Demoni katselee iloisena maisemia ja on saanut jo anteeksi

Ei anteeksianto mennyttä muuta, mutta helpottaa nykytilannetta. Sain sen hallintaan reflektoidessani, ja konferenssi-illallinen meni oikein hyvin. Tutustuin uusiin ihmisiin ja keskustelin kiinnostavista filosofisista ja tiedepoliittisista kysymyksistä. Tuli euforinen olo, kun pääsin eroon demonin kahleista, ja oloni oli jopa maanisen iloinen. Onneksi sekin tasaantui, kun menin pitämään omaa esitystäni eilen. Demoni tuli kuiskimaan ja kutittelemaan, jotta esitelmäni menisi huonosti, mutta vaikka se sai minut uskomaan olleeni surkea ja sekava, sain hyvää palautetta ja paljon kysymyksiä.

Ehkä demonini on kateellinen. Olen yrittänyt kertoa, ettei mitään syytä kateuteen ole, niin kuin ei ihailuunkaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole saanut kumpaakaan osakseni. Nehän eivät kuitenkaan ole (ainakaan suoraan) omia ansioitani - jos niitä nyt ansioiksi voidaan edes laskea - , sillä kyse on toisten tunteista. Samalla tavalla demonini tuntee vahvoja tunteita minua vastaan ja yrittää pilata kaiken hyän. Otan usein sen tunteet ja ajatukset huomaamatta omikseni, vaikken haluaisi. Unohdan jopa joskus, ettei demoni ole osa minua.

Istun bussissa paluumatkalla pohjoismaiden fenomenologiakonferenssista. Demoni ei melkein antanut minun nukkua, vaan haki jatkuvasti huomiota väittämällä, että olin ollut typerä, sanonut vääriä asioita, käyttäytynyt huonosti ja ylipäänsä hukannut kaikki hyvät mahdollisuuteni tutustua niihin ihmisiin, joita oli paikalla. Sain kuitenkin nukuttua pitkään, yhteensä varmaan 12 tuntia (konferenssit ovat yllättävän uuvuttavia).

Ajattelin aluksi kostaa demonille ja sulkea sen pimeään ja eristää maailmasta. Olenhan minä kuitenkin demonin koti ja hallitsija, ja minulla on valta tehdä sille, mitä huvittaa (silloin, kun se ei saa yliotetta). Kosto on kuitenkin vain pahan kierteen jatkamista. Siispä päätin antaa demonin katsoa kanssani kauniita Liettuan maisemia ja keskustella sen kanssa. Demoni ei ole ihan varma siitä, miksi sen pitää olla niin ikävä minua kohtaan, kai se on sen luonto. Annan demonille anteeksi, mutten hyväksy sen tekoja. Kerron sille, ettei ole ok sanoa toisille ikäviä asioita, jotka eivät ole totta. Jos demoni ei voi luonnolleen mitään, vaan yrittää estää minua ajattelemasta, olemasta sosiaalinen tai uskomasta itseeni, tiedän, että kyse on vain demonin tarpeesta saada huomiota.

Ehkä ystävystymällä demonin kanssa siitä voisi tulla minulle daimonion. Ehkä se silloin voisi olla kykenevä kertomaan minulle itsestäni sellaisia tosiasioita, joita en itse huomaa, kuten että olen työskennellyt liikaa ja pitäisi levätä (nyt tosin tajusin tämän itsekin ja luen Silmarillionia Habermasin sijasta).