melodramatiikkaa

Vihaan itseäni. En vihaa sieluani, vaan sitä osaa minussa, joka tekee kaiken väärin, pilaa kaiken, eli vihaan persoonaani ja mieltäni. Inho, joka kuvastuu katseestasi, imeytyy syvälle silmiini, syvälle sieluuni. Niinpä inhoan itseäni. Vihaan myös sinua, sillä rakastan sinua niin paljon, että murrat sydämeni joka kerta, kun annat ymmärtää, etten ole sinulle kukaan, tai edes mikään, paitsi ehkä häiriötekijä. Rakkaus on kuin kirottu sairaus, joka ei lähdä koskaan. Rakkautta tulisi vaalia ja tehdä siitä suloista.
Minähän yritän! Minähän yritän olla mukava ja ihana ja kaikkea sellaista, positiivista. Tietenkään se ei aina onnistu, kuten nytkään, kun et puhu minulle, sillä tivasin kuulemma sinulta liikaa, enkä tehnyt mitään kotimme eteen. Minä teen kyllä, mutta sinä et huomaa, et välitä, vaan pidät minua laiskana idioottina. En minä voi touhuta täyttä päätä, kun selkääni sattuu niin, että kipu vihlaisee joka kerta, kun liikahdan. Tiskasinkin tuskissani, mutta se ei riittänyt.
Et halua kosketustani, vihaat minua, inhoat minua, enkä tiedä, mitä minun tulisi tehdä. Ehkä kuolla. En uskalla, ja etsin tekosyitä elämiseen. Lukion viimeinen vuosi tulisi vielä suorittaa, ylppärit ovat tulossa, haluan saada tietää filosofian yo-kokeen arvosanani, perheeni tarvitsee minua, ystäväni tarvitsevat minua jne. jne. Tietenkin yritän vain huijata itseäni, ei kukaan minua tarvitse. Olen vain turha olento täällä Malminkartanon opiskelija-asunnossa ja haittaan Henrikiä olemassa olollani. Haluaisin kuolla, mutten uskalla, vaikka se olisi kaikkien parhaaksi.
Vihaan itseäni, inhoan sitä, mitä teen. Olen niin surullinen, sydänsurullinen. Mikä oikeus minulla on surra? Olen yksin täällä, edes Jumala ei enää välitä. Olen niin typerä. Miksi välitän joistakin poikaystävän tekosista? On minulla tärkeämpääkin ajateltavaa. Hän voi vihata minua, jos haluaa, voi lyödä ja potkia, jos haluaa, tehdä minulle, mitä haluaa.
Äh. Sinä vihaat minua, minä rakastan sinua. Näin meillä on hyvä viha-rakkaussuhde. Lisäksi minäkin vihaan minua.

kipu

Sattuu. Koko keho on täynnä kipua, ja mieli on jo turta tästä kaikesta.
Eilen oli elämäni suuri hetki. Kaiketi munasin, mutta se ei enää murehtimalla muutu. Jos vain saisin tietää tulokset...
Huimaa, päässä surisee, korvissa tuntuu olevan jotakin vikaa. Maailmani on nyt neljän seinän sisällä, kaikki, mitä on, on kipu. Olen kehoni vanki, mieleni, ja maailmani vanki. Katson maailmaa kivuliaiden lasien läpi, en vaaleansinisten, kuten joku filosofi aikoinaan. Kehoni ja mieleni ovat epäsovussa keskenään, siksi kehoni tekee näin, ja minä kärsin mieleni avulla. Tai ehkä ne molemmat ovat minua vastaan.
Kiinnostavaa. Jos minulla on keho ja mieli, on olemassa myös minä, jolla nämä keho ja mieli ovat. Eli minä en ole kehoni ja mieleni, vaan kehoni ja mieleni ovatkin ehkä vain apuvälineitä maailman tajuamiseen, vähän niinkuin ymmärryksen kategorioiden konkreettisemmat muodot. Siispä ne molemmat tekevät minulle tämän, yhteistyössä. Jos mieleni haluaisi suojella minua, se ei välittäisi kipua minuun.
Kipu auttaa ymmärtämään maailmaa, onhan se osa itsesuojelua, empatiaa ja niin edelleen. Tämä ei nyt kuitenkaan auta mitään, tunnen, että minuun sattuu (en voi puhua tietämisestä, ja siihen on syypää kielipelimies), mutta mitä minä tästä tunnosta hyödyn? Tiedän, mistä tämä johtuu, ja tiedän, etten voi mitenkään poistaa kipua, sillä tämä on sitä laatua, joka menee ohi ajallaan. Sitä odotellessa siis kärsin, tai kidun, Henrikin sanojen mukaan. Tämä kipu tulee aina uudestaan ja uudestaan, ja ainoa keino saada se pois olisi kipulääke, jota minulla ei ole. Tai ehkä onkin, siellä hyllyllä vielä yksi... Pitää mennä katsomaan, pääsisin kärsimyksestäni eroon.
Hmm, tai ehkä minä olenkin ominaisuuteni. Päädyin äsken hieman pohdiskellessani kimpputeoriaan, josta en pidä, joten, mhm, jätänkin mielen ja kehon ja minän pohtimisen huomiseen, tästä ei nyt tullutkaan mitään. Kivun syytä kaikki.

merkitys

Ymmärtäessäsi kieltäni,
olet lähempänä mieltäni.

