Asioista, joista en voi puhua

Ara sanoi, että todelliset ongelmat alkaa vasta silloin kun niistä ei enää voi puhua. 
           Ihan totta.

Olen vähän miettinyt yhtä tiettyä ongelmaa, josta en voi puhua edes T:lle. Ehkä Eilille tästä voisi puhua. Ongelma on siinä pienessä suuressa asiassa, jota nimitän iloitsemiseksi jonkun kanssa. Pieni asia tavallaan, mutta niin tärkeä kuitenkin. En voi käyttää siitä mitään muuta sanaa kuin iloitseminen, koska kaikki muu tuo mieleen jotain, mitä en halua muistaa. Tajusin eilen yöllä, että menetin neitsyyteni jotenkin vähän hassusti, tajuamatta oikein itsekään, ja olematta siis itse mitenkään myöntyväinen asiaan. Olenkin itseasiassa tässä jo pari tai kolme vuotta pohtinut sitä, onko minut nyt raiskattu. Jaa, ei kai, olin 15, S. oli 17 ja olimme yhdessä silloin. Tulin siitä kuitenkin raskaaksi, mikä oli vähän tyhmää. 

          Tulin raskaaksi myös viime syksynä. Se oli kamalaa, koska H. oli siitä niin ongelmainen. Miten paljon kyyneliä... On niin kamalaa tappaa se, joka voisi olla oma lapsi. Nyt, kun muistelen... Se oli oikeasti ihan hirveää, mutta tajusin kyllä, ettei sen saamisesta olisi tullut mitään, enkä kyllä nyt haluaisikaan, että saisin puolen vuoden sisällä H:n lapsen. Sillä olisi ruskea tukka ja kauniit silmät. Kuitenkin se muistuttaisi niistä pelleilyistä, hyihyi. Itkin asiaa siinä äidiltä saadulla sohvalla siellä rumassa talossa Malminkartanossa. H. halasi minua lopulta vähän, mutta olisin halunnut tuolloin kuolla. 

        Tai siis, olihan meidän himomme ainakin alkupuolella jopa ihanaa, ja opin olemaan vapautunut, olemaan pelkäämättä sitä, mutta sitten H. halusi jotain muuta ja ja.. Asioita, joista ei voi puhua.

      En oikeastaan haluaisi puhua ikinä mistään, mikä liittyy iloitsemiseen, se tulee liian syvälle sinne sielun lokeroon, joka on herkkä ja hajoaa pienimmästäkin kosketuksesta. Tiedän, että minun olisi pitänyt viime yönäkin sanoa, etten halua puhua asiasta, mutta sanat jähmettyivät jo ennen, kuin päsivät kurkkuuun asti. T, lupaan puhua asiasta, kun tapaamme seuraavan kerran. Tai no, itseasiassa en viimeksikään sanonut mitään, kuuntelin vain. 

                                                     Niitä joitain asioita on vaikea myöntää edes itselleen. 

                                                     Hirveää asentopelleilyä ja aiai, se sattui. Ja sitten alkoi oksettaa, ja tärisin, ja myöhemmin hän lupasi, ettei tee minulle enää pahaa. Joooo... hyi. 

         T:llä on enemmän syytä olla katkera kuin minulla. Minua ei haittaisi, vaikka en enää ikinä iloitsisi muuten kuin perinteisesti, tai en välttämättä ollenkaan, sekään ei olisi hirveä vaihtoehto, vaikka toki, ei niin kiva kuitenkaan. T. voi kuitenkin vähän kyllästyä, mitä tosin toivon, ettei ikinä tapahdu, ja voi hieman turhautua siihen, etten voi iloita enää mitenkään muuten kuin varovaisesti ja vähän passiivisesti.

                                                            Minusta on tapettu niin paljon.

Yritän puhua asioita auki rivien välissä ja metaforin. Metaforan takana on asioita, joita voi sanoa ilman metaforaakin, joten asiasta voi puhua, periaatteessa. Minun mieleni ei kuitenkaan anna minun puhua, vaan ahdistaa  joka kerta, kun ajattelen asioita. Kuitenkin ahdistushan on se suuri ihmisen herättävä tunne, ja siispä minulla onkin jatkuva tarve ajatella niitä typeriä asioita nyt, kun kerran olen herännyt niihin. Vaikka hyihyi, ahdistun.