En voi opiskella,kun mieli on täynnä asioita, jotka yritän pakottaa pois siinä onnistumatta.

En halua käyttää sanaa laukaista. Ehkä Freud on oikeassa, silti. Ehkä jonkin asteinen hysteria on ihan oikea mielen ongelma, jopa mielisairaus. Olisin Freudin lempilapsi ongelmineni. Jokin pieni asia, sana, lause, ilme tms. laukaisee ahdistuksen. Ahdistus on juuri sitä samanlaista, mitä Freud kuvailee teksteissään.
   Aluksi pidin Freuia typeränä ja pseudotieteellisenä luulottelijana, mutta alan olla sitä mieltä, että Freud tajusi ihmisimelestä jotakin olennaista. En voi työntää mielestäni asioita, jotka ovat ja pysyvät siellä ja vaikuttavat toimintaani aika ikvävästi. En voi unohtaa sitä, mikä jatkuvasti häiritsee, se täytyisi hoitaa ja siten hiljalleen purkaa pois. Tuntuu kuitenkin siltä, että olen umpikujassa, en voi puhua asioista, koska en saa sanoja ulos. En voi kirjoittaakaan. Kirjoitin yhdestä asiasta kerran päiväkirjaan, mutta hyi, kamalaa. Olin sen jälkeen vähän aikaa aika ahdistunut, onneksi olin yksin, eikä kukaan nähnyt minua sellaisessa tilassa.
    Ehkä se onkin se ongelma. Häpeän sitä, että olen tällainen häpäisty mielivammainen. Haluaisin olla täysin kunnossa oleva unelmanainen. Ehkä voisin antaa periksi, en kuitenkaan tule ikinä muuttumaan. Voisin avautua ja antaa kaiken inhottavan tulla ulos. Eihän minun tarvitse todella hävetä, ei se minun vikani ollut.
      Hysteria.
      Prinsessa Hystheria, luulin sinun olevan olematon mielikuva. Jos olisin tiennyt, jos sinäkin olisit tiennyt, mitä viereisessä mielessäsi on monen vuoden ajan tapahtunut. Sinun olisi pitänyt antaa nimesi minulle, sillä sinä et ollut hysteerinen, vaan avonainen, päästit kaiken ulos. Minusta taas ei ikinä näe ulospäin, että kaikki on ihan totaalisen päin persettä.
      Freud sai aika monen ihmisen mielen parannettua, ainakin omien sanojensa mukaan. Minä olen kuitenkin ongelmatapaus, kukaan prykologi, psykiatri ei ole saanut asioita parempaan suuntaan. Olen itse itseni paras psykologi, vaikka en minäkään ole mitenkään erityisen mahtava, kuten näkyy.
       Aamuinen ahdistuskohtaus oli ehkä pahin koskaan, jos ei lasketa niitä hetkiä, kun olen ollut yksin Kontulassa käpertyneenä matolla. Yritän pudistaa mielikuvat pois ravistamalla päätäni, ja teen näin ihan vahingossa. En pysty pitämään tätä enää sisällä, vaan siitä tulee fyysistä.
       Olen onnellinen, enkä ole itkenyt neljään kuukauteen, sen jälkeen, kun jätin Henrikin. Tuukka, älä saa minua itkemään, vihaan itkemistä, se on inhottavaa ja saa silmät punaiseksi ja pään särkemään.
        ÄRmg, njduhwcybi.
Äh, haluaisin puhua. Haluaisin päästä näistä asioista pois. Häpeän, vaikkei ole mitään hävettävää. Ei raiskatullakaan ole mitään hävettävää siinä, että joku tekee hänelle pahaa. Samalla tavalla ei minun tulisi hävetä mitään, mitä on tapahtunut.
Noniin, nyt voin jatkaa opiskelemista.

