Kirjoitan viime aikoina niin kuivaa (lue: huonoa) tekstiä, koska tunteenpalaset, joita masennuksen läpi tihkuu, kuuluvat nykyisin Edmundille ja hänen palvelijoilleen. Koska masennuksen pyörteissä pyörivät tunteet ovat aika sekalaista vyyhtiä, kirjoitin niistä runoja:

Πάντα

Kun ei ehdi eksplikoida,
Sillä maailma ja minä ja jokainen toinen
On yhtä ja samaa,
„Ein und Dasselbe“ (Heidegger 1947, 38).
Konstitutiivinen
On se sana,
Jota arjessa kutsumme
Kaikeksi.

Morsian on Minervan pöllö

Kun lennähdät taas
Tavalliseen tapaasi
Ymmärtämättä suuruuttasi,
Minkä näen silmistäsi,
Niin sydämeni jyskyttää
Kunniakierroksen
Minervan perinnölle,
Se sinun kauttasi puhuu.

Λόγος  siis on kuultava,
Ymmärrettävä antaa
Sen olla siellä ja terästää aisteja
Ei siksi, että näkisi,
Vaan pääsisi sinne, nähdyn taakse
Tai sen yli,
Pintapuolen tuolle puolen,
Transsendentti ja
Transsendentaali
Ovat ainoat ne,
Joille näköni riittää.

Lennä sen puun,
Josta Eeva antoi,
Tuolle puolen,
Tule tulevan ajan paremmaksi filosofiksi

Tiputtaa

Lopultakin rakastan taas vapaasti sitä, mitä teen. Tiedän olevani riittämätön, mutta koska olen hyväksynyt sen, ei se haittaa. Kaikki ovat yksin riittämättömiä siihen, mitä akateeminen maailma (laajassa mielessä) tekee.
Parasta tässä rakkaudessa on se, että se sattuu juuri niin paljon kuin annan sen satuttaa, eli siinä määrin kuin haluan sen sattuvan. Tiedän syyttäväni tyhmyyttäni ihan itse, ja tiedän olevani kykenevä niin paljoon kuin vain ikinä jaksan tehdä. Ongelmani ovat itse asettamiani, niin henkilökohtaiset kuin akateemisetkin.
En malta olla ajattelematta tutkimuksiani, on pakko lukea jatkuvasti lisää ja päästä puhumaan viisaampieni kanssa. Jokainen sananvaihtohetki älykkäässä seurassa saa innostumaan.
Jokainen askel on samalla hyppy pimeään. Jännittää.
Kuuntelen Airin kappaletta Alone in Kyoto. Siinä melodia kuulostaa siltä kuin joku laulaisi sanoja "tiputtaa, tiputtaa" uudestaan ja uudestaan niin kuin sadepisarat särkyisivät puistoon. Vesi tippuu, mutta niin myös viisaus. Sitä tiputtelee maailman raoista, ja putoan sen mukana. Sitä on se hyppy, eikä putous koskaan lopu.
Vatsanpohjassa on jännä tunne.

Henkilökohtaisia pohdintoja Nietzschestä (ei välttämättä kovin kiinnostavaa muille kuin henkilökohtaisesti kiinnostuneille)

Kiitän tätä filosofia usein erityisesti kahdesta asiasta: yli-ihmisen käsitteestä sekä henkilökohtiasen elämän ongelmista, jotka antavat siinä mielessä voimaa, että tiedän olevan mahdollista sekä kärsiä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista että kirjoittaa mielettömän hyvää filosofiaa.

Olen tähän mennessä toistellut itselleni, että niin kauan kuin voin Nietzscheä paremmin (jossain hänen myöhemmän elämänsä vaiheessa v ), henkilökohtainen tilanteeni on vielä ihan ok. En vain ole koskaan näin puolivitsikkäästi ajatellessani tullut huomioineeksi mahdollisuutta, etten aina voisikaan Nietzscheä paremmin. Minulla ei tosin ole aivokuppaa ( :D ! ), mutta alkaa tuntua siltä, että masennus ja ahdistus voisi viedä minut yhtä lamaantuneeseen ja huonovointiseen tilaan, jos tämä tästä vielä pahenee. Tai sitten vaan kuolen, mutta yritän pysyä elossa vielä.

Muistelen YTHS:n psykiatrin sanoja siitä, että elossa pysyminen on nyt kohdallani hyvä tavoite. Yritän pitää siitä kiinni ja pitää mielessä koko ajan toisen vaihtoehdon ja syyn siihen, miksi sittenkin joka hetki valitsen elää.

Tunteiden kirjosta ja masentuneesta tilanteesta tiedefoorumissa

Tämänpäiväisessä tieteidenvälisessä keskustelussa puhutaan tunteista. Ne on jaettu ainakin seuraaviin kategorioihin (englanniksi, yritän parhaani mukaan suomentaa):

emootio
sensaatio
tunne, tuntemus, tunnelma (feeling)
moodi/ mieli (esim. hyvä mieli)
asenne
affekti (vaikutus)

Yleisöstä nousee kysymys siitä, miten nämä voi kokemuksessa erottaa toisistaan. Kysymys on hankala, sillä eletyssä oikeassa kokemuksessa erottelu on epämääräistä. Tunteiden kategoriat ovat päällekkäisiä, samanaikaisia ja sekottuneita. Onko näitä edes olemassa yksittäisinä?
      Mietin itsekseni, mihin kategoriaan masentuneet päivät mahtuisivat, sillä ne ovat enemmän kuin mikään kategorioista, lähimpänä olisi kai mielentila, mutta sekään ei tavoita masentuneiden päivien kategoriaa. Ehkei masentuneisuudesta, kuten ei sitten kai muistakaan psyykkisistä ongelmista voida puhua tuntemuksina tai tunteina, vaan suurina vyyhteinä, jotka tuntuvat, mutta joista ei voida kokemuksessa erottaa yhtäkään tunnetta selvärajaisesti. Niiden päivien väsymys on enemmän kuin tuuli, joka puhaltaa maailmasta tietynnäköisen, ne päivät ovat mielentilaa, tai pikemminkin maailmantilaa. Ne päivät myös punoutuvat jatkumoksi, tilanteeksi, ja ovat hetkiä, jolloin huomaan kyseisen tilanteen.

Huomaan, ettei masennus ole tunne missään mielessä, vaikka se tuntuukin. Nimeän sen siis "tilanteeksi". Lisään sen listan jatkeeksi:

tilanne (sekalainen ja selvittämätön vyyhti kaikkea edellistä)

Mietin muitakin, ns. normaaleja päiviä, ja tulen siihen tulokseen, että jokainen hetki ja jokainen päivä on tilanne. Tämä tarkoittaisi sitä, että eri tunteiden kategoriat ovat vaihdon hetkiä, ajanjaksoja, joina jokin tunne eroaa normaalista, ja näyttäytyy jonain tunteena, kun muita ei huomaa. Neurotieteilijä puhuu tunteista ikään kuin ne olisivat hetkissään staattisia aineiden ilmentymiä aivoissa. Todellisuudessa ne ovat muistoa äskeisestä. Se ilahduttaa siinä mielessä, että muistan huonoina päivinä paremmat, ja huomaan nämä paremmat päivät. Tämä taas tarkoittaa sitä, että huomaan parempien päivien olemassa olon, ja voin naiivin induktion vallassa laskea sen varaan, että pian koittaa taas parempi päivä.