... Ses copains!!!

Ses copains [sekopää], eli minä. Ses copains on sinänsä aivan nerokas sanapari, että se kuvastaa niin minua. Olen sekä sekopää, että ses copains, hänen kaverinsa (tosin ranskassahan tämä todellisuudessa tarkoittaa monikkoa, mutta suomessahan hänen kaverinsa on sama monikossa ja yksikössä, mikä on melkoisen mielenkiintoista, joten voin siis kääntää sanat ses copains tarkoittamaan hänen kaveriaan).

Jaa, todellinen syy siihen, miksi tulin tänne avautumaan, on se, että Anna-Mari antoi minulle vaivaiset 40 pistettä lähtöpisteiksi esseeseen. Kerrassaan surkeaa. Tosin enhän minä nyt mikään äidinkielenopettajien unelma olekaan, kun osaan väärät asiat ja oikeat asiat liian kierolla tavalla, niin, ettei osaamistani oikein koulussa voi palkita. Höh. Olen perseestä kyllä nyt. Voisi sitten edes joku siellä lautakunnassa minua sääliä ja antaa lohdutuspalkinnoksi vaikkapa yhden laudaturin. Olisi kivaa.
No eihän se 40 pistettä nyt mikään huono ole. Sensorien mielestä se vastaa "hyvää" arvosanaa. No, olen sitten "hyvä", en mitään muuta. "HYVÄ"!!! Niin tyhjä ja merkityksetön sana, joka on liian abstrakti mihinkään, ja käytössä ollessaan se on jotenkin aina vajaa. Olen hyvä, siis käyttökelpoinen, johonkin asiaan, vai olenko siis "hyvä" jotenkin muulla tavalla, esimerkiksi hyvä ihminen? Sana "hyvä" ei tarkoita mitään. Tietenkään minun asiani ei tarkoita mitään, se ei tarkoita mitään, että musiikki on elämä, että Helsingin yllä raikaa toisen sielu. Minun sieluni ei tarkoita mitään, sitäkö hän halusi minulle sanoa? Ei ole pahempaa kiusaa pohdiskelijalle, kuin tehdä hänestä "hyvä", yhteiskunnan peruspilari, jossa ei samalla kuitenkaan ole yhtään mitään. Olen peruspossea, tyhjää onteloa tavismassaa, pelkkää "hyvää" kansalaista. Hiton Anna-Mari. Sitten, kun minä olen suuri kirjailija (jossain miljoonannenbiljoonannentuhannensadannenmiljardinmiljoonannessa elämässäni, ehkä), saat katua sitä, ettet arvostanut minua. Sieltä Kirjamessujen päälavalta minä sitten huudan tuskaani siitä, kuinka äidinkielenopettajani ei piitannut minusta, kuinka olin hänelle niin vastenmielistä ja tyhjää, että hän teki minusta pelkkää "hyvää", välinearvollista.
Tein ÄO-testin. Sen mukaan olen 127 pointsin verran fiksu, ja fiksumpi kuin 96,jotain % maailman ihmisistä. Kai tämä minun porukkani sitten on tätä "hyvää", eli perusosaajaa, jolle on yhteiskunnassa käyttöä, mutta jota kukaan ei mihinkään muuhun huoli. Suuri itsesääli alkaa nyt.

Ahh, nyt ovat nämäkin murheet poissa mielestä, ja lukion keskiarvoni nousi 9,4:ään. Ihan HYVÄ se sentään on. Suksikaa konservatiivisesti kuuseen, äikänopet, en pidä teistä enää, sillä kukaan teistä ei ole pitänyt minusta. Nyt yritän taas mennä nukkumaan, hyvää työpäivää minullekin vain, kun joudun heräämään 05.30, ja kello lähenee jo puolta kahta. En saa unta, vaikka olen lopen uupunut. Hitto, olisi pitänyt käyttää näitä "lopen uupunut" sanoja siinä esseessä. Jos Ara nyt saa tietää surkeasta tuloksestani, hän nauraa räkättää minulle suoraan päin naamaa: "Surkimus!". HYVÄÄ YÖTÄ!

Ps.Ses copains... "Ethän sinäkään sano, 'pestä pyykkiä, ole hyve'".

