Aukea (ihana sana, niin monimerkityksellinen)

Förresten, avautuminen on mahtava termi. Se toki on saanut hieman negatiivista kaikua niin kuin niin moni todella tärkeä nykyään. Ja niin kuin Heidegger nykyään.
Ei se mitään. Sana kuvaa ihmisen avautumista, suojan poistamista ja itsensä paljastamista. Avautuessaan ihminen on yhteydessä maailmaan ja tulee esiin subjektiivisen illuusion takaa.

Kunhan kuulostaa hienolta. Avautuminen kuitenkin on tärkeää, jotta pysyttäisiin ihmisinä, kanssaolevaisina. Siksi avaudun, vaikkakin piilossa.

Ehkä juuri se, että ihminen on niin usein sulkeutunut ja työntänyt muut ihmiset syrjään, on aiheuttanut sen, että muita ihmisiä tuntuu olevan niin vaikeaa ymmärtää. Vaikkakin, eilen kaikki meni hyvin ja pääsin lopultakin KESKUSTELEMAAN erinäisten ihmisten kanssa. Mutta muuten, ah, en osaa olla. Ei siinä mitään, odotan avautumisia suuntaani, jotta pääsisin kanssaolemiseen, enkä olisi niin usein enää yksin.

Yksin yöllä aina sortuu

Mutta semihyvä olo nyt.

Luin Ylioppilaslehdestä siitä, kuinka halutaan lisää älykköblogeja. Onhan ne kivoja, mutta niistä yksikään ei kerro tärkeimmistä kysymyksistä. Meni yli 20 vuotta, ennen kuin tajusin, mitä on tärkeimmät kysymykset ja tärkeintä elämässä, eikä siinä ole mitään pinnallista, vaan päinvastoin. Varsinkin analyyttiset kysymykset skeptikon oikeassa olemisesta ovat sitä, mikä on kaukaisinta pintaa, kaukana ihmiselämästä eli tästä, mitä todella on. Siksi en kirjoita "älykköblogia", vaan uniikkia tekstiä, joka kertoo vain minusta, minua ollen vain yksi. Ei tärkeintä ole se, mitä kuvitteellinen sofisti sanoo, vaan minun olemiseni.
Ja luin taas Heideggeria.

