Eijeijeijeijei

Tämä päivä... Krapulan pitäisi olla yleisempi sana vain seuraavan päivän rumuudelle. Miksi täällä tuli olla peilejä kaikkialla? Menkää pois, haluan vajota lumeen, koska minua ei tule tänään nähdä. Hopeiset puut, jotka seisovat ulkona huurteen alla. Sellainen minäkin haluaisin olla, tänään varsinkin. En halua olla sosiaalinen, mutten tiedä, miten päästä pois. Muut ihmiset eivät ole helvetti, vaan kurimus, jonne ei ole heitetty köyttä, jota pitkin kavuta pois.

Luin vanhoja tekstiviestejä... The world has made my soul so cold.

Haluaisin olla
yksi noista
talvisista puista.
Lakastuisin hiljaa
lumen alla.
Olisin jäässä ja yksin,
tapahtuisi se,
mikä olisi oikein.

Ihana timanttien lailla kimmeltävä melankoliani on palannut. Ehkä siksi, että uusi elämäni on alkanut? Olen vapaa, OLEN VAPAA! Olen vapaa, ja sitä paitsi rakastunut. Ja söin vatsan täyteen hyvää ruokaa, jota löytyi äidin jääkaapista <3 Menen heittäytymään lumeen ->

Tuli vain vielä mieleen...

...että sen yhden filosofin lause, "siitä, mistä ei voida puhua, on vaiettava", pätee jotenkin hämmästyttävän hyvin suomalaiseen mielenmaisemaan.

Ja tuli vielä mieleen sekin, että näyttää siltä, että kirjoitamme tässä toisistamme nettiin, ja sitten käymme lukemassa toistemme tekstit. Onpa hassua. Mitä ihmettä maailmassani tapahtuu?

Rakkaus

Ehkä se tosiaan on sitä, heittäytymistä tuntemattomaan. Ehkä blokkini onkin siinä, että pelottaa, ei niinkään siinä, etten osaisi enää sanoa niitä sanoja.
    Ehken osaa päästää irti siitä ainoasta, mikä pitää minut pinnalla. Vaikka, voisin toki heittäytyä ja löytää itseni toisaalta. Voisin vapautua täysin. Voisin löytää itseni uudelleen, en tarvitse hallintaa. En tarvitse illuusiotani persoonastani, persoona kun on muuttuva ja epävakaa asia oloni päällä.
     Ehkä asia on kuitenkin niin, ettei mikään sana enää riitä. Kieli latistaa kaiken, saa kaiken kuulostamaan tavanomaiselta ja siltä kuin kuka tahansa voisi sanoa niin. Kukaan muu ei voi sanoa sitä, mitä minä tunnen! Siksi en voi sanoa mitään niillä sanoilla, joita joku muukin voisi käyttää.
    Tietenkin minä rakastan, tietenkin. Kuka ei voisi rakastaa ihanuutta? Så härligt... Tein laulun, joka kertoo siitä, mitä en voi sanoa tavalliselta kuulostavalla lauseella.
    Onhan jokaisen ääni erilainen ja persoonallinen, ja siten on jokainen lause omanlaisensa. Ja rakkaushan saattaa jokaiselle tarkoittaa vähän eri asiaa. Kuinka muka määritellä yhteinen sana, jota kukaan ei kuitenkaan osaa täysin selittää? Eihän kukaan voi osoittaa jotakin ja sanoa, että se on sitä, rakkautta. Kukaan ei voi ilmentää rakkauttaan ulkopuoliselle kuin tekojen ja metaforien kautta. Se yksi filosofi väittää, ettei siitä, mistä puhutaan vain metaforin, ole mitään järkeä edes puhua. Haluaisin kuitenkin kertoa.
     Ehkä pelkään kuoreni rakoilevan, ehkä pelkään, että menetän sen kauniin, joka juuri on osunut kohdalleni. Ehken siksi osaa vielä heittäytyä. Lasken päiviä, tunteja, enkä edelleenkään voi uskoa tätä todeksi. Ehkä olenkin vain seonnut? Ehkä kaikki on vain vahvaa unelmaa, ihaninta unta?
      Haluan päästä tästä kamalasta ujoudesta eroon. Olen kuin mielisairas, en voi täysin tehdä niin kuin haluaisin, en voi sanoa sitä, mitä haluaisin. Vaikka noh, tänään olin tosin hiukkasen nuhjuisen näköinen, ja ihan vähän kaduin sitä, että näit minut sen näköisenä, vaikka eihän sillä lopulta ole niin väliä. Ja muuten, tuntuu kuin epävarmuus alkaisi joka kerta alusta, tuntuu kuin olisin joka kerta siinä ensimmäisessä tilanteessa, en uskalla katsoa kohti, pelkään kaiken hajoavan pirstaleiksi. 


