Edellisen päällä ja edellisissä olotiloissa, erittäin ensimmäisen maailman ongelmia

Ahdistaa ihan mielettömän paljon. Tajusin sen tänään, kun ihmettelin, miksen taaskaan kykene ajattelemaan mitään, kun eilen se sujui niin hyvin.

Olen Gdanskissa pohjoismaiden fenomenologiakonferenssissa ja voisin tutustua kaikkiin kiinnostaviin ihmisiin ja kuunnella ja saada tietää kiinnostavia asioita. Jostain syystä en kuitenkaan pysty.

Vaika täällä on ihana ilma ja kaikki(han) on hyvin, päässä on jatkuvasti olo kuin joku puristaisi aivoja kasaan. Tuntuu, että olen väärässä paikassa ja että olen kamala huijari. Sinne Ouluunkin sain itseni huijattua, vaikka joku oikeasti hyvä olisi sen(kin) paikan ansainnut.

Olen ihanassa hotellissa ihanien ihmisten kanssa, täällä on ihana ilma ja saan kuunnella ihania esitelmiä. Kaikki on hyvin.

Mikään ei ole hyvin.

Mielenterveysongelma on todellinen demoni. Se pilaa kaiken, maalaa kauniin päälle pelkkää pikeä, johon hukkuu, eikä oma huutokaan kuulu. Sokrateen daimoni sentään kertoi hänelle, mitä sanoa ja mitä tehdä, omani vain käskee olemaan hiljaa ja itkeä itsekseni.

Olen katsonut itseäni peilistä ihanan hotellin "junior suite"n peilistä, joka on isompi kuin meidän keittiömme. En ole lihonut yhtään. Olen edelleen luinen ja pelkään näyttäytyä missään ilman vaatteita tai edes kahta kerrosta, sillä näytän nälkiintyneeltä, Jeesukselta ristillä. Niin kuin Jeesus, myös minä kuolen ennen aikojani, mutten heidän tappamanaan, vaan ei-kenenkään.

Trauma nousee pintaan. Kuulen ihmisten lauseet, enkä halua osallistua. Näen hymyilevät kasvot, mutten osaa ottaa osaa. En osaa hymyillä. Näen huolestuneen ilmeen entisen ohjaajani kasvoilla. Hän taitaa tietää, mutten halua näyttää, en halua hänen tietävän, tai kenenkään. En halua kenenkään huomaavan. Silti en voi peittää, enkä varsinkaan näytellä roolia, joka olisi se, mikä haluaisin olla.

Etsin rationaalisia syitä, mutten löydä yhtäkään. Irrationaalisuus on sitä, mille rationaalisuus on sokea.