Mmmmm. Anteeksi kaikki maailma siitä, mitä en voi pyytää anteeksi. Menkää pois, kun minä en pysty. Juuret ovat syvällä elämässä, eikä niitä noin vain itse kiskota ylös. Jos ei todella olisi mitään. Olisi ei-mitään. Ei olisi edes minua, näivettynyttä. Tuska siitä, että itse on, saa aikaan raivon. Onneksi tosin tiedän, että olen näkymättömän pieni galaksin vierellä. Ei ole minua verrattuna maailmaan. Eikä ole sinuakaan. Siispä on aivan sama, oletko sinä vaiko et. Itsellesi tosin tarvitset itseäsi, sinun maailmallesi tarvitset itseäsi. Minun maailmalleni moni sinä on turha (ei Eili mm.). Toivoisin kuitenkin tällä hetkellä (en ehkä huomenna enää), että kaikki häipyisitte hetkeksi, ettekä kertoisi niistä hauskoista jutuistanne jälkeenpäin, ettei minun tarvitsisi taas tietää, että ilman minua on hauskempaa, kun en voi nauraa kanssanne, jolloin voi nauraa minulle. Kiitos tästä. Miksi häpeä iskee itseen jo aiheutumisen hetkellä? Eikö mieli voisi yhtään antaa armoa, ja antaa aikaa ja tilaa itsesäälissä vellomiseen? Olen olemassa, ja on Jumala. Ei muuta tarvitse, paitsi rakkautta. Ja paria ihmistä.

Katkeransuloinen, hapanimelä...

...cherishably terrible, kamalan ihana ja niin edelleen. Aurinko paistoi, kaikki oli niin kaunista, lämpö tulvi sisälleni, ja sulatti sen, jonka talvi oli jäädyttänyt. Sukkahousut valuivat ja paitani näkyi läpi, mikä tuntui hieman epämiellyttävältä, mutta onneksi sen pystyin peittämään takillani. Sukkahousuja tosin vedin ylöspäin vähän pornosti jatkuvasti, mikä tuotti melkoisia epämiellyttävyyksiä, sillä, vaikka en nähnyt kenenkään näkevän, niin varmasti nolasin itseni koko kaupungin edessä. Aurinko oli kuitenkin ihana ja kevään tuoksu ulottui joka paikkaan.
      Soitin Helsingin yliopiston hakijapalveluun ja esitin vähän kysymyksiä, ja pahoittelin sitä, ettei meidän koulussa opo puhunut näistä asioista. Kakka opo kai. Nainen oli oikein kiva, se auttoi minua kaikissa hankalissa yhteishakujutuissa ja käski soittaa opetusvirastoon. Soitin sinne ja sain tylyn vastaanoton. Mies huokaili ärsyyntyneenä, kun puhuin, selitti asioita kuin idiootille (joka taisin ollakin) ja lopulta, kun kiitin häntä kauniisti jne. hän sanoi tympeästi hei ja sulki luurin. Olin lyöty.
            Menin ihanaan Helsingin keskustaan myymään kirjoja ja lainaamaan niitä. Kirjasto oli kaunis ja Kallio kukki. Kirjastotäti oli tympeä ja ilmaisi selvästi, kuinka typerä minä olenkaan, ja en varmaan ikinä ole käynyt  kirjastossa, kun kysyn kirjastotädiltä jotakin, enkä etsi viidettä kertaa hakukoneelta. Lopulta sain hauskan ja leppoisan kirjani ja lähdin kotiin. 
       Tein hieman tulista ruokaa ja söin iloisena sen polttavuudesta. Henrik tuli kotiin. Hän ärsyyntyi liian tulisesta ruoasta, siitä, etten osaa puhua ruotsia kunnolla ja siitä, että vastasin hänen retoriseen kysymykseensä. Tietenkin minä pieni blondi typerys aloin itkeä pelottavasta aggressiivisesta reaktiosta ja yritin peittää pelokkuuteni ihanilla pitkillä hiuksillani, jotka suojasivat kasvoni. Kyllähän Henrik tajusi minun itkevän, ja tuli pyytämään anteeksi ja lohdutti minua pientä herkkää nuorta naista. Olin taas iloinen ja luin ruotsinkielistä filosofiaa (joka oli hieman hankalaa sittenkin). 
         Nyt Henrik on taas ärsyyntynyt minusta ja kaikesta ja olen kakka ihminen ja kaikkea, kun  EN VAIN OSAA OLLA TÄYDELLINEN, kun en tiedä, mitä minulta vaaditaan. Onneksi puhuin Hankalle. Ihana Hanka -lintuseni. Tyhmä Minna-Kerttu, mee pois ): sanoo luokkalaiseni. No ei minua tarvitse nähdä jos ei halua, ellei ole virkailija. Menkää kaikki kukkasiin ja metsiin yhdessä, niin minä voin rauhassa pohtia omaa onnettomuuttani, jonka te aiheutatte. Ilman teitä olisin viettänyt suloisen päivän katkeransuloisen sijaan. 
          Ps. Ara voi rauhassa tulla sanomaan ennakkoluulonsa päin naamaa, olen jo ihan hieman pikkuriikkisen kamalan saatanan hiton perseen kyllästynyt kuulemaan niitä ihan sikahauskoja juttuja muiden suusta. Vaikka eihän niissä ole mitään vakavaa, paitsi, että se, josta te puhutte, ei ole minä, vaan se haamu, joka on se käsitys, joka teillä minusta on. "Sä kilahdat kaikesta", on niin totta, jos kaikki, mitä kanssaihmisiltä saa, on sitä, mikä saa vaipumaan melankolian alhoon kauniina, ihanana ja aurinkoisena päivänä, jolloin hymy ei hyydy ja kevät tuoksuu kaduilla. 
Pps. Enhän minä välitä. Olen sellainen kuin olen. En pidä niistä, jotka eivät pidä minusta, sillä minä olen ihana ihminen. Se, joka ei tätä tajua, on maan matonen ja täysi tumpelo.