Kun uni ei tule

Itkin taas viime yönä. Itkin, sillä en saanut taaskaan unta. Itkin, sillä valvoit minun takiani, ja se tuntui niin väärältä.
Mikä minulla on? Aina, kun suljen silmäni nukahtaakseni, alkaa päässäni soida melodioita, jotka pitävät hereillä, kehoni alkaa kutista, enkä voi olla paikoillani. Sinä suutut, sillä et voi nukkua, ja, kun suutut, et sinäkään voi enää nukahtaa.
Viime yönä nousin sängystä ja lähdin pois. Silloin sinä nukahdit. Minä olin hereillä kivuliain silmin ja kehoni oli väsynyt. Se olisi halunnut nukahtaa, mutta aivoni jostain syystä vain jatkoivat soittamistaan, eikä unesta olisi kuitenkaan tullut mitään, siispä rääkkäsin kehoani.
Olen kuulemma kuuhullu. Viime yönä kuu paistoi täytenä suoraan sisään, ja valaisi huoneen kelmeällä valollaan. Silloin kaikkialla oli kylmänvalkoista. Olin yksin, vaikka olit vierelläni, sillä olit poissa, unimaailmassasi. Minä olin makuuhuoneessamme ja tunsin, kuinka liikut muualla joidenkin muiden ihmisten kanssa.
Yhtäkkiä havahduit, ojensit kätesi ja kiersit ne ympärilleni. Halasit minua kovaa ja painoit pääsi päätäni vasten. Silloin en enää tuntenut olevani yksin. Silloin en enää itkenyt. Olin kanssasi, lämmitit minua, ja silloin minä nukahdin.

hei mikä on nyt meidän suhteen tila...?

Vihaan sitä, kun keskustellaan parisuhteen tilasta. Seurustellessa voitaisiin mielestäni vain seurustella, ei pohtia, edetäänkö nyt liian nopeasti vai miten. Eikö voisi vain olla ja rakastaa ja tehdä, miten molemmat haluavat? Miksi pitää edes puhua siitä, mitä kumpikin haluaa suhteelta tai ollaanko nyt tässä ja tässä vaiheessa. Rakastetaan vain.
Tästä tulee vain surulliseksi.

En aio enää tunkeilla tai kysellä perääsi. Annan sinun olla. En aio ikävöidä perääsi, saat puolestani mennä, miten huvittaa. Voit vaikka mennä heilastelemaan toisten kanssa, jos haluat. En loukkaannu, en suutu. En tosin olekaan koskaan suuttunut. En tule enää kiehnäämään viereesi, en halua olla ahdistava. Ehkä näin olet tyytyväisempi, eikä meidän tarvitse enää puhua tästä. Yritän olla kauniimpi ja mukavampi, ja antaa sinun tuntea itsesi fiksuksi ja filmaattiseksi vierelläni. Voin olla vain ilmainen ilotyttösi, jos niin olet onnellinen.

Meditations

Idealismi ja materialismi. Henkisyyden ja tieteen vastakkainasettelu. 
Entä jos todellisuus onkin pohjimmiltaan henkinen? Popperin maailma 2 olisi silloin ensisijaisesti olemassa, ei maailma1 tai 3. Platon oli idealisti, siitä kielii jo hänen ideoiden filosofiansa. Ideat tosin kuulostavat hieman erikoiselta ajatukselta, vaikka toisaalta myös ihan järkeenkäyvältä. 
Materia, Popperin maailma 1, olisi siis harhaa ja "varjoja" siitä, mitä maailma todella on. Todellisuutta ovat muuttumattomat ideat, joista voidaan tietää. Aistein havaittavasta maailmasta voidaan ainoastaan luulla. Siispä totuus olisi henkinen, viisaudella saavutettava ideamaailma, joka on harhan, "varjojen" takana. 

viinaa, viinaa, yksinäinen eliksiiri.

Rappio. Olen rappiolla. Eli olen koulussa.
Olen silmäpussinen, sokuinen peikkonainen, mutten söpö sellainen. Olen sotkuinen ja niin väsynyt, etten voi enää ajatella, en jaksa liikkua, koko kehoni on turta, ja joka paikkaan särkee. Haluaisin vain nukahtaa, mutta uni ei tule, sillä paineet ja lukemattomat oppikirjat ja ilkeän opettajan katse ovat mielessäni heti suljettua silmäni. En jaksa enää. Eikä tässä ole mennyt kuin kuukausi, ja tähän pisteeseen on jo päästy. Minusta tulee juoppo jo ennen kuin täytän kahtakymmentä, ja tämä vain koulun, meidän rakkaan opinahjomme, sivistävän lukion ansiosta.
Vihaan koulua. Vihaan niitä aamuherätyksiä, kun tiedän, että sinne on pakko mennä, tai putoan kurssilta, joka on täysin turha. Vihaan sitä, että joudun nousemaan rakkaani ihanasta ja lämpimästä syleilystä ja rämpimään harmaaseen, muka iloisen näköiseen ja kivaan kouluun. Kouluun! Miksi meidät yritetään tappaa ennen kuin olemme edes päässeet yliopistoon? Ehkä korkeakouluihin on tunkua, ja osa halutaan karsia pois.