             MINÄ RAKASTAN SINUA!!!! 


Tietenkin rakastan, tietenkin. En vain osaa olla tämän tunteen kanssa. En vain osaa ilmaista sitä. Siihen tarvitsen muuta kuin vain kielen, tarvitsen kitaran, tarvitsen melodian ja vieraan kielen.

Ps. On ehkä vähän sellainen olo, että haluaisin olla nyt jossain muualla kuin vanhemmilla. Haluaisin olla jonkun muun kotona, jonkun sylissä syömässä sen jonkun kurkkuvoileipiä (luulin, että voileiväntekijä oli vain se Douglas Adamsin juttu, mutta näköjään on oikeastikin olemassa aivan erinomainen voileiväntekijä, joka kaiken lisäksi on erikoistunut kurkkuvoileipiin, ACH!).

Pps. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittaa jotakin järkevää, jolla olisi jotakin annettavaa jollekin. Kuitenkin päädyin taas siihen, että avaudun netissä kaikelle kansalle. Ehkä näin on kuitenkin parempi. Akateemista tekstiä on maailmassa tarpeeksi, mutta rakkaudentunnustuksia ja todellisia tunteidensa avaamisia on aina liian vähän.
   

Siunaukseni on kiroukseni

En pidä itse itseäni kauniina tai kovinkaan mielenkiintoisena. Silti, SILTI tulee jatkuvasti kivoja ihmisiä, jotka kertoo, että on rakastuneet muhun. Tavallaanhan tämä on tosi imartelevaa ja kivaa, mutta, kun en voi mitenkään olla täysin loukkaamatta ketään, joka tunnustaa rakkautensa. Enhän voi jakaa itseäni ja rakastaa intohimoisesti heitä kaikkia. Johankin, joka on ihanimpia ihmisiä maailmassa... Älä ole vihainen tai loukkaantunut, en voi mitään sille, että rakkauteeni ei ole intohimoa. (Vihaakohan Johan nyt mua? Se käveli niin kylmästi ohi sanomatta mitään, kääntämättä katsettaan tai edes hymyilemättä. Onhan hänellä oikeus särkeä sydämeni, kun minä särjin ehkä hänen). Rakastanhan minä monia ihmisiä, mutta intohimoni, tai toisten mustasukkaisuus, ei anna periksi. Onhan parisuhde loppujen lopuksi vain sitä, että hyvään ystävyyteen liittyy halu toisen kehoa kohtaan.
    Älkää olko minulle kateellisia, te jotkut, joiden tiedän olevan. Olen juuri nyt kovin surullinen. KAUNEUS ON VAIN ULKOKUORTA!!! Enkä minä ole sen kauniimpi kuin kukaan muukaan. Miksi siis minua kohtaa tällainen kohtalo? Mitä olen tehnyt, kun joudun näin inhottavalla tavalla luopumaan ystävistäni?! (Henrikään ei halunnut puhua minulle, mikä on ehkä tosin ihan ymmärrettävää, mutta tulin siitäkin surulliseksi. Miksei kukaan kiinnostu minusta kuin ulkoisesti, miksei kukaan, varsinkaan miespuolinen, halua todella olla ystäväni?)
     Onneksi omaan myös ystäviä, jotka rakastavat minua, ja antavat minun rakastaa heitä, ilman himoa kehooni. Intohimoni riittää vain yhdelle, eikä sitä riitä enää muille, mistä olen syvästi pahoillani (tosin joku voi tästä olla ihan mielissään).

pieni meren neito

Kirjoitin pienen runon merenneidosta. Meri vie minut mukanaan, mutta kuitenkin sen aallon kosketus heittää takaisin rannalle, en pääse syvälle, ainakaan vielä, ennen kuin opin hengittämään taas veden alla. Pinnan alla on kaunista korallia, jonka kanssa tulee olla varovainen. Minäkin olen heiveröinen, eikä pyrstöni ole vieraista tyrskyistä vielä parantunut. Odotan sen voimistumista.

