Asioita ihmisistä ja minun suhteestani heihin

Edit. tänään (14.12.):


Tunnen ilonpilkahduksen, kuin piikkinä, kun huomaan pienissä hiljaisissa katseissa minulla olevan ystäviä. Kukaan muu ei huomaa katseidenvaihtoamme hänen astuessaan seminaarisaliin, mutta me molemmat tiedämme, että olemme iloisia nähdessämme toisemme. Ihanaa, että ympärilläni on tällaisia ihmisiä.


Aikaisemmin, eli keskiviikkona (12.12.):


Mulla on jo pidempään ollut sellainen olo, ettei mun pitäisi tavata ketään, koska en osaa olla ihmisten kanssa, koska olen liian ahdistunut, enkä osaa olla itsessäni ja itseni kanssa. Siksi helpointa on olla vain yksin kävelemässä johonkin suuntaan tai soittamassa viulua yksin kotona, koska siihen soittamiseen voi purkaa aika paljon. Olen niin pahoillani siitä, että olen tällainen, vaikka tiedän, että eniten se haittaa itseäni. Harmittaa vaan, kun en muista mitään, enkä ole varma, onko joku kertonut mulle jotakin tärkeää. Yritän kyllä muistaa, mutta aivot eivät toimi.


Tiedän, että pitäisi mennä lomalle. En tiedä, osaanko, koska ahdistaa niin paljon. En saa nukuttua, joten luen öisin, kun en saa luettua muutenkaan, koska ahdistaa. Yöllä on kuitenkin hiljaista ja hämärää.


Huomaan, että ympärilläni on muitakin, joilla on pahojakin mielenterveysongelmia. En tiedä, mitä tehdä tai sanoa heille. Vaikka olen kärsinyt näistä itsekin paljon, en edelleenkään tiedä, mitä toiselle ihmiselle samassa tilanteessa pitäisi sanoa, kun en tiedä, mitä itsekään odotan muilta.


En ehkä lähdekään. Pelottaa kaikki. Anteeksi kaikki.


Yksi mun kollega oli tänään tosi kiva mulle. Se osti mulle oluen, kun mentiin pikkujoulujen sijaan kolmisteen oluelle hämärään pubiin.