Vaikkakaan ei hyvä olo koskaan. Sellaisina häivähdyksinä ja välähdyksinä muistuttamassa siitä, miltä tulisi tuntua, koska on onnellinen, mutta miltä ei tunnu, vaikka on onnellinen.
Jostain syystä on herkkä olo ja loukkaannun kaikesta. Turruttaa tunteet, olisiko se todella vaihtoehto? Osaan tehdä sen kovinkin hyvin, mutta se ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin hauskaa. Luulin olevani täydessä mielenrauhassa, mutten usko, että sellaista voisi vain menettää, tai en tiedä. Ehkä ajatusmaailma toimii fyysisen lailla, eli pieni esimerkki:
Toissapäivänä oli fuksiaisbileet ja oli hauskaa jne, kunnes mun päätä alkoi särkeä niin pahasti, että oli pakko lähteä kotiin (edelleen suuri kiitos Tuukalle, kun tuli mun kanssa, en olisi välttämättä selvinnyt yksin!). Heräsin aamulla vielä pahempaan oloon, väsyneenä päänsärky ei tunnu niin pahalta, kun väsymys peittää osan alleen. Virkeänä kipu kuitenkin takoi ja jyskytti läpi koko kehon seivästäen hermot joka sykähdyksellä. En päässyt ylös hakemaan vettä, mutta onneksi Tuukka jossain vaiheessa toi sitä ja parin tunnin päästä pystyin aikalailla hoipertelemaan pari metriä vessaan, kun sattui niin paljon, että alkoi oksettaa. Siinä vaiheessa kipu oli niin kova, että alkoi pyörryttää, enkä tuntenut enää itse kipua, vain sen suuren jyskytyksen, ja silmissä alkoi sumentua.
Ehkä samalla tavalla toimii mentaalikipu, kun se on tarpeeksi suuri, sitä ei tunne enää, tuntee vain sielun jyskytyksen, muttei kiinnitä siihen enää huomiota. Kivun liennyttyä sen vasta tajuaa ja sitä voi alkaa parantaa.
On ollut perjantaista lähtien aika herkkä olo. Siitä lähtien, kun tuntui, etten omaa päätösvaltaa kuin vain silloin, kun dominantit naiset on kuumia ja siitä, kun tunsin oloni täysin turhaksi ja luin Weberissä yksin ET:n tenttiin. Kaikesta, mistä vain voi, tulee huono olo. Siksi ei ole ollut kovin hyvä olo viime päivinä. Joo, tästä se johtuu, hyvähyvä, kirjoittaminen aina auttaa, varsinkin, kun kohteena on sekä minä itse että näkymätön toinen, kuvitteellinen lukija, joka lisäksi tuntee minut, koska ainahan jokaisen unelmissa on joku, joka tuntee todella ja tietää, mitä tarkoitan kaikilla pikku nyansseilla ja sanasilla siellä täällä. Pelkälle itsellekin kirjoittaminen joskus auttaa, muttei aina, kuten ei nyt.
Herkimmällä hetkellä ei arvostella toista edes vahingossa, siitä seuraa aina tällaista alakuloa ja hirveää herkistymistä.
Ainakin nyt tajusin, mistä tämä johtuu ja miksi perjantaina peilistä tuijotti vastaan maailman rumin ja lihavin ihraluomus. Haluan olla taas normaali ja antaa Tuukan katsoa viisi tuntia shakkivideoita tuntematta oloani yksinäiseksi ja hylätyksi. En halua olla taakka tai takiainen, vaan haluan olla vapaa lintu, jota kutsua ja joka voisi tulla silloin, kun haluaa ja toinen sen ansaitsee. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sekä riippukivi että kaukainen muisto, samaan aikaan vieläpä, kun on niin paljon ihmisiä. Tuntuu pahalta, kun en aina muista kaikkia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, vaan keskityn muuhun. Mutten halua puhua virtuaalissa, haluan tavata ja koskettaa toista, olla toiselle toinen oleva ja toisen kanssa, mutta siihen tarvitaan oikea aika ja paikka. 
Huomasin myös, mistä ajoittainen ruokaongelma johtuu. Se tulee esiin silloin, kun tuntuu pahalta ja huonon olon voi ulkoistaa nälkään. Siksi siis: mun mielestä älytön laihuus ei ole siistiä, enkä halua näyttää siltä, ei huolta, mun ruokajuttu on jotain ihan muuta, verrattavissa viiltelyyn, mikä toki tuntuu nololta, koska mun mielestä viiltely on aina ollut käsittämätöntä ja hölmöä, mutta huomaankin nyt itse tehneeni samaa jo vuosia, hieman huomaamattomammin vain.
Hirveää sortumista keskellä yötä.  

Joo tämä, minkä näette alhaalla on kai kutakuinkin positiivista kehitystä, mun suru on kääntynyt vihaksi, vaikka toisaalta olen todella surullinen siitä, ettei kukaan mun lähellä todella jaksa kuunnella mua.

Ja anteeksi sinä, joka tiedät, kenestä puhun. Kirjoitin tänne, koska en enää näe sua koskaan niin, että jaksaisit kuunnella, mitä mulla on sanottavana. Kysyt joskus joo, mutta puhut heti päälle. En ehdi sanoa mitään, jos et kuuntele, ja sitten, kun luulen, että kuuntelet, kysytkin, mitä sanoin, koska et kertomasi mukaan kuunnellut. En ehdi sanoa asioista, jos en koskaan näe sua. Opiskelu ja kaikki yliopiston riennot on toki tärkeitä ja haluan, että teet sitä, mistä nautit eniten, mutta älä sitten myöhemmin ihmettele, miksen kertonut sulle vaan kirjoitin tänne. Kertoisin mielelläni, olisin eilenkin kertonut, muttet kuunnellut.

Vähän huono olo on nyt -ja NSUOGf goUO GWFgouwbrvfouz dvbzjf!!!!!

Puhuin eilen illalla taas mun syömisongelmasta, jota ei ole, koska söin nytkin ihan liikaa ja mulla on huono olo ja hirveä jano (juonen siis vettä). Miksen ikinä osaa tehdä ruokaa yhdelle? Sitä tulee aina liikaa ja sitten on huono olo, eikä jaksa tehdä mitään, esim. lukea Heideggeria, jota voisi lukea tänään vielä joku 15 sivua.

On liian helppoa puhua typeryyksiä, mielettömyyksiä ja turhuuksia. Nonsense on hyvä sana tähän.
Kuitenkin, ihmettelen hieman paria asiaa. On toki ihan mielettömän kivaa, että ihmiset on musta huolissaan, itseasiassa olen siitä todella iloinen ja positiivisesti yllättynyt (kun ainakin joidenkin lähimpien kohdalla tuntuu, ettei ne halua kuulla, eikä varsinkaan ottaa asioita todesta), mutta MULLA ON KAIKKI IHAN HYVIN. Yksikään psykologi, psykiatri tai muukaan ei koskaan ole osannut auttaa mua, eikä ketään niistä todella kiinnosta, mitä mulle kuuluu, joten en puhu niille, koska en halua puhua seinälle (jos haluisin, puhuisin yksin kotona vaikka keittiöseinälle -helpompaa ja ilmaista). Olen itseni paras psykologi, koska ymmärrän itseäni, olen avoin ja tiedän, mitä haluan, ja mistä haluan eroon. Siispä pärjään kyllä, itseni ja ihanien ihmisten avulla.
Olen myös sitä mieltä, että olen elämässäni terveemmällä pohjalla kuin moni muu, sillä olen vapaa monista "toisista", kuvitelluista kahleista ja kaiken maailman "noloista jutuista". Pyydän anteeksi, jos joku tunnistaa itsensä, siinä kohtaa kannattaa katsoa peiliin, koska en pidä mielessäni ketään erityistä. Ei mua kiinnosta, ajatteleeko joku mun olevan nolo tai outo tai mitä ikinä, jos elän niin kuin tulen onnelliseksi. Mun mielestä itselleen avoimuus ja "toisen" poistaminen mielestä on mielenterveyttä, jota monilla ei ole. Ensimmäisen maailman ongelma, kenties, tai sitten koko ihmiskunnan kirous. Joka tapauksessa, olen itsevarma ja tietoinen elämän ihanuudesta ja näin, älkää kohdelko mua kuin mielisairasta idioottia kaksivuotista. Olen ihan järkevä ihminen.
JA MUN MIELESTÄ MÄ NÄYTÄN IHAN KIVALTA. On kuitenkin vaikeaa pitää tätä itsevarmuutta tän asian suhteen yllä, jos joku jatkuvasti selittää, kuinka olisi kivaa, jos vähän lihoisin. EI OLISI KIVAA, TYKKÄÄN ITSESTÄNI NÄIN. Mulla on hyvä olo fyysisesti, en tarvitse lisätaakkaa, kiitos. Haluan olla MINÄ, tämä, mikä nyt olen, koska haluan olla tämä, en halua olla uhkea, pissis, kumibarbara, erilainen hippityttö tai barbin näköinen leikelty tyyppi. En halua olla mitään vaan sen takia, että se miellyttäisi muita, haluan olla minä, MINÄ. Minä itse, Minna-Kerttu, on kaikkein kivointa olla, en halua olla kenenkään entisen tyttöystävän näköinen, vaikka se entinen tyttöystävä olikin varmaan paremman näköinen, koska sillä oli enemmän rasvaa sen kehossa ja siten varmaan isommat tissit tai jotain. ÄLKÄÄ KOKO AJAN KERTOKO MULLE, MILTÄ MUN PITÄISI NÄYTTÄÄ. Kiitos. Tiedän ihan itse, miltä tuntuu hyvältä näyttää. Toteutan itseäni mun ulkomuodolla, mun ulkonäkö lähentelee jo harrastusta, eikä sen hoitaminen kuulu kenellekään muulle.
Ja:
Mulla ei ole syömishäiriötä, vaan taipumus siihen. Tunnen myös mun kehon, enkä tarvitse niin paljon ruokaa kuin jotkut muut. Mun keho on nyt aikuinen, eikä siihen mene enää niin paljon kuin teininä, ja jos syön yhtä pajon kuin silloin, mulle tulee huono olo, kuten nyt tuli ja vatsaan sattuu, kun söin liikaa. Tiedän, milloin mennään vaarallisen puolelle kaloreiden laskemisessa ja pyydän silloin Tuukkaa katsomaan mun perään, mutta tiedän myös, milloin olen ihan kunnossa. Sitäpaitsi mun syömisongelmat ei liity mitenkään siihen, että kuvittelisin olevani parempi laihana tai laihojen ihmisten olevan kauniimpia, jokainen näyttää hyvältä itselleen sopivalla tavalla. Mun syömisongelmat on ulkoisempia oireita sisäisistä jutuista, eli jos ahdistaa liikaa, ulkoistan ahdistuksen syömisen kontrolloimiseen, niin ei ahdista enää niin paljon. Joten ÄLKÄÄ KERTOKO MULLE, KUINKA TYHMÄ MÄ OLEN, KUN KUVITTELEN LAIHUUDEN OLEVAN SIISTIÄ. EN KUVITTELE.
Olen joo ollut vähän masentunut, mutta sille ei nyt voi mitään. Puran sen taiteeseen ja olen luova, joten sekään ei ole sen pahempi ongelma. Älkää vaan kiltit rakkaat ihmiset kertoko mulle koko ajan, kuinka olen tyhmä ja kiittämätön ja hölmö idiootti, se ei auta yhtään mitään. Tekisi mieli kirjoittaa tähän perään, että toki tiedän, että olen tyhmä ja idiootti, etten tajua asioista mitään, ettei minusta koskaan ole mihinkään, edes katsomaan itseni perään, että olen täysin turha ja taakkana maailmalle. En kuitenkaan suostu enää olemaan sitä mieltä, koska en usko, että olisin kaikkia muita ihmisiä turhempi ja typerämpi ja pelkkä inhottava loinen toisten muodostamassa kauniissa yhtenäisyydessä, koska en itsekään ajattele kenestäkään niin.
Ja anteeksi, jos joku pahastuu siitä, että sen nimi näkyy täällä jossain. Kannattaa sanoa heti, koska teen sitä joskus ihan vahingossa ajattelematta asiaa enää sen jälkeen, ja poistan sen heti, kun mulle sanotaan. Jos taas asia on siinä, että joku kuvittelee tunnistavansa itsensä vaikka sen perusteella, että on ollut kamala toista ihmistä (usein tässä tilanteessa mua, olenhan mäkin ihminen) kohtaan ja kuvittelee mun tekstin viittaavan tilanteeseen, niin voivoi, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä uudelleen tekosiaan, jos ei kestä nähdä niitä tekstinä (tai kuvittelee ne kohtiin, joissa niistä ei mainita). 
Antakaa mun olla onnellinen, se  ei ole keneltäkään pois. Ja jos haluatte olla mulle kivoja, niin OLKAA. Kuunnelkaa, mitä mulla on sanottavana ja kysykää, mitä mulle kuuluu (ei small talkia, kiitos) ja KUUNNELKAA. Ei auta yhtään, jos selitän mun asioista ja huomaan, että oon puhunut turhaan. Kyllä mä itse tiedän mun asioista, puhun niistä, jos joku toinen haluaa tietää (mikä tosin on erittäin mukavaa ja tekee olon paremmaksi). 

