Rakkaus

Ehkä se tosiaan on sitä, heittäytymistä tuntemattomaan. Ehkä blokkini onkin siinä, että pelottaa, ei niinkään siinä, etten osaisi enää sanoa niitä sanoja.
    Ehken osaa päästää irti siitä ainoasta, mikä pitää minut pinnalla. Vaikka, voisin toki heittäytyä ja löytää itseni toisaalta. Voisin vapautua täysin. Voisin löytää itseni uudelleen, en tarvitse hallintaa. En tarvitse illuusiotani persoonastani, persoona kun on muuttuva ja epävakaa asia oloni päällä.
     Ehkä asia on kuitenkin niin, ettei mikään sana enää riitä. Kieli latistaa kaiken, saa kaiken kuulostamaan tavanomaiselta ja siltä kuin kuka tahansa voisi sanoa niin. Kukaan muu ei voi sanoa sitä, mitä minä tunnen! Siksi en voi sanoa mitään niillä sanoilla, joita joku muukin voisi käyttää.
    Tietenkin minä rakastan, tietenkin. Kuka ei voisi rakastaa ihanuutta? Så härligt... Tein laulun, joka kertoo siitä, mitä en voi sanoa tavalliselta kuulostavalla lauseella.
    Onhan jokaisen ääni erilainen ja persoonallinen, ja siten on jokainen lause omanlaisensa. Ja rakkaushan saattaa jokaiselle tarkoittaa vähän eri asiaa. Kuinka muka määritellä yhteinen sana, jota kukaan ei kuitenkaan osaa täysin selittää? Eihän kukaan voi osoittaa jotakin ja sanoa, että se on sitä, rakkautta. Kukaan ei voi ilmentää rakkauttaan ulkopuoliselle kuin tekojen ja metaforien kautta. Se yksi filosofi väittää, ettei siitä, mistä puhutaan vain metaforin, ole mitään järkeä edes puhua. Haluaisin kuitenkin kertoa.
     Ehkä pelkään kuoreni rakoilevan, ehkä pelkään, että menetän sen kauniin, joka juuri on osunut kohdalleni. Ehken siksi osaa vielä heittäytyä. Lasken päiviä, tunteja, enkä edelleenkään voi uskoa tätä todeksi. Ehkä olenkin vain seonnut? Ehkä kaikki on vain vahvaa unelmaa, ihaninta unta?
      Haluan päästä tästä kamalasta ujoudesta eroon. Olen kuin mielisairas, en voi täysin tehdä niin kuin haluaisin, en voi sanoa sitä, mitä haluaisin. Vaikka noh, tänään olin tosin hiukkasen nuhjuisen näköinen, ja ihan vähän kaduin sitä, että näit minut sen näköisenä, vaikka eihän sillä lopulta ole niin väliä. Ja muuten, tuntuu kuin epävarmuus alkaisi joka kerta alusta, tuntuu kuin olisin joka kerta siinä ensimmäisessä tilanteessa, en uskalla katsoa kohti, pelkään kaiken hajoavan pirstaleiksi. 


             MINÄ RAKASTAN SINUA!!!! 


Tietenkin rakastan, tietenkin. En vain osaa olla tämän tunteen kanssa. En vain osaa ilmaista sitä. Siihen tarvitsen muuta kuin vain kielen, tarvitsen kitaran, tarvitsen melodian ja vieraan kielen.

Ps. On ehkä vähän sellainen olo, että haluaisin olla nyt jossain muualla kuin vanhemmilla. Haluaisin olla jonkun muun kotona, jonkun sylissä syömässä sen jonkun kurkkuvoileipiä (luulin, että voileiväntekijä oli vain se Douglas Adamsin juttu, mutta näköjään on oikeastikin olemassa aivan erinomainen voileiväntekijä, joka kaiken lisäksi on erikoistunut kurkkuvoileipiin, ACH!).

Pps. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittaa jotakin järkevää, jolla olisi jotakin annettavaa jollekin. Kuitenkin päädyin taas siihen, että avaudun netissä kaikelle kansalle. Ehkä näin on kuitenkin parempi. Akateemista tekstiä on maailmassa tarpeeksi, mutta rakkaudentunnustuksia ja todellisia tunteidensa avaamisia on aina liian vähän.