En minä tiedä, en minä uskalla tietää

Sinä tulit minun uniini. Minusta voisit lopettaa minun uniini tulemisen, se häiritsee. En voi keskittyä mihinkään, enkä halua, tai pikemminkin kehtaa ajatella sinua, joten pääni on aivan tyhjä. Älä juokse minun aivoihini jatkuvasti, haluan ajatella muutakin. Sinä häiritset minun rakkauttani, minun on saatava rakastaa rauhassa. Sinua ei voi sulkea pois, sinä laitat jalan oven väliin, mikä tosin voi olla hyväkin asia. Saat minut rakastamaan enemmän.

En halua nähdä sinusta unia enää. Sinussa on jotakin pelottavaa, ehkä se on oma hämmennykseni. Jos olisin kissa, olisin sinun kissasi. Voisit silitellä minua päivät ja yöt ja minä kehräisin. Ikävöisin Henrikiä.

Ajattelen sinua valkoisessa peruukissasi ja siinä salaperaisessä maskissasi. Olisin halunnut, että olisit tullut viereeni nukkumaan ja silittämään minua, että olisin voinut kehrätä. Kuitenkin minä pelkäsin, hieman sinua ja itseänikin. En minä saisi ajatella näin. Minä rakastan Henrikiä koko sydämestäni, ja siksi sattuu ajatella sinua, mutta sinä et vain lähde. Muistan ikuisesti sen hetken, kun kerroit minulle minun olevan kaunis. Sinäkin olet kaunis, mutta en minä voi sitä sanoa, se on liian pelottavaa.

En minä tiedä, mitä minun tulisi ajatella, en minä tiedä, mitä minä sinusta ajattelen. Haluaisin vain tulla huoneesi lattialle istumaan yön hämärässä puhumaan kanssasi. Olen niin vihainen, mietin, miksi minä olin niin tokkurainen ja tyhmänväsynyt, etten osannut kakaista niitä sanoja, jotka olisin halunnut sanoa. En minä tosin edelleenkään ole varma, olisinko ollut sanottuani yhtään tyytyväisempi. En minä uskalla tietää.

Viime yönä kerroin Henrikille, kuka minun päässäni liikkuu. Sain luvan tulla luoksesi ja olla kanssasi, se olisi kuulemma jopa suotavaa. Kaipa se olisi. Minua pelottaa, en minä uskalla, vaikka minä haluaisin, niin haluaisin. Sitä paitsi, on kai jo liian myöhäistä.

Enkä minä haluaisi pelätä sinua, mutta pelkään kuitenkin. Tajusin juuri, että se johtuu pahoista miehistä, ei sinusta niinkään.