-

Outo olo, kipuava tunne, ahdistuksen ja oksetuksen väliltä. Ei inhotus, vaan täysi hämmentyneisyys negatiivisesti latautuneena. Kuristava hämmennys, sitä se on.
Ei pitäisi, kauneimpia asioita ei pitäisi liittää rumimpiin, mutta niin se vain on, että kipu ja nautinto kulkevat käsikädessä, mitä suurempi nautinto, sitä suurempi kärsimys on sen kääntöpuoli. Siksi tämä tunne.
Kauneuden ollessa muualla palaa rumuus, joka on piillyt mielessä pitkään. Pelkään puhua, pelkään liikkua, sanoa ajatuksiani ääneen, pelkään kertoa, pelkään osoittaa tunteitani. Samalla haluan niin kovasti avata itseni maailmalle. Pelkään, että maailma potkii minua avonaiseen syliini, eikä minusta jää mitään, paitsi jähmettynyt kerä, joka ei näe, kuule, eikä tunne ulkomaailmaa.
Kaikkialle sattuu. Miten pääsen mihinkään? Olen koko päivän yksin nyt, kun eniten kaipaisin halausta. Toisaalta, yksin ollessa on helpompaa olla surullinen, ei tarvitse pusertaa hymyä, joka ei ole aito.
Samantien olla ruma. Sitä voisin. Kun ei kuitenkaan ole mitään iloa olla kaunis, jos on niin surullinen.
Ei minusta ole pakottamaan tätä tunnetta pois. Pelkään tätä tunnetta, pelkään, että se vie minulta kaiken, varsinkin rakkauden, joka tulee rakkaimmiltani.
Ihana koti, ihana rakkaus ja ihana valo. Kaikki on jossain muualla, sumuverhon takana ja minä olen yksin paikassa, jota ei ole, epäpaikka, se on minun oloni.

Kaikki on hyvin, anteeksi alas luotu katseeni.