En pidä itse itseäni kauniina tai kovinkaan mielenkiintoisena. Silti, SILTI tulee jatkuvasti kivoja ihmisiä, jotka kertoo, että on rakastuneet muhun. Tavallaanhan tämä on tosi imartelevaa ja kivaa, mutta, kun en voi mitenkään olla täysin loukkaamatta ketään, joka tunnustaa rakkautensa. Enhän voi jakaa itseäni ja rakastaa intohimoisesti heitä kaikkia. Johankin, joka on ihanimpia ihmisiä maailmassa... Älä ole vihainen tai loukkaantunut, en voi mitään sille, että rakkauteeni ei ole intohimoa. (Vihaakohan Johan nyt mua? Se käveli niin kylmästi ohi sanomatta mitään, kääntämättä katsettaan tai edes hymyilemättä. Onhan hänellä oikeus särkeä sydämeni, kun minä särjin ehkä hänen). Rakastanhan minä monia ihmisiä, mutta intohimoni, tai toisten mustasukkaisuus, ei anna periksi. Onhan parisuhde loppujen lopuksi vain sitä, että hyvään ystävyyteen liittyy halu toisen kehoa kohtaan.
Älkää olko minulle kateellisia, te jotkut, joiden tiedän olevan. Olen juuri nyt kovin surullinen. KAUNEUS ON VAIN ULKOKUORTA!!! Enkä minä ole sen kauniimpi kuin kukaan muukaan. Miksi siis minua kohtaa tällainen kohtalo? Mitä olen tehnyt, kun joudun näin inhottavalla tavalla luopumaan ystävistäni?! (Henrikään ei halunnut puhua minulle, mikä on ehkä tosin ihan ymmärrettävää, mutta tulin siitäkin surulliseksi. Miksei kukaan kiinnostu minusta kuin ulkoisesti, miksei kukaan, varsinkaan miespuolinen, halua todella olla ystäväni?)
Onneksi omaan myös ystäviä, jotka rakastavat minua, ja antavat minun rakastaa heitä, ilman himoa kehooni. Intohimoni riittää vain yhdelle, eikä sitä riitä enää muille, mistä olen syvästi pahoillani (tosin joku voi tästä olla ihan mielissään).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti