perspektiiviä. Maailma on antanut minulle paljon. Olen pieni kiukutteleva kakara, joka ei osaa arvostaa sitä, mitä kaikkea on saanut.
Ach, olen kiitollinen. Olen ongelmainen. On vaikeaa olla tyytyväinen, mutta olen kuitenkin onnellinen. Mitä mitä ihmettä..?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti