Laiva keinuu uhkaavasti, ja lisään nämä tänne, jotta ne eivät menisi meren pohjaan. Vähän on huono olo.

(H)aave

Haave on aave aspiraatiolla.
Inspiraatio vasta edeltää
ja respiraatio jatkaa
vahvoja uloshengityksiä.

 

Astanga on tekniikka,
jossa utchai saa sen kuulumaan kovaa,
kuinka ilma kulkee sisään ja ulos
tekee aaveistani haaveita.

 

Transformaatio tapahtuu
juuri siinä hetkessä,
joka jää sisään- ja uloshengitysten
pysähtyneisyyden välimaastoon.

 

Hiljainen hetki humisee,
odottaa ekplikaatiota,
jossa ajattelu sulaa pois
ja muuttuu pelkäksi lihaksi.

 

Menneisyyden ja nykyisyyden
aaveet tulevat tosiksi
ruumiini kipukohdissa,
joissa tunnen niiden puhuvan.

 

Lihasteni aineenvaihto
puskee aaveet henkeeni
jokaisessa puhalluksessa
niillä on mahdollisuus lähteä.

 

Siksi hiljainen hengitys
on vain implikaatio
joka ääneen tulemisen tarvitsee
lausuakseen mustelmat.

 

Supistaen kurkunpäätä
kokevat aaveet metamorfoosin.
Lihasten tehdessä muistoni lihaksi
ne muuttavat aaveet haaveiksi.

 

Puhallan ulos ja siinä lähtevät,
kysyvät, mitä haluan.
Vapaan tahdon kysymys onkin tämä,
hengessä unelmoitu tulevaisuus.

Mieliaalloilla

Mikä kurjuus onkaan se, joka
väittää, että aaltoliike
on sääntö sekä luonnonlaki,
välttämättömyys.

Miksei voisi loppumatta,
liike kohti korkeutta
ei janana vaan funktiona,
loputtomiin jatkua?

On pelkkää kontingenttiutta,
että mikä menee se alas tulee,
ihan hyvin voisi jäädä
ylös ja pysyä siellä.

Miksei voisi samoin olla
laki, että se, mikä
alas menee, myös ylös tulee,
että pohjalta aina nousisi. 

On uuden ajan luonnontiede
saastuttanut mielemme,
ymmärryksemme, sekä
maailmankatsomuksemme.

Siksi talous ja mielenliikkeet

samoin kaavoin kulkevat,
tai niin luulemme ja mallinnamme
kuin luonnonlakeja olisi.

Tajusin äsken, että on tullut syksy (hyvä lukijani, hyppää suoraan alempaan tekstiin, tässä ei ole mtn kiinnostavaa, mutta terapoin itseäni kertomalla kasvottomalle toiselle elämästäni)

Tänään on 22. lokakuuta.Tajusin äsken, että on oikeasti syksy ja jouluun on joulupukin laskurin mukaan 62 päivää.


Ulkona on aika hämärää jo, ja väsyttää tosi paljon koko ajan. Sanoin juuri torstaina eli neljä päivää sitten meidän tutkimusryhmän post-docille, että mulla on yleensä kaamosmasennus, mutta nyt on mennyt koko syksyn aika hyvin.


No, ei mene enää. Oon ihan loppu. Tänään on ollut ihan kamala päivä, ja olo on ihan hirveä. Tuukka on Tampereella semmassa, ja oon vahingossa taas alkanut kiduttaa itseäni hengiltä. Oon siis syönyt pelkkää kaalia ja tomaattia ja sitten ihmetellyt, kun on jotenkin outo olo (sitten söin eilen palan meidän porukalla tekemää voileipäkakkua ja tänään iltapäivällä vähän kaurapuuroa, kun huomasin ruokatilanteeni). En edes tajunnut, että ahdistaa näin paljon, ennen kuin menin kauppaan palauttamaan ison kasan pulloja ja tulin Aperoon lähettämään seminaaritekstiä.


En ole pystynyt tänään tekemään oikein mitään. En tajua edes itse kirjoittamaani tekstiä, joten en kovin hyvin saanut korjattua sitä, ennen kuin lähetin sen fenomenologiasemmaan. Tuntui, etten nähnyt edes sitä sähköpostia, jonka lähetin. Toivon, että se oli ihan ok. Sen lähettämiseenkin meni jotenkin vahingossa yli tunti. Oon myös ilmeisesti istunut täällä kahvilassa melkein kaksi tuntia huomaamattani. Tuntuu kuin olisin jossain pilvessä vähän samalla tavalla kuin silloin, kun on todella kipeä, eikä tajua enää mistään mitään. Paitsi, etten ole kipeä, vaikka on vähän kylmä.


Ylihuomenna klo 7.00 meille tulee ikkunanasentajia. Huomenna illalla on kuorotreenit, mutta mun pitäisi saada asennettua jotain muoveja tavaroiden ympärille ja laittaa pienemmät tavarat keittiöön (sinne 1 m2 lattia-alueelle). En tiedä, miten saan tämän hoidettua.


Naureskelin itselleni, kun matkalla S-marketiin tulin taas ajatelleeksi itsemurhaa. Sitten huomasin, ettei se ollutkaan naurun asia. Nyt taas tosin tuntuu niin kamalalta, ettei tee edes mieli kuolla, haluaisin vain vajota koomaan ja herätä sitten, kun kaikki on taas hyvin (kun Tuukka on kotona ja on tehnyt meille soijamättöä, kun voidaan katsoa jotain älytöntä sen tabletilta, kun mitään ikkunanasentajia ei ole tulossa meidän kämppään, kun ei ole yhtäkään deadlinea liian lähellä ja kun musta tuntuu ihan tavalliselta). Haluaisin nyt lähteä pois täältä Aperosta, mutta nouseminen ja lähteminen on jotenkin vaikeaa. Ehkä ainoa hyvä puoli näissä hetkissä on se, ettei kiinnosta enää oikein mikään, varsinkaan sivullisten mielipiteet, joten en jaksa välittää siitä, miltä näytän tai että olen levittänyt ostamani hiilihappoveden ja sokeroimattoman glögin tänne kahvilan penkeille.


Oon pyöritellyt päässäni mun passiivis-aggressiivisen ystäväni ilmettä ja lausetta, jonka mukaani se, mitä puhun on "täyttä paskaa" ilman, että toinen edes kuuntelee lauseitani loppuun, jolloin joudun aloittamaan ne uudestaan ja uudestaan, koska keskustelu on tosi hienojakoisista ja kuitenkin tärkeistä jutuista, jotka on varsinkin sille ystävälleni jotenkin tosi henkilökohtaisia. En enää edes muista, miksi se oli kuulemma sellaista hänen mielestään, todennäköisesti kyseessä oli joku aika perustava väärinymmärrys, koska en ole hänen kanssaan eri mieltä oikein mistään. Ehkä tämä olikin se asia, joka laukaisi tämän, mikä on kamalaa, koska olin tosi iloinen siitä, että keskusteltiin niin syvällisesti viime yönä. Ehkä se rakkaan ihmisen täysin oikeuttamaton kummallinen vihamielisyys, joka purkautuu sen rakkaimpia ystäviä kohtaan, kuitenkin on kouraissut jotenkin aika syvältä.


Voi xxx. Sain just viestin, että mun pitää tehdä kirja-arvostelu tän kuun loppuun mennessä. Naurattaa tää tilanne. Noh, tää on aika ensimmäisen maailman ongelmia kuitenkin. Saan tehdä sitä, mitä haluan tehdä eniten, voin istua kahvilassa kirjoittamassa huonosta olosta, asun ihanassa kämpässä ihanan ihmisen kanssa ja mulla on ihania ystäviä ja lisäksi joku vielä oikeasti haluaa, että kirjoitan niille jotain. Ahdistus ja masennus vaan tuhoaa kaiken, mutta ehkä se tekee maailmasta trasa-arvoisemman.

Ahdistelusta

Olen tämän syksyn aikana Helsingin fenomenologia-tutkimusseminaareissa tajunnut muutamia olennaisia pointteja seksuaalisen ahdistelun luonteesta. Olisin halunnut kirjoittaa ajatuksistani kunnollisen tekstin, mutta aiheen käsitteleminen on niin vaikeaa sen raskaan luonteen vuoksi, että olen monista yrityksistä huolimatta saanut aikaiseksi vain irrallisia pointteja, alkaen flirtin ja ahdistelun erosta, joka on ehkä niitä tavallisimpia hämmennyksen aiheuttajia monille ja päättyen ahdistelun alistavaan luonteeseen.