Ihmisten keskellä on hyvä kirjoittaa. Jatkuva epävarmuus itsestään saa aikaan ehkä parempaa tekstiä tai sitten alan vain näyttää friikiltä nauraessani, itkiessäni ja ilmehtiessäni oudosti. Ach, kuka tietää.

Ihmisten loputon meri virtaa vahvoina aaltoina. Päästäkseni läpi minun on suljettava silmäni ja heittäydyttävä vain itseni mukaan. Kuolleen filosofin kirja matkassani saa mieleni irti nykyisyydestä, ja olen vapaa.

Kirjoitan referaattia Nietzschestä, se antaa ajateltavaa, enkä jaksa kirjoittaa sitä, mitä pitäisi, koska en jaksa, jatkan tosin kyllä kohta sitä referaattia

Mietin sen sanomisia siitä, kuinka moralisoiminen tekee kaikkein parhaimmista asioista tylsiä ja jopa vääriä -kulta muuttuu lyijyksi. Pienet porvarilliset syvään juurtuneet arvothan edelleen määrittävät esim. juhlimista, rentoutumista ja seksuaalisuutta. Kyllä ihmisten pitäisi osata puhua kauniisti ja hyvällä omatunnolla siitä, että haluaa pitää hauskaa ja olla tekemättä mitään tyhmää työjuttua ja rakastaa jotakuta. MITEN SANA RAKASTELLAKIN KUULOSTAA JOTENKIN LIKAISELTA??!!! Vitsin vammaiset ihmiset. En jaksa olla ahkera sen takia, että yhteiskunta painostaa. En halua olla pervoidiootti sen takia, etten muuten voi olla seksuaalinen olento. En halua olla pitämättä hauskaa vain, koska muuten en tee TARPEEKSI TÖITÄ JA KULUTUS LASKEE JA ANGST TALOUSKASVU! Olen iloinen ihminen ja itselleni rehellinen.

Rakkaus on kaunista, seksi on kaunista (silloin, kun tajutaan, että esim. hyväksikäyttö ei ole seksiä, vaan väkivaltaa), ilo on kaunista, tekemättömyys on kivaa, kiva tuottaa iloa, onnellisuus on tavoittelemisen arvoista, eikä mitään hihhulinew age -juttua, jota sitäkin halvelksitaan, koska ihmiset on kyynisiä kaiken sen suhteen, mikä ei suoraan tuota yhteiskunnalle tuottoa. ELÄMÄ ON KAUNISTA!!! Elämä on liian kaunista siihen, että se tulisi tuhlata asioihin, joista ei nauti edes pitkällä tähtäimellä. Miksi olla onneton, kun rakkaus on olemassa?

Yhteys on puhtaimmillaan

Rakastuimme.
Himoitsimme.
Välitimme.
Rakastimme.
Riitelimme.
Erosimme.
Ja kuitenkin me
rakastamme.

Noniin

Totuuden hetki on koittanut. Jännittää ja pelottaa vähän. Miten sanon tämän asian? Ei sitä kuitenkaan voi sanoa nätisti. Kunhan hän vain ottaisi asian hyvin, eikä jäisi murehtimaan mitään. Kyllähän minä rakastan häntä kuitenkin, en vain enää niin kuin hän ehkä toivoisi. Ei voi mitään.

Herra Nietzsche oli hieno mies

Hän mm. kirjoitti näin:

Kasvissyönnin vaara: Riisi pääasiallisena määrättömästi nautittuna ravintoaineena ajaa käyttämään oopiumia ja narkoottisia välineitä, samoin kuin peruna pääasiallisena ja määrättömästi nautittuna ravintoaineena ajaa viinan käyttöön -: (välihuomautus: mikä ihmeen välimerkki on "-: "???) mutta se ajaa myös, hienommalla jälkivaikutuksellaan, ajattelu- ja tuntemistapoihin, jotka vaikuttavat narkoottisesti. Tämän kanssa on sopusoinnussa se, että narkoottisten ajattelu- ja tuntemistapojen edistäjät, kuten nuo intialaiset opettajat, ylistävät ja tahtoisivat tehdä ihmisten suuren joukon keskuudessa yleiseksi juuri puhtaan kasvisruokajärjestyksen: he tahtovat siten virittää ja lisätä tarvetta, jonka HE kykenevät tyydyttämään.

Kyllä, juuri näin. Minna-Kerttu on nyt alkoholisti ja oopiumisti sekä riippuvainen jostain opettajasta. Nietzsche oli hieno mies.