Post scriptum edelliseen tekstiin

Tiedoksi vaan lukijoilleni, joita harvakseltaan ehkä jossain määrin jossain päin maan koloja on, että kirjoitin Sielun mustelmat filosofien lehteen, ja ajattelin, että olisi ihan kiva postata se tännekin, kun en enää oikein postaile, kun kaikki on niin mainiosti. Paitsi, että mustelmat on edelleen tuoreita. Mietin välillä, että ne eivät välttämättä häivy koskaan. Noh, eipä voi mitään, ulkona paistaa aurinko. Ja hei muuten, vietän mun synttäreitä niiden oikeana päivänä ensi perjantaina Eurodancessa. Tulkaa kaikki sinne. Soittakaa vaikka mulle, niin kerron lisää. AINAKIN EILI JA ARA TULEE!!! Muuten olen suruisa. Ääääääh, vihaan syntymäpäiviä, ne on se joka vuotinen vuoden kipein päivä, ainakin yleensä. Noh, tämä on jo 21. kerta, ehkä osaan jo olla olematta kovin ego ego ja itkeä, kun tajuan olevani mitätön maan matonen. Mun pitäisi olla jo aikuinen ja ymmärtää, ettei kaikki rakasta mua, vaikka olisikin syntymäpäivä. En itsekään tiedä kaikkien mun tuttavien syntymäpäiviä.
Örm, nyt tulisikin paljon tekstiä... Laitan kakun uuniin. Teen hunajakakkua. Ärsyttää se, että pidän taas itseäni läskinä. Söin kuitenkin tänään jo aika paljon ja teen lisää kakkua, joten hätä ei ole oikeasti tämän näköinen. Sitten, en pääse suurimmasta menneisyyden haamustani mitenkään eroon. Se on todella ärsyttävää. Eikä se halua avioerota. Nyt jotenkin alkaa suututtaa. Halusin olla sen ystävä, mutta se ei osaa arvostaa sitä, etten ole sille tajuttoman vihainen ja selitä kaikille kuinka perseestä se on. Siispä mun ei tarvitse yrittää olla sille mukava, kun se on niin inhottava mua kohtaan. Brr, helvetin perseaivo. Sillä on muuten freudilaisittain sanottuna tämä anaalivaihe vielä päällä. Siitä ei kuitenkaan enää, tämä asia vaan on pyörinyt mun päässä jonkin aikaa, kun olen alkanut tajuta joitain asioita. Äh, se tyyppi on ollut kyllä välillä vähän perseestä. GNVHRI Btwugv!!! En halua vihata ketään, ja sitäpaitsi se on nyt kai vähän masentunut, mikä tosin on sille ihan oikein.
Sitten... Tuukka sanoi, että on kiva, kun en vertaile sitä kehenkään. Se ei ole totta. Olen pahoillani, en ole niin täydellinen kuin kuvittelet. Keskimäärin kerran päivässä ajattelen H:ta, ja vertaan Tuukkaa siihen. Se on tosin sinänsä ihan kiva, kun tajuan taas kuinka ihana poikaystävä mulla on. En tajua, miten näin voi käydä. Joo, on totta, että mua on tallottu ja potkittu koko elämän ajan suoraan sydämeen, ja että ehkä ansaitsen välillä jotain kivempaakin, mutta silti tuntuu hassulta, että mun kohdalle osuu jotakin näin mahtavaa. Onhan mulla kuitenkin ihania ja korvaamattomia ystäviä, jotka on oikein hyvin riittäneet siihen, että olen onnellinen. Nyt maailma heittää muhun onnea niin paljon, että vuodan yli äyräiden. En kestä enää, olen niin onnellinen, että räjähdän kohta!
Ehkä menneisyyden haamuja tarvitaan tasapainottamaan tilannetta. Ehkä on ihan tervettä, että on edelleen niitä ihmisiä, joiden kaikista teoista en voi puhua, en edes vihjaista siihen suuntaan. Hmm, ehken sen takia ole aina ihan rehellinen kaikista asioista. Ehkä on ihan tervettä, että haluaisin edelleen läimäyttää paria ihmistä suoraan kasvoihin ja saada ne polvistumaan ja pyytämään anteeksi kaikkea sitä sikailua, jota ne on mun osakseni antaneet. Hitsin idiootit....
Halusin eilen illalla kirjoittaa siitä, kuinka olen niin mahtava ja siisti tyyppi. Sitten tajusin, ettei kukaan niistä, joille sen tarkoittaisin, lukisi sitä.
Menneisyyden haamujen tragedia. Tuhahdan sille vähän ja sitten jatkan elämää. Brr...

Sielun mustelmat

He eivät koskaan lyöneet, eivät koskaan osoittaneet välittävänsä siitä, tunsinko kipua vai en. Iskut tulivat suoraan sieluun, ilman ruumiin suodattavaa vaikutusta. Myöhemmin joku löi, mutten reagoinut, sillä fyysinen kipu ei merkinnyt enää mitään. 

        Miten onkin niin, että kipu, joka sattuu eniten, myös työntyy syvimmälle, eikä lähde sieltä sitten millään. Jos kehoon tulee mustelma, se lähtee viikossa. Arvetkaan eivät kaikki pysy ikuisesti, eivätkä ainakaan satu enää jonkin ajan kuluttua. Vain se, mikä ei näy muille, tekee todella kipeää.

Annettuani muille valtaa en voinut enää paeta. Väkivalta oli suoraa, julmaa ja samalla hyvin näkymätöntä. Minäkään en nähnyt, mitä tapahtui. Ihan kuin joku olisi pannut säkin päähäni ja potkinut sitten pimeässä tunnottomaksi. Luokan tytöt eivät kai itsekään välillä tajunneet, mitä tapahtui.

         Vihasin, ihailin, kadehdin ja inhosin. Kukaan ei puhunut minulle välillä moneen päivään. Kukaan ei hymyillyt, katsonut päin kuin vain halveksuen. Minulla ei ollut valtaa talloa heitä, he talloivat minua. Olisin halunnut olla yhtä voimakas kuin he, olin kovin surullinen, kun en yltänyt samalle tasolle kuin he. Minä olin koulun roskaväkeä, jolle ei ollut sijaa ihmisten joukossa.