Seksuaalisen ahdistelun ja flirtin erona on suhtautuminen toiseen: ahdistelija alentaa toista ihmistä, kun taas flirtissä tekijä (jos molemmat eivät ole mukana) arvostaa toista ja haluaa korottaa hänen itsetuntoaan. Flirtin tarkoituksena on saada toinen voimaan hyvin, minkä takia flirtti on ok, vaikka toinen ei olisikaan kiinnostunut, kun taas ahdistelu on vakava loukkaus toista kohtaan. Jos joku ei tekijänä kykene erottamaan näitä kahta, ei ehkä kannata riskeerata lähellä olevien ihmisten hyvinvointia ja kannattaa yrittää kehittää omia sosiaalisia taitojaan. Jos ei toiminnan kohteena ole varma, onko flirtin vai ahdistelun kohde, kannattaa keskustella jonkun ulkopuolisen ja mahdollisesti myös tekijän kanssa.




Intiimi suhde edellyttää luottamusta toiseen. Ilman molemminpuolista luottamusta toiseen seksuaalisessa suhteessa toisen lähestyminen seksuaalisessa mielessä ei ole osa intiimiä suhdetta. Toinen saa tulla lähelle vain, kun tilanteesta on yhteisymmärrys. Jos toinen tulee liian lähelle, eli intiimin alueelle, ilman lupaa, toinen loukkaa toisen itsenäisyyttä ja antaa ymmärtää, ettei ole toiselle täysivaltainen henkilö, vaan käytettävissä oleva objekti, eräänlainen epäpersoona, jolta on viety hänen toiseen verrattava ihmisyytensä. Siksi seksuaalinen ahdistelu on vakava rikkomus toista kohtaan riippumatta siitä, kuinka pientä se jonkun mielestä olisi. Varsinkin epävarman tai herkän ihmisen on vaikeampaa torjua toisen alentavaa suhtautumista, jolloin epävarmempi tai herkempi ihminen herkemmin omaksuu ahdistelijan suhtautumisen itseensä. Tällöin ihminen ei enää luota itseensä samalla tavalla kuin ennen.




Joistakin ahdostelutapauksista uhrin on tietenkin vaikeampaa päästä yli kuin toisista. Joihinkin tekoihin liittyy enemmän fyysistä tai henkistä väkivaltaa kuin toisiin, ja jotkin teot jättävät uhriin vakavampia fyysisiä ja henkisiä vammoja kuin toiset. Yksiselitteistä ja yksinkertaista asteikkoa on kuitenkin mahdotonta luoda. Esimiehen vihjailu saattaa traumatisoida salakavalammin kuin tuntemattoman puristelu metrossa tai toisinpäin. Raiskauksien aiheuttamista vammoista, kuten traumoista tai fyysisistä vammoista, on usein ylipäänsä vaikeaa parantua, mutta itsekunnioituksen voi myös menettää pelkkien sanojen takia. Vastaavalla tavalla kiusaamisenkin uhrit saattavat traumatisoitua vakavasti, vaikka kiusaaminen ei olisikaan fyysistä.




Seksuaalisen ahdistelun jälkeen uhri ei tunne olevansa enää sinut itsensä kanssa. Ahdistelija on ikään kuin (ehkä tahtomattaan) kääntänyt uhrin omaa kehoaan vastaan, uhrilta on kadonnut intiimiys, kun hänen oikeuttaan koskemattomuuteen ja päätäntävaltaan omasta itsestään on loukattu. Uhrin kehoa on käytetty häntä itseään vastaan, kun hänen henkilöyttään on loukattu käyttämällä hänen ruumistaan (tämän voi tehdä myös sanallisesti esimerkiksi kommentoimalla toisen kehonosia seksuaalissävytteisesti).




Ahdistelu on alistamista. Alentaminen huonommaksi kuin joku muu taas aiheuttaa häpeää. On hävettävää tulla alistetuksi tahtomattaan, tulla alennetuksi jonkun puolelta eli nähdyksi alempiarvoisena. Siksi siitä on vaikeaa puhua, siksi siitä on vaikea päästä yli, ja siksi se jättää aina jäljen ihmiseen. Kun joku toinen alistaa itseä, alkaa helposti itsekin uskoa, että alistamisella on jokin syy, vähintään se, että on itse niin heikko ja voimaton, että toisella on mahdollisuus ja jokin syy alistaa. Ahdistelu tuntuu siltä kuin ahdistelija sylkisi naamaan, ja aikalailla yhtä syvä loukkaushan se loppujen lopuksi on.