Neiti Sellofaani

"Itku pitkästä ilosta".
On inhottavaa lähteä juhlista itkien. Suomalainen sananlasku on kaiketi oikeassa, pitäisi olla vain vähän aikaa hauskaa, sitten vähän tylsää välillä ja taas vähän aikaa hauskaa, jotta ei tulisi sitä itkua.
Suru tulee sitä pahemmin, mitä suurempi on kontrasti iloon. Siksi yhtäkkinen hauskuus muuttuu kyyneliksi tyhjässä rappukäytävässä sitä helpommin, mitä hauskempaa on ollut.
Luulin kauan oleeni olemassa, sitten illuusio hävisi ja ymmärsin olevani ei-kukaan. Sattuu eniten, kun totuus lyödään vasten kasvoja. Olisi paljon helpompaa, jos voisi jatkuvasti muistaa sen ja siten tottua olemaan poissa ja näkemään toiset ikkunalasin takaa. On kamalaa ensin luulla olevansa siellä heidän kanssaan, kunnes huomaakin olevansa näkymättömissä, kuin katselisi muita elokuvana, johon ei itse katsojana tietenkään kuulu. Liikkuvaan kuvaan ei saa liiaksi eläytyä, jotta pysyisi todellisuudessa. Niin vanhemmatkin aina sanoivat, kun huusin tv-ruudulle, jolle minua ei ollut olemassa.
Joskus kuvittelen olevani näkymätön. Se on helpottavaa ja mukavaa, ei tarvitse odottaa toisten huomioivan. Kysyin kerran kuudennella yhdeltä luokkalaiselta, onko minua jotenkin vaikeaa nähdä, eikä tyttö vastannut mitään, ei edes reagoinut. Hän ei tainnut kuulla, eikä nähdä eteensä. Ehkä olen neiti Sellofaani.




Ppppppps.
T sanoi, että me mennään kihloihin. Se olisi todella ihanaa, toivon, että niin tulee todella tapahtumaan. Toivon, että T muistaa vielä, mitä sanoi eilen yöllä, mutta se oli aika humalassa ja sillä oli huono olo, joten en tiedä, pitäisikö kysyä, muistaako se vielä ja oliko se ihan tosissaan. Ei kukaan aikaisemminkaan ole ollut tosissaan, se edellinenkin osti jopa sormuksen ja selitti sen jälkeen, kuinka ihana se blondi tarjoilija siellä ravintolassa oli, että sen kanssa olisi kiva mennä sänkyyn. Haluaisin, ettei T olisi yksi niistä, ja jos kaikki menee hyvin, se ei ikinä tule olemaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi T:n, vaan siitä, etten luota itseeni. En osaa luottaa siihen, että olisin tarpeeksi sydämellinen, ihana ja kaunis toista ihmistä varten.

Iloinen iltapäivä

Muistelin äsken sitä, kun olin Tuukalla Pasilassa ensimmäistä kertaa. Mieli hämärtyi silloin, ja kaikki tuntui olevan kuin unessa, muu oli häipynyt pois. Oli vain Tuukka, joka halasi minua yövaatteissaan keittiössä, ja minä, joka olin pöllämystynyt ja huolissani siitä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Tuukka veti minut syliin, ja tunsin sen lämmön, joka tuli hänen rintakehästään, jossa sydän pamppaili kovaa. Kaikki pakeni ja näin vain hänen silmänsä, kun häntä jännitti ja minua pelotti.
Sitten me suutelimme ja rakastin häntä.
Sitten meistä tuli onnellisia ja jokainen hetki on hieman parempi, kun muistelen sitä yötä, jolloin kumpikaan meistä ei saanut unta, koska molemmat ajattelimme toisiamme ja sitä, pitäisikö kertoa toiselle jotakin.

Tuntui jo, että voin paremmin, että se paha olo on ainiaaksi mennyt. Niin ei ollut, kun huomasin nytkähteleväni taas kerran kirjastossa. Kukaan ei huomannut, mikä on hyvä ja myös hämmentävää, sillä luulisi nyt jonkun jo kiinnittäneen huomiota siihen, kuinka nyin ja inisen yksinäni vajoten kirjojen päälle. Tänään on taas huono päivä, kun olen yksin, vaikka haluaisin jonkun halaamaan, mutten toisaalta halua, en jaksa olla sosiaalinen, se on niin vaikeaa.

Tein muuten paistettua juustoa ja se oli hyvää. Keksin uusia reseptejä samaan tahtiin kuin en saa mitään muuta aikaiseksi. Paistettuun juustoon tulee: Taikina: jauhoa ja jotain proteiinia, käytin gramjauhoa, ja lisäksi vettä (jos käyttää nestemäistä proteiinia, voi veden jättää pois). Täyte: paksu siivu juustoa. Juusto pyöritellään taikinaan niin, että se on kokonaan peittynyt ja taikinaa on parin millin kerros kaikkialla juuston ympärillä. Sitten se laitetaan pannulle ja varovasti käännellään, kun paistuu. Mättösafka on valmis! Pieni ripaus soijakastiketta päälle toimii kuin kirsikka kakussa.

Miehet ovat vieneet mun kauneuden, yliopisto mun vapauden.

Suututtaa. Kuinka kauneuden voi härskintää, kuinka suloisuutta voi kouria. Minun kauneudestani on tehty pelkkä väline, rivo ja surutta tallottava. En ole ihminen, vaikka kuinka yritän.
Kiasmassa on tällä hetkellä hyvä näyttely ja siellä on sellainen ommeltu teos, jossa on ihmisiä ja yksi mies pani yhtä naista takaapäin. Sen miehen varustus on liioitellun iso ja pinkki ja se nainen on alistettu katsomassa peiliin samalla, kun tapahtuu. Samaistuin siihen naiseen ja aloin vihata itseäni. Olen ruma, olen alistettu väline. En halua kuulla, että olen ihana tai kaunis, sillä kauneutta ei enää ole, sanasta on tullut vastakohtansa.

Lisäksi tuntuu, että yliopiston henkilökunta suhtautuu muhun näin:

Oon siis noi kädet tuolla nurkassa ja kaikki muut huutaa mulle asioista, joita mä en ole tehnyt, eikä mun olisikaan pitänyt, mulle ei kuulu huutaa, mutta on helppo inistä mulle, koska olen semisti esillä ja voin ihan suht mielelläni hoitaa asioita, jos kukaan ei ota sitä itsestäänselvyytenä ja koe olevansa oikeutettu haluamaan musta koko ajan jotain.

Valkoiset seinät,
valkoinen katto,
valkoinen alla
kuin taulupohja.
Valon väri,
siispä Taivas,
tai Helvetti,
jos tahtoo pois.
Hiljainen hengitys,
syvyys,
ja yksinäinen painajainen
ilman unta,
oma rakkaani.

Yritin kirjoittaa mahdollisimman huonon runon. Se meni jokseenkin näin:

Jos rakastaisin sinua,
ajattelisitko minua,
tulisitko luokseni
minun vuokseni,
pukisitko pukuun
siihen suruun,
kun kuolet
ja puolet
minusta katoaa?

Huonossakin helposti herää jokin pointti. Mietiskelin tätä, kun lakaisin vanhempien vanhan kodin lattiaa, ja huomasin, miten suuri osa kuolemalla on rakkaudessa. Rakkaan kuolema on surua kauneimmillaan.