Olin kuin nuppunsa juuri avannut pieni tulppaani, joka heti auringon paistaessa kasvaa ja erottelee terälehdet toisistaan, avautuu ja antaa heteidensä tuntea ihanan tuulahduksen. He löivät suoraan keskelle. He liiskasivat heteeni, rytistivät terälehtiäni, kunnes murskasivat nuppuni ja terälehdet putosivat maahan. Olin alasti heidän edessään. En voinut puolustautua ja niin he ottivat omanarvontuntoni ja tekivät minusta valtahierarkiansa pohjamudan.

         Vuosien iskut suoraan sieluni sydämeen saivat minut vuotamaan verestä tyhjäksi, olemaan heikko. Heitä ei missään vaiheessa kiinnostanut, miltä minusta tuntui. He eivät edes välittäneet kivustani, minä olin vain hauska, pieni ja helppo vallan kohde. En saanut nostettua itseäni ylös, vaikka olisinkin sittemmin voinut. Heitä ei enää kiinnostanut.

         Jossakin vaiheessa imin itseeni voimaa ja energiaa, ja kasvatin uudet terälehdet vanhojen ympärille. Piilouduin varjoihin ja pidin varteni maan tasalla, jotta kukaan ei olisi huomannut voimistumistani ja rikkonut minua taas. Aurinko paistoi ja he pyörivät ympärilläni, enkä enää avannut nuppuani. Olin sulkenut valon ulos, jotta kipukin pysyisi siellä, eikä enää pyrkisi syvälle sisimpääni.

          Sitten yhtenä hetkenä he eivät enää olleetkaan siinä. Minä jäin maahan sulkeutuneena ja hämmentyneenä samalla, kun he, jotka olivat tehneet minulle kaiken sen, olivat yhtäkkiä kadonneet. Uhmakkaasti nousin pystyyn, jotta he näkisivät, että osaan seisoa kauniina ja vahvana. Heitä ei näkynyt missään.

           Kätkin heidät sisälleni. Huusin heidät ulos, mutta hei eivät lähteneet. Heistä tuli minulle menneisyyden haamuja, joiden toivon tulevan takaisin ja näkemään, etteivät he onnistuneet musertamaan minua lopullisesti. Vaikka tuskin heitä kiinnostaisi. He tulisivat iloisesti tervehtimään, eivätkä tajuaisi, että ovat olleet pahoja joskus. Mielessäni he kuitenkin pysyvät aina vastenmielisinä petoina, jotka uhrinsa tunteista välittämättä repivät tästä irti kaiken välittämättä siitä, jääkö uhri henkiin vai ei.

           Menneisyyden haamut pitävät minut edelleen otteessaan. Heillä on edelleen valtaa minuun, enkä minä voi tehdä mitään sen eteen, että olisin heidän yläpuolellaan. Hengen väkivalta pitää mustelmat tuoreina ikuisesti antamatta minun koskaan päästä niistä eroon.

Tosiaan, viharakkaus

Yöllä halusin hypätä täältä Pasilan kymmenennestä kerroksesta ja läjähtää pisaroiksi ryhmyiseen kevätjäiseen asfalttiin. Nyt, 12 tuntia myöhemmin, haluan halata maailmaa ja nousta tuolta samaiselta parvekkeelta, jolta eilen suunnittelin tappavani, lentoon ja liitää Helsingin yllä.
Ach, haluan haluan haluan huutaa ja pomppia ja olla Tuukan hieno nainen, joka pyykkää pienessä mustassa mekossa ja korkokengissä, keskustelee Wittgensteinin kielipeleistä ja laittaa illalliseksi mustavalkoista parsa-oliivi-mozzarellapastaa ja juo punaviiniä rennon viettelevästi. Unelmia, unelmia.
Freud olisi tykännyt minusta, olen niin ongelmainen ja toisaalta niin iloinen, menestyvä ja näennäisen tasapainoinen. Kun Eili itkee, minä hymyilen. Kun Eili huutaa ulos sen, miltä tuntuu, minä lakkaan syömästä. Sanotaan, ettei mikään maistu niin hyvältä kuin laihuus tuntuu. En ihan allekirjoita, mutta kyllä se laihuus hyvältä tuntuu.
Haluan muuttaa jo!!! Haluan olla kaunis ja hymyillä maailmalle takaisin sitä aurinkoa, jota se minulle nyt antaa.
Haluan hypätä ja kuolla, unohtaa maailman ja kaiken, mitä en ole tarpeeksi.
Minulla on viharakkaussuhde maailmaan. Unohdan välillä rukoilla, mutta kiitän aina Jumalaa jokaisesta päivästä, vaikka jälkikäteen jos ei muista aina. Ja joo, perspektiiviä, perspektiiviä. Maailma on antanut minulle paljon. Olen pieni kiukutteleva kakara, joka ei osaa arvostaa sitä, mitä kaikkea on saanut.
Ach, olen kiitollinen. Olen ongelmainen. On vaikeaa olla tyytyväinen, mutta olen kuitenkin onnellinen. Mitä mitä ihmettä..?