Sielun mustelmat

He eivät koskaan lyöneet, eivät koskaan osoittaneet välittävänsä siitä, tunsinko kipua vai en. Iskut tulivat suoraan sieluun, ilman ruumiin suodattavaa vaikutusta. Myöhemmin joku löi, mutten reagoinut, sillä fyysinen kipu ei merkinnyt enää mitään. 

        Miten onkin niin, että kipu, joka sattuu eniten, myös työntyy syvimmälle, eikä lähde sieltä sitten millään. Jos kehoon tulee mustelma, se lähtee viikossa. Arvetkaan eivät kaikki pysy ikuisesti, eivätkä ainakaan satu enää jonkin ajan kuluttua. Vain se, mikä ei näy muille, tekee todella kipeää.

Annettuani muille valtaa en voinut enää paeta. Väkivalta oli suoraa, julmaa ja samalla hyvin näkymätöntä. Minäkään en nähnyt, mitä tapahtui. Ihan kuin joku olisi pannut säkin päähäni ja potkinut sitten pimeässä tunnottomaksi. Luokan tytöt eivät kai itsekään välillä tajunneet, mitä tapahtui.

         Vihasin, ihailin, kadehdin ja inhosin. Kukaan ei puhunut minulle välillä moneen päivään. Kukaan ei hymyillyt, katsonut päin kuin vain halveksuen. Minulla ei ollut valtaa talloa heitä, he talloivat minua. Olisin halunnut olla yhtä voimakas kuin he, olin kovin surullinen, kun en yltänyt samalle tasolle kuin he. Minä olin koulun roskaväkeä, jolle ei ollut sijaa ihmisten joukossa.

Olin kuin nuppunsa juuri avannut pieni tulppaani, joka heti auringon paistaessa kasvaa ja erottelee terälehdet toisistaan, avautuu ja antaa heteidensä tuntea ihanan tuulahduksen. He löivät suoraan keskelle. He liiskasivat heteeni, rytistivät terälehtiäni, kunnes murskasivat nuppuni ja terälehdet putosivat maahan. Olin alasti heidän edessään. En voinut puolustautua ja niin he ottivat omanarvontuntoni ja tekivät minusta valtahierarkiansa pohjamudan.

         Vuosien iskut suoraan sieluni sydämeen saivat minut vuotamaan verestä tyhjäksi, olemaan heikko. Heitä ei missään vaiheessa kiinnostanut, miltä minusta tuntui. He eivät edes välittäneet kivustani, minä olin vain hauska, pieni ja helppo vallan kohde. En saanut nostettua itseäni ylös, vaikka olisinkin sittemmin voinut. Heitä ei enää kiinnostanut.

         Jossakin vaiheessa imin itseeni voimaa ja energiaa, ja kasvatin uudet terälehdet vanhojen ympärille. Piilouduin varjoihin ja pidin varteni maan tasalla, jotta kukaan ei olisi huomannut voimistumistani ja rikkonut minua taas. Aurinko paistoi ja he pyörivät ympärilläni, enkä enää avannut nuppuani. Olin sulkenut valon ulos, jotta kipukin pysyisi siellä, eikä enää pyrkisi syvälle sisimpääni.

          Sitten yhtenä hetkenä he eivät enää olleetkaan siinä. Minä jäin maahan sulkeutuneena ja hämmentyneenä samalla, kun he, jotka olivat tehneet minulle kaiken sen, olivat yhtäkkiä kadonneet. Uhmakkaasti nousin pystyyn, jotta he näkisivät, että osaan seisoa kauniina ja vahvana. Heitä ei näkynyt missään.

           Kätkin heidät sisälleni. Huusin heidät ulos, mutta hei eivät lähteneet. Heistä tuli minulle menneisyyden haamuja, joiden toivon tulevan takaisin ja näkemään, etteivät he onnistuneet musertamaan minua lopullisesti. Vaikka tuskin heitä kiinnostaisi. He tulisivat iloisesti tervehtimään, eivätkä tajuaisi, että ovat olleet pahoja joskus. Mielessäni he kuitenkin pysyvät aina vastenmielisinä petoina, jotka uhrinsa tunteista välittämättä repivät tästä irti kaiken välittämättä siitä, jääkö uhri henkiin vai ei.

           Menneisyyden haamut pitävät minut edelleen otteessaan. Heillä on edelleen valtaa minuun, enkä minä voi tehdä mitään sen eteen, että olisin heidän yläpuolellaan. Hengen väkivalta pitää mustelmat tuoreina ikuisesti antamatta minun koskaan päästä niistä eroon.