Blah

Olen ongelmainen, ja olen sitä mieltä, että näytän kamalalta, enkä siksi mene Dilemman vuosikokoukseen, vaan vetoan siihen, että olin jo valmiiksi myöhässä myöhäisen luennon takia. Kuinka voin mennä mihinkään, kun näytän ihan hirveältä?! Ja Tuukka on tulossa meille illalla, ainakin kai ehkä, ja näytän hirveältä. Mitä minä teen? Voi ei... Ja äh, tuntuu ihan hölmöltä nyt, onneksi ylihuomenna on bilebile, ja sitten voin paremmin ja sitten lauantaina LÄHDEMME ROOMAAN MITÄ IHMETTÄ OLLAAN LENTOKONEESSA TUUKAN KANSSA JA AH! Ja samalla se on voi ei, kun näytän nyt tältä miltä näytän, enkä voi olla Tuukalle kaunis. Olen sitä mieltä, että muuten on ihan sama, miltä näytän, mutta Tuukka on niin ihana ja kaunis ihminen, että ansaitsee maailman parhaan tyttöystävän kaikin puolin, myös ulkoisin puolin. Äh, äiti pisti mut eilen vaa'alle, koska jee on niin kivaa nähdä, että M-K painaa enemmän, eli on läskimpi kuin keski-ikäinen äitinsä. Ennen sitä olin oikein hyväitsetuntoinen, nyt kaikki on pilalla. Ehkä se kaikki korjaantuu vielä.

Asioista, joista en voi puhua

Ara sanoi, että todelliset ongelmat alkaa vasta silloin kun niistä ei enää voi puhua. 
           Ihan totta.

Olen vähän miettinyt yhtä tiettyä ongelmaa, josta en voi puhua edes T:lle. Ehkä Eilille tästä voisi puhua. Ongelma on siinä pienessä suuressa asiassa, jota nimitän iloitsemiseksi jonkun kanssa. Pieni asia tavallaan, mutta niin tärkeä kuitenkin. En voi käyttää siitä mitään muuta sanaa kuin iloitseminen, koska kaikki muu tuo mieleen jotain, mitä en halua muistaa. Tajusin eilen yöllä, että menetin neitsyyteni jotenkin vähän hassusti, tajuamatta oikein itsekään, ja olematta siis itse mitenkään myöntyväinen asiaan. Olenkin itseasiassa tässä jo pari tai kolme vuotta pohtinut sitä, onko minut nyt raiskattu. Jaa, ei kai, olin 15, S. oli 17 ja olimme yhdessä silloin. Tulin siitä kuitenkin raskaaksi, mikä oli vähän tyhmää. 

          Tulin raskaaksi myös viime syksynä. Se oli kamalaa, koska H. oli siitä niin ongelmainen. Miten paljon kyyneliä... On niin kamalaa tappaa se, joka voisi olla oma lapsi. Nyt, kun muistelen... Se oli oikeasti ihan hirveää, mutta tajusin kyllä, ettei sen saamisesta olisi tullut mitään, enkä kyllä nyt haluaisikaan, että saisin puolen vuoden sisällä H:n lapsen. Sillä olisi ruskea tukka ja kauniit silmät. Kuitenkin se muistuttaisi niistä pelleilyistä, hyihyi. Itkin asiaa siinä äidiltä saadulla sohvalla siellä rumassa talossa Malminkartanossa. H. halasi minua lopulta vähän, mutta olisin halunnut tuolloin kuolla. 

        Tai siis, olihan meidän himomme ainakin alkupuolella jopa ihanaa, ja opin olemaan vapautunut, olemaan pelkäämättä sitä, mutta sitten H. halusi jotain muuta ja ja.. Asioita, joista ei voi puhua.

      En oikeastaan haluaisi puhua ikinä mistään, mikä liittyy iloitsemiseen, se tulee liian syvälle sinne sielun lokeroon, joka on herkkä ja hajoaa pienimmästäkin kosketuksesta. Tiedän, että minun olisi pitänyt viime yönäkin sanoa, etten halua puhua asiasta, mutta sanat jähmettyivät jo ennen, kuin päsivät kurkkuuun asti. T, lupaan puhua asiasta, kun tapaamme seuraavan kerran. Tai no, itseasiassa en viimeksikään sanonut mitään, kuuntelin vain. 

                                                     Niitä joitain asioita on vaikea myöntää edes itselleen. 

                                                     Hirveää asentopelleilyä ja aiai, se sattui. Ja sitten alkoi oksettaa, ja tärisin, ja myöhemmin hän lupasi, ettei tee minulle enää pahaa. Joooo... hyi. 

         T:llä on enemmän syytä olla katkera kuin minulla. Minua ei haittaisi, vaikka en enää ikinä iloitsisi muuten kuin perinteisesti, tai en välttämättä ollenkaan, sekään ei olisi hirveä vaihtoehto, vaikka toki, ei niin kiva kuitenkaan. T. voi kuitenkin vähän kyllästyä, mitä tosin toivon, ettei ikinä tapahdu, ja voi hieman turhautua siihen, etten voi iloita enää mitenkään muuten kuin varovaisesti ja vähän passiivisesti.

                                                            Minusta on tapettu niin paljon.

Yritän puhua asioita auki rivien välissä ja metaforin. Metaforan takana on asioita, joita voi sanoa ilman metaforaakin, joten asiasta voi puhua, periaatteessa. Minun mieleni ei kuitenkaan anna minun puhua, vaan ahdistaa  joka kerta, kun ajattelen asioita. Kuitenkin ahdistushan on se suuri ihmisen herättävä tunne, ja siispä minulla onkin jatkuva tarve ajatella niitä typeriä asioita nyt, kun kerran olen herännyt niihin. Vaikka hyihyi, ahdistun. 

Hymyni on kuin keskikesän aurinko.

Haluaisin kertoa teille kaikille, kuinka onnellinen olen. Haluaisin, ettei kenelläkään olisi ongelmaa siitä, että olen onnellinen.
 Siitä tulikin mieleeni... Olen kuulemma tyhmä. Voi ei, erosin Henrikistä, kaikki ovat niin järkyttyneitä. Miten minä nyt näin... Kamalaa, kamalaa, päivitellään tässä vielä vähän lisää. Voi ei, ja ne oli naimisissakin, kamalaa, kamalaa. Ja tämähän kuuluu kaikille sukulaisten naapureille ja pikkusiskon kavereiden kavereille, joiden naamoja en ole edes ikinä nähnyt, ja tämä kuuluu äidin työkavereille ja ystävien äideille ja kaikille muille, joita vain kiinnostaa päivitellä. Oi, kamalaa, kamalaa.
  Niin, minähän olen ihan tyhmä ja epäonnistunut naisena, kun mies kyllästyi minuun. Joo, olen kai jotenkin vääränlainen, vaikka kaikkien mielestä kiva, fiksu ja kaunis (vähän, en kovin, ehkä siinä se syy). Pikkusisko ei kehtaa kutsua kavereita kylään, kun olen täällä ja aion kutsua T:n tänne. Hirveää, kun olen tällainen miestenvaihtelija ja voivoi. Olisin niin kovin paljon fiksumpi, jos olisin pysynyt yhdessä sen ihmisen kanssa, joka ei rakasta minua, vaan pikemminkin inhosi, ja olisin näin pilannut meidän molempien elämän. Mutta sehän olisi ollut paljon fiksumpaa. Olen ihan tyhmä, kun olen onnellinen.
   Olen onnellisempi kuin koskaa, ihan totta. Onneksi osaan nyt jo nauraa niille typeryksille, joiden mielestä elämäni on heidän, eikä minun kuuluisi tehdä niin kuin parhaaksi näen.
   Olen niin onnellinen, ja hymyilen aina, kun ajattelen sitä ihanaa kaunista ihmistä. Oioi. Ja ja, me lähdemme Roomaan. ME LÄHDEMME ROOMAAN!!! Kahden viikon päästä!! Oioi, olen onnellinen! Ja te valittavat muut ihmiset, olkaa hiljaa, te ette tiedä mistään mitään.
  Rakastan rakastan rakastan ihan älyttömän paljon herra T.B.:tä.

Kaunis ihminen

Ajattelen sinua, sinun hymyäsi, ja ikävöin sinua, vaikka eilen vielä aamulla painoit huulesi omiani vasten. Kirjoitan sinusta, puhun sinusta, ja haluan jo lähteä kanssasi sinne etelän kaukaiseen kaupunkiin, jossa voin olla sinua varten kaunis auringon hivellessä ihoani.
Jaakko Jekunen tuli Aleksandriaan, ihana ihminen.
Rakastan sinua ja ikävöin sinua, vaikka näimmekin vasta eilen.

_____

"Eikö sua himota enää?"
Ihan vähän ahdistaa. Vaivaannun ja yritän mahdollisimman ympäripyöreästi selittää, että ei nyt oikein. Ei. (Eikä ainakaan sen jälkeen, mitä olet sanonut ja tehnyt. Mitä oikein kuvittelet? En voi edes puhua kenellekään niistä asioista. Sanoin, etten halua, ja sinä tiesit sen kyllä ainakin joinain kertoina, mutta sait minut tuntemaan syyllisyyttä.)
"Mua ainakin himottaa aika paljon".
Hyvä, istu vaan siinä vieressä tässä sängyllä. Katso minua kuin koira kinkkua. Voi ei, toivottavasti et tule lähemmäs. Ajattelen T:tä. Brr, miten pääsisin livahtamaan pois?
Kieltäminen ja asian unohtaminen on liiankin helppoa. Logiikan luennoilla on helppoa istua vieressäsi tai melkein vieressäsi, tai sinun ja Tobiaksen välissä, enkä edes huomaa, että te molemmat tuijotatte kilpaa tissejäni.
Tietenkin olet ystäväni, ja haluaisin, että olisit ystäväni, ja haluaisin unohtaa, mitä kaikkea on tapahtunut, ja haluaisin, että olisit ystäväni ilman, että haluat minua. Haluan, että olisit todella ystäväni, koska pitäisit minusta ihmisenä, et sen takia, että haluaisit minua nautintovälineenä. Meidän kahden välillä ei tule olemaan enää mitään, paitsi puhdasta ystävyyttä, mikäli se sinulle on mahdollista. Tiedä se.
Ja joo,
"ei kyllä himota, kiitos vaan kysymästä".

Pieni kipu

Ihan pieni, aika mielivaltainen tosin. Se tuli yhtenä yönä, joka muuten oli kaunis ja lämmin, mutta pikainen kylmä ilmavirta pilasi kaiken. Kipu yltyi kovaksi, ja kylmä hiki peitti vartaloni.
   Alkoi ihan vähän pelottaa. Olen tällä hetkellä kuin kukka, joka on juuri avaamassa terälehtiään ja päästämässä auringonvalon paistamaan ylleen. On kuin aamu koittaisi parhaillaan, pian aurinko nousisi ja olisi lämmin ja säteilevä päivä, jolloin loistaisin kylpiessäni valossa.
   Pelko kuitenkin ihan  vähän aristaa. En ihan tiedä, uskallanko avautua.
   Noniin, nyt hän on siinä, hymyilevänä ja kauniina.
   Pelottaa vähän, mutta ei voi mitään.
    Älä satuta minua.